Vihtor-pappa kertoo: Poijat kokkeil ajjoa hevosia.
Myö poijjankurikat joskus joutessa keksittii ajavietettä. Kerra Kuusela Niilo kanssa kulettii
rantaniitulla ja nähtii Läntän hevosia laijuntamassa haassa. Meille heräs kiinnostus soatasko
myö ajettua hevoset vettee. Kettää ei näkyny lähistöllä ja niim myö peätettii kokkeilla. No myöhäl
löyettii metästä seipäänkarahkat ja alettii aijoa hevosia vettee. Ol siinä kova homma soaha ne
sinne. Iha hik tul poijjille. Sinne ne lopulta män, lautaset ja kaula voan näkyvissä. Ne yritti
liikkua sieltä poispäim mutta myö ei annettu periks. Se ranta ol oikeem mutapohjane. Mitä enemmä
ne nostel jalakoja sitä syvemmälle ne painu pohjamuttaa. Enneä ol voan kaula vein pinnalla. Meille
tul jo hätä. Ja nii kallistu toine hevone ja peä painu hilijoa vei alle. Porreet voan nous pintaa.
Kohta alako toinenki painua.
Sillom myö peätettii noppeasti lähteä paikalta. Myö juostiim piileksien metissä suuntana kauvimmaiset
paikat mitä tiettii. Myö pyssäyttii vasta Tuohisalossa ja siellä myö löyvettii korkea puu ja
kiivettii puu oksalle istumaa.
Teällä meillä ol aikoa miettiä. Ympärillä ol rauhalline mehtä, linnut voa laulo. Kettää ei näkyny
meitä kahtelemassa. Myö istuttii siellä koko yö oamuu asti. Jalat kyllä puutu. Siinä alettii väsyä
ja näläkäki alako kurnimoa suolissa.
Myö laskeuvuttii Niilo kanssa alas ja aleettii hilijallee palloamaa mehtiä pitki kahtomaa
tapahtumapaikalle ja kuulostelemaa mitä kottii kuuluu.
Myö lähestyttii hiipie ja syvä pomppie. Ko kettää immeistä ei näkyny nii myö uskallettii männä ihan
rantaa. Ja myö nähtii ko kaks hevosta nyhti voa rauhallisesti ruohoa tuppaista ko mittää ei ois
tapahtunu. Myö kyllä ihmeteltii että miten se ol mahollista, että neo tosiaa tuossa. Suuri paino
putos peältä ja myö peätettii uskaltoa männä kottii.
Siellä soatii kuulla, että joku lähheisellä pellolla oleva mies ol kuullu hevosen eäne ja huomannu
ko peä ol kohonnu veistä ja painunu toas alas. Siinä ol tos noppeasti hälytetty koko kylä ukot appuu.
Köysillä ja kangilla ne ol veitty ylös ja soatu näi pelastettua. Kyllähä ne ol arvannu ketkä se työ ol
tehny ko meitäkää ei ollu kuulunu kottii.
Jokkaine arvoa mite tärkeä hevone ol tuoho aikoa.
Näi kerto Vihtor-pappa meille lapsen lapsille.
Teksti: Sirja Manninen
Kuvat: Anne Leppänen
Takaisin Hännisten sivulle
Kiitos käynnistä - Thank you.
Feedback: reijo.leppanen@dlc.fi