Erään koiranomistajan tutkimuksia

Jottei totuus unohtuisi, on hyvä aloittaa tarina pienellä kysymys ja vastaus -vitsillä. Kysymys kuuluu: Miten upotetaan amerikkalainen sukellusvene? Vastaus: Sukelletaan sen kannelle ja koputetaan luukkuun. Kun joku tulee avaamaan, alus täyttyy vedellä ja painuu pohjaan.

Puuta on -- mutta missä?

Eräät korkeasti oppineet tohtorit ovat näyttävästi julkistaneet oman ehdotuksensa Suomen kansantalouden pitämiseksi pinnalla. Tohtorikoplaan kuuluvat kauppatieteen tohtori Heikki Urmas, kansleri Fedi Vaivio ja rehtori Veikko Jääskeläinen, jotka lupaavat ohjelmansa tuovan Suomeen jopa 250 000 työpaikkaa, niistä pysyviä noin 120 000.
Suunnitelma perustuu siihen, että Suomen valtio myy valtion yhtiöt yksityisille ja käyttää saaduista myyntituloista kolmisenkymmentä miljardia mittavaan teollistamisohjelmaan. Ohjelmaan sisältyy Helsingin Sanomissa julkaistun artikkelin mukaan mm. kaksi 1000 megawatin ydinvoimalaa, kaksi uutta sellutehdasta, viisi uutta paperikonetta ja 100--150 hakevoimalaa eri puolille Suomea. Valtion rahoituksen lisäksi tohtorit uskovat rahaa tulevan mm. Kemijoki Oy:lta, IVO:lta, Teollisuuden Voimalta ja metsäteollisuudelta.
Kantavana rakenteena suunnitelmassa on puu -- mikäpä muukaan. Tohtorien kehittämä teollistamisohjelma lisäisi puun käyttöä 10--15 miljoonaa kiintokuutiometriä vuodessa. Koska teollisuuden puunhankinta jo nykyisellä tuotannon tasolla on ajoittain kangerrellut ja osa raaka-aineesta on jouduttu tuomaan itänaapurista, suunnitelmassa ehdotetaan talousmetsien suojelusta luopumista, jopa jo nykyisin suojelluista alueista osa tulisi palauttaa talouskäyttöön.
Koiranomistaja ei oikein jaksa uskoa puujaloilla seisovaan Suomi-neitoon. On vain ajan kysymys, milloin Venäjän sellu- ja paperiteollisuus laajenee niin, ettei naapuri enää suostu myymään puutaan suomalaistehtaiden raaka-aineeksi. Ja kun idän taigat otetaan toden teolla hyötykäyttöön, suomalaiset putoavat kilpailusta kuin entinen eno veneestä. Silloin voisi toki löytyä runsaasti työtä ammattitaitoisille metsäkoneiden ja paperikoneiden suunnittelijoille ja valmistajille.
Löytyy tohtorien metsänkäyttösuunnitelmista jotakin positiivistakin: herrat näet ehdottavat, että metsäteollisuuden pitäisi korjata samalla kertaa ns. ainespuun kanssa myös hakkuutähteet metsäautotien varteen, josta ne voitaisiin noutaa hakkeena käytettäväksi. Olisivathan monet avohakkuuaukiot paljon miellyttävämpiä katsoa ja kävellä, ellei joka paikka olisi täynnä sikin sokin jätettyjä hakkuutähteitä -- voisivatpa jopa marjat kasvaa paremmin.
Tohtori Urmas arvelee, että kyseisellä ohjelmalla 'ostetaan 10--15 vuoden lisäaika suomalaiselle hyvinvointiyhteiskunnalle'. Mutta mitä tapahtuisi näiden kymmenen tai viidentoista vuoden kuluttua? Suomen kansa eläisi entistä köyhempänä paljaaksi hakatussa maassaan ja alkaisi vähitellen harjoitella tundralle soveltuvia elinkeinoja. Kaiken mahdollisen metsistä irti repineet taloustieteilijät ja teollisuuspohatat olisivat tietenkin hyvissä ajoin muuttaneet rahoineen etelän lämpöön -- kenties tuijottamaan ahnas kiilto silmissään Brasilian viimeisiä sademetsiä.

Kuka haluaa upota?

Tohtorien tarjoama ohjelma tuo koiranomistajan mieleen vanhan sanonnan: Autuaita ovat puupäät, sillä he eivät huku. Aika näyttää, miten hyviä kellujia kansamme mahtavat ja kaikkitietävät johtajat ovat.

Haukkumisiin

Ai niin ... Piti vaan vielä sanomani, että johdantona olevaa sukellusvenevitsiä kerrottiin alun perin ruotsalaisista. Mutta kukaan heistä ei tajunnut sitä ...

Copyright Arvi Tamminen 1997. Tekstiä lainattaessa on lähde mainittava.
Julkaistu Ykkös-Sanomissa 16.1.1997.

Kiittääkö työ tekijäänsä?

Suomalaisia tuotteita on vuosikausia mainostettu korkealuokkaisina -- niin sanotun korkean laadun varjolla on kuluttajilta kotimaisista tuotteista usein myös rahastettu merkittävästi korkeampaa hintaa kuin saman asian ajavista tuontitavaroista. Viime aikoina julkaistut tiedot kertovat kuitenkin hätkähdyttävää kieltä todellisuudesta. Laatu ei olekaan ainakaan korkeampi kuin ulkomaisissa tuotteissa, usein ei edes yhtä hyvä. Kenties juuri siksi kotimaisten tuotteiden mainoskampanjoissa onkin yhä enemmän siirrytty korostamaan sitä, että ostamalla kotimaista luodaan työpaikkoja.
Jälkimmäinenkään väite ei tarkkaan ottaen aina pidä paikkaansa, koska monet suomalaisyritykset teettävät ison osan tuotteistaan ulkomailla, alhaisemman palkkatason maissa. Monien tavaroiden kotimaisuusaste ja niin ollen myös työllistävyys jää varsin alhaiseksi. Sopii kysyä, kannattaako köyhän kuluttajan silloin maksaa "kotimaisuuslisää" tuotteesta, joka ei edes kestä yhtä hyvin kuin ulkomaisen kilpailijan valmiste.
Yritysten laatupalkintojen pistelaskujärjestelmässä asteikko ulottuu nollasta tuhanteen, ja tutkimusten mukaan lähes kaikkien suomalaisten yritysten pistesaalis jää alle viidensadan. Parhaat, yhden käden sormin laskettavat suomalaisyritykset saavat kenties noin 600 pistettä, kun Yhdysvaltojen parhaat yritykset saavat yli 800 pistettä ja Japanin parhaat lähes 900 pistettä. Erityisen kehnosti mitta-asteikolla menestyy suomalainen rakennusala, joka saa pisteitä korkeimmillaan hiukan yli 300. Ei siis mikään ihme, että lehdistä voi lähes päivittäin lukea muutaman vuoden ikäisiin rakennuksiin tehtävistä miljoonaremonteista tai kiinteistöjen homevaurioista.

Kissa kiitoksella elää ...

Kun suomalaiset huippuyritykset varsin vakavasti suuntaavat katseensa jopa Venäjälle ja Baltian maihin etsiessään parempaa laatua tekeviä alihankkijoita, alkaa näyttää siltä, ettei suomalainen työ juuri tekijäänsä kiitä. Kenties sellaista kiitosta ei enää odotetakaan ... vanhan sanonnan mukaanhan vain kissa elää kiitoksella. Mutta eikö työn laatu enää kiinnosta suomalaisia tekijöitä?
Yhtenä selityksenä välinpitämättömyyteen voi olla se, etteivät työntekijöiden ammattitaito ja ammattiylpeys aina ole pelastaneet suomalaisia tuotantolaitoksia, jos johto on hoitanut asiat huonosti. Toisaalta monet suuret suomalaisyritykset ovat olleet varsin auliita investoimaan ulkomaille, halvemman työvoiman maihin, jos siihen on ollut tilaisuus, mikä epäilemättä turhauttaa suomalaistehtaassa ahertavia työntekijöitä -- samalla tuotemerkillä myydään kaupoissa tavaraa, jossa suomalaista on ainoastaan tavaramerkki.
Taloudellinen lama, työttömyys ja siihen liittyvät lieveilmiöt -- muun muassa poliittisten päättäjien ahkerasti harrastama työttömien syyllistäminen -- ovat arvatenkin muuttaneet kansalaisten suhdetta työntekoon varsin syvällisesti. Ihmiset eivät mene töihin tehdäkseen sitä, mitä osaavat tai mitä haluavat tehdä, vaan päästäkseen pois kortistosta. On ymmärrettävää, ettei silloin tunneta kovin suurta kiinnostusta työn laatuun, tärkeintä on, että on päässyt siihen armoitettuun joukkoon, jolla on työpaikka. Samaan aikaan vallalla on yhä nousukauden ajoilta periytynyt näkemys, jonka mukaan työntekijän tulee ulosmitata työnantajalta kaikki mahdollinen ja pyrkiä itse pääsemään mahdollisimman helpolla.
Pessimistinen arvio tulevaisuudesta päätyy helposti siihen, että muutaman vuosikymmenen kuluttua Suomi on maailmantaloudessa kehitysmaa, jossa teetetään vähempiarvoisia töitä silloin, kun niiden laadulla ei ole kovin suurta merkitystä. Tällainen arvio saattaa hyvinkin osoittautua oikeaksi, ellei tilanteen korjaamiseen ryhdytä nopeasti. Laatu on kaikessa tuotannossa otettava ensisijaiseksi kriteeriksi, ja laatuvaatimukset on ulotettava tuotteiden ohella koskemaan myös yritysten johtoa ja työntekijöitä. Yritysten on voitava vapautua kehnoa työtä tekevistä työntekijöistään, mutta toisaalta työläisten on voitava vaatia, että yritysjohto hankkii käyttöön parhaan mahdollisen tietämyksen ja huolehtii myös laadukkaiden tuotteiden markkinoinnista. Työntekijöiden ja työnantajien vastakkainasettelun sijasta on opittava puhumaan molempia osapuolia hyödyttävästä yhteistyöstä. Mainoslauseen sanoin: Laadulla on tekijänsä. Sellaiset tekijät on nyt löydettävä ja saatava töihin.

Haukkumisiin

Copyright Arvi Tamminen 1997. Tekstiä lainattaessa on lähde mainittava.Julkaistu Ykkös-Sanomissa 13.2.1997.

Sillisalaattia

Edes kesän puoluekokoukset eivät ole tuoneet mitään todella kuumaa perunaa koiranomistajan pöytään, joten auringon lämmittäessä ja lintujen laulaessa voi keskittyä yhdessä koiran kanssa järsimään vähän pienempiä, lähes puhtaaksi kaluttuja luita --- sellaisia kuin energiapolitiikka, työttömyyden puolittaminen, Natura-suunnitelmat ja EMU.

Voihan sen sanoa näinkin

Valtakunnallisessa päivälehdessä harrastettiin muutama päivä sitten tahatonta(?) komiikkaa, kun todettiin Natura-keskustelun olevan vanhojen kantojen puolustamista. Joidenkin mielestä luonnonsuojeluväki ilmeisesti puolustaakin joitakin vanhoja kantoja, ja vastapuolen mielestä metsänomistajat ja metsäteollisuus pitävät kiinni oikeudestaan tehdä metsiin mahdollisimman paljon uusia kantoja. Epäilemättä Suomi tarvitsee puujaloilla seisovaa teollisuuttaan, mutta todennäköistä on myös, että metsille voitaisiin löytää parempaakin käyttöä kuin selluksi keittäminen. Tietenkin on mahdollista, että luonnonsuojelijoiden ja maanomistajien kiista ratkeaa ikään kuin itsestään --- viime päivien metsäpalot ovat lyhyessä ajassa pienentäneet potentiaalisesti suojeltavaa metsäalaa tuntuvasti, ja Venäjän metsävarojen täysimittaisen hyödyntämisen alkaminen joskus lähitulevaisuudessa vie pohjan pois koko Suomen puunjalostusteollisuudelta.

Kivihiili palaa ...

Energiapoliittisessa keskustelussa pallotellaan ydinvoimakysymystä milloin yhtäälle, milloin toisaalle. Samaan aikaan poltetaan uusiutumattomia luonnonvaroja --- kivihiiltä, öljyä, maakaasua --- kiihtyvällä vauhdilla. Ydinvoiman vastustajille ratkaisujen lykkääminen sopii erinomaisen hyvin: onhan tunnettua, että uraani radioaktiivisena aineena vähenee koko ajan, käytetään sitä energian tuottamiseen tai ei. Kun odotetaan kyllin kauan, ei enää ole uraania, jota voitaisiin käyttää ydinvoimaloissa. Puoliintumisajat ovat tosin melko pitkiä ... mutta vielä pitempi taitaa olla aika, joka vaaditaan merkittävien uusien öljy- tai kivihiiliesiintymien syntymiseen.
Todella uusiutuvia tai loppumattomia energialähteitä lienevät vain vesi, tuuli ja aurinko. Pessimistit voivat tietenkin huomauttaa, että aikanaan aurinkokin sammuu ... mutta siinä vaiheessa Telluksellamme tuskin on enää ihmisiäkään energiaa käyttämässä.

Labor et circenses

Muinaisessa Roomassa köyhä rahvas kaipasi leipää ja sirkushuveja, panem et circenses. Nykyisessä Suomessa kaivattaisiin ilmeisesti ennen kaikkea työtä ja sirkushuveja. Työtä siksi, että työttömät on tehokkaasti syyllistetty ja julistettu paarialuokaksi, joka vain velttoilee ja kuluttaa erilaisia yhteiskunnan tukiaisia. Viimeksi asiaan puuttui näkyvästi kokoomuksen kansanedustaja Ben Zyskowicz, joka vaati, ettei tukien varassa eläminen saa olla työntekoa kannattavampaa. Kansanedustajalta taisi unohtua se, etteivät työttömät useimmissa tapauksissa ole itse syyllisiä työttömyyteensä. Joku ilkeämielinen voisi vielä lisätä, että kansanedustajat itse työnteon sijasta puuhastelevat mieluisan harrastuksensa parissa harvinaisen runsaiden yhteiskunnan tukien turvin. Eduskunnasta löytynee nykyään suhteellisen monta edusmiestä ja -naista, joiden kokemukset todellisesta arkipäivän työelämästä rajoittuvat opiskeluaikaisiin kesätyöpaikkoihin.

Lentääkö EMU?

Kun kansalaisten asiat ovat muutoin kaikin puolin kunnossa eikä kenenkään tarvitse kantaa huolta jokapäiväisestä leivästään, yhteiskuntamme isokenkäisillä riittää aikaa pohtia pitkään ja hartaasti myös sitä, minkä nimisellä valuutalla tulevaisuuden suomalaiset sen leipänsä ostavat. Markka vai euro, siinä pulma, jota tutkaillaan puolelta jos toiseltakin. Koiranomistajasta tuntuu kuitenkin siltä, että valuutan nimeä tärkempää keskivertokansalaiselle on se, mitä hän päivittäin pystyy palkallaan kaupasta ostamaan. Niin kauan kuin kuluttajahinnat Suomessa ovat 31 prosenttia korkeammat kuin Yhdysvalloissa ja kahdeksan prosenttia korkeammat kuin Saksassa, päättäjien kannattanee pitää lujasti kiinni omasta valuutasta ... yhteen valuuttaan siirtyminen kun tekisi kustannuseron huomaamisen helpommaksi tyhmälle kansallekin. Joku voisi vaikkapa kysyä, miksi suomalaisten on maksettava sadan euron tavarasta satakahdeksan euroa ...

Haukkumisiin

Copyright Arvi Tamminen 1997. Tekstiä lainattaessa on lähde mainittava.Julkaistu Ykkös-Sanomissa 13.2.1997.

Ministerit tukkanuottasilla

Toinen valtiovarainministeri Arja Alho on julkisuudessa ilmoittanut haluavansa, että elintarvikkeiden arvonlisäveroa laskettaisiin nykyisestä 17 prosentista yhdellä prosenttiyksiköllä. Toinen --- tai siis itse asiassa ensimmäinen --- valtiovarainministeri Sauli Niinistö puolestaan on vakaasti asettunut vastustamaan hanketta. Kiistan taustalla piilee vielä vuonna 1994 annettu laki, jonka mukaan elintarvikkeiden arvonlisäveroa pitäisi ensi vuonna laskea peräti viidellä prosenttiyksiköllä eli kahteentoista prosenttiin.
Ministeri Alhon esittämä yhden prosenttiyksikön lasku tuntuu lähinnä naurettavalta propagandalta --- eri tahoilla on jo ehditty todeta, ettei tällainen lasku näkyisi kuluttajahinnoissa lainkaan, saattaisipa vaikutus olla lähes päinvastainenkin uuden hinnoittelun aiheuttamien kustannusten vuoksi. Viiden prosenttiyksikön alennus sen sijaan ulottuisi (toivottavasti) tavallisen kuluttajan ruokapöytäänkin, josta EU-jäsenyyden myötä saavutettu hintojen alennus onkin likimain ehtinyt kadota ties minne --- siltä ainakin koiranomistajasta tuntuu lähikaupan hintoja katsellessa. Mainoslause "XX antaa hinnoille kyytiä" kuulostaa uskottavalta, mutta eihän siinä sanotakaan, mihin suuntaan ...

Köyhä syö elääkseen ...

MTK:n laskelmien mukaan laissa säädety viiden prosenttiyksikön alennus arvonlisäveron tietäisi noin kahden miljardin markan kevennystä kansalaisten elinkustannuksiin --- ja tietenkin vastaavan suuruista vähennystä valtion verotuloihin. Kokonaisuutena järjestely ei kuitenkaan ehkä kävisi julkiselle vallalle aivan niin kalliiksi, koska se toisaalta vähentäisi esimerkiksi toimeentulotukimenoja ja kenties eräisiin muihinkin sosiaalikuluihin kohdistuvia paineita. Niukkuuden keskellä eläville kansalaisille sillä olisi suurempi merkitys: kansalaista kohti summasta tulisi peräti neljäsataa markkaa vuodessa. Ainakin toimeentulon rajamailla elävälle monilapsiselle perheelle tällainen alennus olisi melkoinen lahja kahdeksankymmentä vuotta täyttävältä isänmaalta. Niille, jotka keräävät potin Suomen varsin alhaisesta pääomatuloverosta, summa ei kenties merkitsisi kovinkaan paljoa.

... kuka elää syödäkseen?

Valtakunnallisen päivälehden yleisönosastokirjoituksessa vertailtiin muutama päivä sitten ansiokkaasti Suomen ja Yhdysvaltojen oloja. Vaikka vertailukohtana olikin pahamaineinen kapitalismin ja suurpääoman linnake, eivät esitetyt tiedot olleet Suomen kannalta kovin myönteisiä. Vertailun mukaan vuodessa 200000 markan verran pääomatuloja ansaitseva maksaa sekä Suomessa että Yhdysvalloissa veroa tulostaan 56000 markkaa. Jos vastaava summa hankitaan työtulona, joutuu siitä USA:ssa maksamaan veroa noin 28000 markkaa mutta Suomessa peräti noin 70000 markkaa. Suomalaiselle duunarille jää siis 200000 markan vuosiansiosta verotuksen jälkeen runsaat 40000 markkaa vähemmän käteen kuin amerikkalaiselle virkaveljelleen. Lisäksi on hyvä muistaa, että hinnat ovat Yhdysvalloissa huomattavasti alhaisemmat kuin Suomessa, joten amerikkalaisen työntekijän ostovoima on huomattavasti suurempi kuin suomalaisen. Edellä olevat luvut perustuvat, kuten sanottu, päivälehden yleisönosastolla julkaistuun parikymmentä vuotta Amerikassa asuneen henkilön kirjoitukseen, joten niiden luotettavuuteen voi itse kukin suhtautua miten haluaa.
Paljonkohan Suomen valtio muuten säästäisi vuodessa, jos tyydyttäisiin vain yhteen valtiovarainministeriin? Hallituksen sisäiset ristiriidatkin vähenisivät kertaheitolla ...

Haukkumisiin
Copyright Arvi Tamminen 1997. Tekstiä lainattaessa on lähde mainittava.Julkaistu Ykkös-Sanomissa 24.7.1997.

Niin kansa vastaa kuin sille huutaa

Suomalaisten johtavien poliitikkojen pyhäpuheet ovat toisinaan kiinnostavaa luettavaa, jos vaivautuu pohtimaan hiukan tarkemmin, mitä isokenkäiset oikeastaan ovatkaan kaiken sanahelinän seassa sanoneet ja tarkoittaneet. Erityisesti tasavallan presidentin asema on saanut yhden jos toisenkin poliitikon avaamaan sanaisen arkkunsa. Joukossa lienee sellaisiakin poliitikkoja, jotka haaveilevat joskus pääsevänsä presidentiksi presidentin paikalle.
Pääministeri Paavo Lipponen on Turun Sanomille antamassaan haastattelussa ilmoittanut pelkäävänsä, että presidentin valinta suoralla kansanäänestyksellä tuo tullessaan kaikenlaista hömppää ja yleisön kosiskelua. Pitkään politiikassa mukana olleena Lipponen arvatenkin tietää, mitä sanoo. Onhan pääministerin omakin puolue usein aktiivisesti kosiskellut ehdokkaikseen erilaisia urheilusankareita, esiintyviä taiteilijoita ja muita julkimoita, joiden poliittisella mielipiteellä ei liene kovin suurta arvoa -- tärkeintä on, että heitä äänestetään. Eihän kansanedustajilla oikeastaan saisi pääministerin mukaan mielipiteitä ollakaan -- ainakin haastattelun mukaan Lipponen on sitä mieltä, että "on vaikea kuvitella että eduskunta julistautuu eduskunnaksi ja parlamentarismi unohdetaan. Se ei ole parlamentarismia, että on eduskunta vastaan hallitus. ... Ei tämä ole mikään omantunnon asia sen enempää kuin mikään muukaan asia."
Pääministerin tulkinta parlamentarismista on -- ymmärrettävästi -- hyvin hallituskeskeinen mutta samalla ilmeisen virheellinen. Ainakin koiranomistajan käsityksen mukaan parlamentarismilla tarkoitetaan sitä, että hallituksen tulee nauttia eduskunnan luottamusta, ei päin vastoin. Kansanedustaja, joka äänestyksessä puoluekurin nimissä toimii henkilökohtaista vakaumustaan vastaan, pettää sekä itseään että valitsijoitaan ja ansaitsisi tulla vähintään nuhdelluksi paljon paremmalla syyllä kuin sellainen edustaja, joka kesähelteillä herättää pahennusta pukeutumalla esimerkiksi sortseihin.
Pääministeri Lipponen on tietenkin oikeassa siinä, että presidentin valinta suoralla kansanvaalilla saattaa johtaa arvaamattomiin tuloksiin. Periaatteessa presidentiksi voi tulla valituksi melkein kuka hyvänsä populisti, joka ilkeää ryhtyä ehdokkaaksi. Osoittavathan kuluneet itsenäisyytemme vuosikymmenet, että Suomen tyhmä kansa saattaa antaa äänensä melkein kenelle tahansa. Lohdutukseksi voidaan todeta, että samainen tyhmä kansa on sentään osannut valita edustajakseen myös pääministeri Lipposen -- ja maksanut kiltisti ja nurkumatta valintojensa seuraukset.

Onko presidentti in vai out?

Presidentin asemaan ovat puuttuneet myös kokoomuslaiset poliitikot, eturintamassa valtiovarainministeri Sauli Niinistö. Erityisten ongelmalliseksi tuntuu kokoomukselle muodostuneen kysymys siitä, onko EU-politiikka sisä- vai ulkopolitiikkaa. Jos kysymyksessä on ulkopolitiikka, sen hoito hallitusmuodon mukaan kuuluu presidentille. Koska EU:n muita jäsenmaita tiettävästi yhä edelleen pidetään itsenäisinä, vieraina valtioina -- ei siis Suomen maakuntina -- suhteet niihin ovat perinteisen tulkinnan mukaan ulkopolitiikkaa ja kuuluvat presidentin vastuualueeseen. Niinistö on kuitenkin sitä mieltä, että EU-politiikka tulisi määritellä uudelleen ja siirtää sisäpolitiikan piiriin kuuluvaksi. Kenties tiukan säästölinjan ajajana tunnettu Niinistö olisi valmis menemään jopa niin pitkälle, että EU:n kokouksiin matkaaville ministereille, kansanedustajille ja virkamiehille alettaisiin maksaa matkapäiviltä kotimaan päivärahaa. Lisää säästöjä saataisiin lakkauttamalla EU-maissa toimivat Suomen edustustot -- vai pitäisiköhän nykyiset lähettiläät korvata maaherroilla, joiden vakansseista lääniuudistuksen jälkeen tulee pulaa?
Kokoomuksen johdolle ilmeisesti sopisi hyvin se, että tasavallan presidentti tyytyy matkustelemaan kaukomailla edistämässä suomalaisten tuotteiden vientiä. Siihen tehtävään voitaisiin kenties seuraavissa vaaleissa äänestää esimerkiksi kuuluisa blondi-Linda, jonka kuvan painaminen siideripullon etikettiin on lisännyt ainakin yhden panimon tuotteiden menekkiä merkittävästi.

Haukkumisiin
Copyright Arvi Tamminen 1997. Tekstiä lainattaessa on lähde mainittava.Julkaistu Ykkös-Sanomissa 7.8.1997.

Tähdenvälejä

Tuoreessa muistissa on vielä jokin aika sitten lehdistössä ja muuallakin käyty vilkas keskustelu ns. Internet-pommeista. Jopa muutamat näennäiset sananvapauden kannattajat olivat valmiit sensuroimaan Internet-sivuja, jotta viattomat lapsukaiset eivät löytäisi niiltä ohjeita pommien tekemiseen.
Sensuurivaatimukset esitetään huomattavasti pienemmin kirjaimin, kun kysymyksessä on kaiken kansan "Kauniit ja rohkeat". Kuitenkin oletetaan, että jokin aika sitten paljastuneeseen jauhelihan myrkyttämiseen syyllistyneet olivat hakeneet oppinsa tästä television perheohjelmasta. Kenties koko ohjelma tulisi kieltää ... ja samaan syssyyn voitaisiin tietenkin kieltää esimerkiksi uutiset, dokumenttiohjelmat, piirretyt ... Ihmisluonto on niin hassusti muotoutunut, että lähes mistä tahansa voi oppia jotakin pahantekoa. Oikeastaan pitäisi kai kieltää koko televisio ja radio ja koulu ja ... ja...
* * *
Tavallisten naistenlehtiä lukevien kansalaisten ohella myös monet oikeusoppineet ovat ehtineet ottaa kantaa oikeusneuvos Eeva Vuoren haastattelussa suustaan päästämiin sammakoihin. Vuori itse --- tietenkin --- on sitä mieltä, että hänen sanojaan on vääristelty ja tulkittu ns. "mediassa" hänen kannaltaan epäsuotuisasti. Nykyinen tekniikka toki antaa mahdolisuuden muokata esimerkiksi ääninauhoja niin, että vain asiantuntija pystyy erottamaan väärennöksen, mutta suomalainen lehdistö tuskin tarvitsee tällaisia vippaskonsteja. Päättäjien lausunnoista löytyy ihmettelemisen aihetta riittämiin, vaikka ne kuuntelee aivan alkuperäisessäkin muodossaan.
Samaan aikaan on kiinnitetty huomiota siihen, että sinänsä pienissäkin oikeusjutuissa kustannukset saattavat nousta niin korkeiksi, ettei köyhällä ole varaa käräjöidä. Myös eräät asianajajien ja välimiesoikeuksien jäsenten huomattavat palkkiot ovat herättäneet keskustelua.
Lakimiesten ahneudessa ja korkeissa palkkioissa ei sinänsä ole mitään kummallista eikä oletettavasti mitään järin epämoraalistakaan. Kun rahaa on saatavissa, sitä otetaan. Koiranomistajan mielestä onkin tärkeämpää pohtia sitä, miksi oikeuden toteuttamiseksi tarvitaan niin paljon rahan arvon tuntevia juristeja, jotka voivat hyvinkin pitkään (ja kalliisti) kiistellä lakien tulkinnoista. Lopputulos on yleensä aina sama --- asiakkaat häviävät jopa voittaessaan, lakimiehet voittavat aina.
Asiantila antaa itse asiassa jokseenkin synkän kuvan tasavallan kansanedustuslaitoksesta, jonka ainakin teoriassa pitäisi olla korkein lakeja säätävä elin. Jos lait ovat sellaisia, että niiden tulkitseminen käy päivä päivältä yhteiskunnalle ja kansalaisille kalliimmaksi, voidaan olettaa, etteivät arvon kansanedustajat itse (kenties muutamaa oikeustieteellisen koulutuksen saanutta poikkeusyksilöä lukuunottamatta) ymmärrä niistä tuon taivaallista. Onko niin, että lainsäädäntövalta on siirtynyt valtion virastoissa työskenteleville juristeille?
* * *
Itse pääministeri Paavo Lipponen on vakain tuumin ja harkiten ilmoittanut, ettei Suomen hänen mielestään tule luopua maamiinojen käytöstä ... ainakaan ennen kuin Venäjä on EU:n jäsen. Lausunto heijastelee tragikoomisella tavalla vasemistoon lukeutuvan puolueen kapitalistista nyky-Venäjää kohtaan tuntemaa epäluottamusta, sillä eihän miinoja ole toki tarkoitus käyttää Ruotsin ja Norjan vastaisilla rajoilla. Toisaalta se kertoo pääministerin varsin vanhakantaisesta sodankäyntistrategiasta. Tuskin itäinen naapuri tieten tahtoen lähettäisi miljoona-armeijaa rajaseudun asumattomiin korpiin etsimään syrjäkyliin unohtuneita vanhuksia. Vaikka Venäjän puolustuslaitoksen resurssit ovatkin oletettavasti heikommat kuin entisen Neuvostoliiton, sieltä arvatenkin löytyy niin paljon miehistön kuljetukseen soveltuvaa lentävää kalustoa, että halutessaan naapuri miehitäisi Helsingin, Turun, Tampereen ja Oulun ja kenties vielä muutaman muunkin kaupungin alta aikayksikön. Vaan kenties pääministeri Lipponen onkin ajatellut upottaa maamiinansa Mannerheimintiehen ... Helsingissä käyneet toki tietävät, että varsinkin viime kuukausina pääkaupungin valtaväylä on olut kyllin kuoppainen ilman miinojakin, ja jalankulkijoiden eliminoiminen voidaan hyvin jättää liikennevaloista piittaamattomien autoilijoiden kontolle.

Haukkumisiin
Copyright Arvi Tamminen 1997. Tekstiä lainattaessa on lähde mainittava.Julkaistu Ykkös-Sanomissa.

On maamme köyhä ...

Otsikko ei ole vastaus klassiseen kysymykseen, miksi grogilasiin kuuluu laittaa jäitä, vaan pikemminkin pessimistinen näkemys kansallisesta kehityksestämme. Eri yhteisöjen ylläpitämät leipäjonot, joita vielä muutama vuosi sitten kovasti kauhisteltiin, ovat mitä ilmeisimmin tulleet jäädäkseen, ja yhteiskuntatieteilijät ja sosiaalityöntekijät alkavat vähitellen olla todella huolestuneita köyhien ja syrjäytyneiden tulevaisuudesta. Erilaiset EU-tuet jakautuvat ilmeisesti epätasaisesti tai ainakin vääriin kohteisiin, jos työttömien tai muuten taloudellisesti heikoilla olevien täytyy jatkuvasti turvautua köyhäinapuna jaettaviin kauraryyneihin ja muihin vastaaviin murkinoihin.
Köyhyys on tietenkin kovin suhteellista, ja joitakin väestömme vähäväkisiä ryhmiä avustetaan näkkileivän sijasta riihikuivalla rahalla. Helsingin Sanomissa oli viikonloppuna poikkeuksellisen yksityiskohtainen kuvaus yhden kaupungin, tässä tapauksessa Virtain alueelle ohjautuvista EU-tuista ja niihin liittyvistä kansallisista tukirahoista. Yhteenvedon mukaan tuet olivat viime vuonna yhteensä runsaat 20 miljoonaa, josta hiukan yli puolet oli kotimaista rahaa. Koko potista runsaat puolet eli noin 12,5 miljoonaa oli osoitettu maatalouden tukiaisiin, joita tilaa kohden jaettiin keskimäärin 36476 markkaa eli hiukan yli 3000 markkaa kuukaudessa. Maatalouden harjoittajien ja heidän perheidensä osuus Virtain hiukan alle 9000 asukkaasta ei artikkelista käynyt ilmi, mutta oletettavasti se on noin kymenesosa kaupungin koko väkiluvusta.
Köyhässä maassa jopa hyviä tuloja nauttivien kansalaisten on opittava kätkemään varallisuutensa, jotteivät he liiaksi erottuisi harmaasta massasta. Erään liki miljoonan vuosituloja nauttivan entisen pankinjohtajan köyhyyttä on puitu niin lehdistössä kuin eduskunnassakin jo päiväkausia, ja vastaavia tapauksia löytynee muitakin, mikäli on uskomista iltalehtien lööppeihin. Onneksi meilä on pääministeri, joka avoimesti uskaltaa ilmoittaa ottavansa tapahtumista täyden polittisen vastuun.

Vaaleihin on vielä aikaa

Kansakunnan isokenkäisten moraalia arvioivien on syytä muistaa, että seuraaviin eduskuntavaaleihin on vielä runsaasti aikaa. Niinpä udelleenvalintaa tavoittelevat poliitikot voivat toistaiseksi kaikessa rauhassa huseerata mielensä mukaan --- osoittaahan esimerkiksi tapaus Juhantalo, ettei rötöksistä kiinni jääminen kaada kansansuosiota. Arvatenkin Arja Alho nousee seuraavissa vaaleissa taas eduskuntaan entistä komeamman äänisaaliin myötä ja poliittista vastuuta kantava Paavo Lipponen hänen rinnallaan. Kenties näemme ehdokaslistoilla ja tulevassa eduskunnassa urheilusankareiden seurassa myös Jorma Reinin ja Eeva Vuoren ...
Kansalaisten oikeutetullakaan kiukulla ei nykyjärjestelmässä ole kanavaa, jota pitkin purkautua oikeaan kohteeseen. Tilanteen korjaamiseksi lienee syytä taas kerran palauttaa mieliin ehdotus, joka lisäisi kansalaisten kontrollia merkittävästi myös vaalien välisenä aikana.
Äänestyslipun liitteenä olisi tässä järjestelmässä suljettu, itsejäljentävästä paperista valmistettu kirjekuori. Kirjoittaessaan ehdokkaansa numeron äänestyslippuun kansalainen tallentaisi saman numeron --- tai hävyttömän kuvan --- kirjekuoren sisäpuolelle. Kirjekuori jäisi asianmukaisesti leimattuna äänestäjän haltuun, ja mikäli hän milloin tahansa vaalikauden aikana huomaisi saaneensa tarpeekseen äänensä turvin eduskuntaan päässeestä ehdokkaasta, hänen tarvisisi vain palauttaa kuori (edelleen suljettuna) keskusvaalilautakunnalle, joka rekisteröisi sen ko. ehdokkaalle miinusääneksi. Miinusäänet voitaisiin laskea vaikkapa neljännesvuosittain, ja jäljelle jääneet äänet määräisivät eduskunnan kokoonpanon siitä eteenpäin. Näin liiaksi kansalaisia suututtanut kansanedustaja voisi yllättäen huomata joutuneensa työttömien pitkään jonoon.

... siellä aina ystävä ...

Työväen Säästöpankki kaatui muutamia vuosia sitten KOP:n syliin, kun siitä ensin oli karsittu pahimmat tappiot veronmaksajien kannettaviksi.
KOP ja SYP fuusioituivat Meritaksi ja hankkivat kovalla hinnalla kuivunutta reikäleipää muistuttavan liikemerkin. Pankkituki auttoi operaatiota ja vauhditti satojen pankkitoimihenkilöiden joutumista työttömiksi.
Uutisten mukaan lopultakin kohtuullisen hyvää tulosta näyttävä Merita on siirtymässä 60-prosenttisesti ruotsalaisten omistukseen. Entinen Wärtsilän telakka ei kohta olekaan ainoa sampo, joka jauhaa suomalaista rahaa pohjoismaisille naapureillemme. Samalla päästään taas eroon muutamasta sadasta pankin työläisestä. Olipa valuuttana ensi vuosituhannella markka tai euro, kumpiakaan ei näillä näkymin pääse köyhille suomalaisille liiemmälti kertymään.

Haukkumisiin
Copyright Arvi Tamminen 1997. Tekstiä lainattaessa on lähde mainittava.Julkaistu Ykkös-Sanomissa.

Me halutaan olla neekereitä ...

Viime aikoina on lehdistössä käyty vilkasta keskustelua siitä, onko oikein ja kohtuullista sanoa neekeriä neekeriksi vai ei. Ilmeisesti etupäässä amerikkalaisesta kielenkäytöstä johtuu, että myös suomenkielistä neekeri-sanaa on alettu pitää loukkaavana.
Ihmisillä on paha tapa yrittää keksiä sanoja, joilla yksittäisiä yksilöitä, tapahtumia tai ilmiöitä niputetaan. Arkinen esimerkki on esimerkiksi se, että kun käytämme sanaa "viikonpäivät", meidän ei tarvitse erikseen luetella niitä kaikkia maanantaista sunnuntaihin --- tai sunnuntaista lauantaihin, miten vain. Osittain vaikuttaa myös tarve ilmaista asia mahdollisimman havainnollisesti silloinkin, kun aivan tarkkaa termiä ei tiedetä. Vaikka emme tietäisikään, onko auton tuulilasin törmännyt lentävä olento varis vaiko kalalokki, voimme joltisellakin varmuudella sanoa sen olevan "lintu"; meidän ei tarvitse tyytyä epätarkempaan luokittelun ja puhua pelkästään eläimestä, eikä meidän myöskään tarvitse määritellä sitä "höyhenpeitteiseksi selkärankaiseksi".
Sanojen vakiintunut merkitys ja tunnesisältö vaihtelevat aikojen myötä. Joissakin tapauksissa merkitys laajenee ja muuttuu epätäsmällisemmäksi. Niinpä esimerkiksi varsinaisesti Pohjanmaan ruotsinkielisistä käytetty hurri-nimitys mielletään varsin yleisesti yleensä ruotsinkielisiä tarkoittavaksi. Joissakin tapauksissa merkitys kapenee; näin voidaan sanoa tapahtuneen vaikkapa juuri "neekerille", joka neutraalista, afrikkalaista syntyperää olevaa tummaihoista ihmisryhmää tarkoittavasta sanasta on kaventunut halventavaksi haukkumasanaksi. Näin siitä huolimatta, että omaperäisiä haukkumanimiäkin löytyy.

Isoveli valvo puheitasi

Ylemmältä taholta on annettu ymmärtää, että neekeri-sanan käyttö ei ole soveliasta. Kansakunnan isokenkäiset pyrkivät näin voimistamaan sanan merkityksen muuttumista neutraalista halventavaksi. Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, jolloin suomalaisten kielenkäyttöön puututaan. Varsin monelle lienee tuttu Tuntemattoman sotilaan puskaryssä --- anteeksi, senhän piti olla pensasneuvostoliittolainen. Oletettavasti myös ryssä-sanan negatiiviset sävyt johtuvat paljon enemmän historiallisista tapahtumista kuin pelkästään sanan äänneasusta.
Tuttua on myös se, miten asioiden nimeä muuttamalla pyritään luomaan kuvaa dynaamisesta, uudistushenkisestä yhteiskunnasta. Kansakoulu muuttui peruskouluksi, köyhäinapu on muuttunut toimeentulotueksi, sairaanhoito on muuttunut terveydenhuoltopalveluiksi --- mutta itse peruskoulu on monessa suhteessa varsin samanlainen kuin vanha kansakoulukin, toimeentulotukea hakeva tuntee itsensä yhtä lailla paariaksi kuin köyhäinapua anovakin, kansalaiset sairastavat yhä kaikista terveydenhuoltopalveluista huolimatta. Vanhan laulun sanoin: "Nimet muuttuu vain, ja niillä peitetään, ettei mikään muutu lain, ihminen säilyy entisellään ..."
Jotta sanojen vireä uudelleenarvottaminen voisi jatkua, koiranomistaja on miettinyt muutamia substantiiveja, jotka lähitulevaisuudessa voitaisiin julistaa ei-toivotuiksi.
Poliisi tuo eittämättä mieleen television väkivaltaiset poliisisarjat, joissa kovaotteiset viranomaiset ammuskelevat rikollisia miten sattuu. Eihän sellainen sovi Suomeen. Lisäksi sitä käytetään halventavasti yhdyssanassa "hellapoliisi".
Pankinjohtaja on sanana saanut niin paljon kielteistä julkisuutta, että sen käyttö on ehdottomasti heti kiellettävä.
Veli viittaa sekä niin sanottuun hyvä veli -järjestelmään että Uljas uusi maailma -romaanin isoveli valvoo -teemaan. Uskonnollis-myyttisiä perusteita sanan kieltämiselle löytyy vaikkapa Kainin ja Abelin kohtaloista.
Turvallisinta saattaa olla siirtyä käyttämään ainakin ihmisistä vain neutraalia hän-pronominia kaikissa tilanteissa. Muutoin voivat edessä olla viranomaisten ankarat nuhteet.

Haukkumisiin
Copyright Arvi Tamminen 1997. Tekstiä lainattaessa on lähde mainittava.Julkaistu Ykkös-Sanomissa.

Satu

Olipa kerran --- en enää muistakaan, miten kauan sitten --- jossakin kaukana maa, joka piti suuressa arvossa kauppiaitaan. Olivathan juuri kauppiaat kautta historian myyneet koko kansalle sen kipeästi kaipaamat elin- ja kulutustarvikkeet, kodinkoneet ja monenlaista muuta enemmän tai vähemmän tarpeellista tavaraa.
Jotta kauppaiden ja heidän kauttaan koko kansan menestys ja toimeentulo olisi taattu, oli maassa vuosikymmenten kuluessa kehitetty monimutkainen järjestelmä kauppamiesten tukemiseksi. Tuki oli mitoitettu myymälätilojen, liikevaihdon ja monien muiden sellaisten kaupankäynnissä olennaisten tekijöiden mukaan. Tuki luonnollisesti perittiin veroa maksavilta ja tavaroita ostavilta kuluttajilta, mutta he suostuivat siihen vain hiukan nurkuen, sillä olihan heille kerrottu, että ellei kaupan tukiaisia makseta, markkinoille tunkeutuvat vierasmaalaiset kauppiaat, jotka voivat kenties myydä kaikenlaista kelvotonta ja kuluttajan sielun autuuden kannalta toisarvoista tavaraa.
Niinpä tässä kaukaisessa maassa elikin onnellinen ja vauras kauppiaskunta. Tukiaiset turvasivat heidän hyvinvointinsa kaikissa oloissa. Jos kauppa kävi erityisen hyvin, maksettiin heille ylikuumenemiskompensaatiota, jonka tarkoitus oli hyvittää ylen määrin suuriksi kasvaneet arvonlisäverot. Jos taas maahan sattui lama-aika, jolloin kuluttajat kävivät kaupoissa vain ihailemassa saavuttamattomissa olevia tuotteita, maksettiin kauppiaille lamakorvauksia. Ja jos myynti oli pahimmillaan keskinkertaista, osti valtio sopimuksen mukaan kultakin kauppiaalta osan hänen kauppatavarastaan omiin ylijäämävarastoihinsa.
Niin kuluivat vuodet ja vaurastuivat kauppiaat tässä onnellisten maassa.

Ja tapahtui niinä päivinä, että keskuskauppakamarilta kävi käsky, jonka mukaan kaiken kauppiaskansan oli kulutustavaramessuille mentävä.
Niin myös kyläkauppias Jooseppi otti vaimonsa, joka oli raskaana, ja lähti Kaupunkiin, sillä siellä oli hänen tukkuliikkeensä messuosasto.
Mutta kun he saapuivat Kaupunkiin, oli jokainen hotelli, motelli ja matkustajakoti tupaten täynnä sinne saapuneita kauppiaita, eikä Joosepille ja hänen vaimolleen löytynyt yösijaa.
Ja he kysyivät monesta paikasta, kunnes vimein muuan hyväsydäminen kauppias sanoi: "Kas tässä avain, voitte yöpyä minun antikvariaattini takahuoneessa."
Ja Joosepi valmisti vaimolleen vuoteen pahvilaatikoista ja pehmusti sen värikkäillä, muovikelmuun suljetuilla lehdillä. Ja lapsi, joka syntyi, oli poika.

Mutta myös onnellisessa kauppiaiden maassa aika kului, kehitys kulki vääjäämättä eteenpäin ja kansainvälinen integraatio tunkeutui kaikkialle. Ja niin maan johtajat suuressa viisaudessaan päättivät, että maan oli liityttävä monen kansakunnan muodostamaan yhteisöön.
Kauppiaat vastustivat liittoutumista suuresti, sillä he näkivät, ettei siitä hyvä seuraisi. Yhteisön jäsenyys toisi mukanaan vierasmaalaiset kauppiaat ja heidän halpahintaiset tuotteensa, monikansallinen kilpailu uhkaisi kelpo kauppiaiden toimeentuloa ja hyvinvointia.
Maan hyvät johtajat eivät kuitenkaan halunneet jättää arvostettuja kauppiaita pulaan. Myös monikansallisessa yhteisössä oli toki ymmärretty kaupankäynnin arvo, ja myös yhteisö jakoi kauppiaille runsaita tukiaisia. Mutta sen lisäksi kauppiaiden maan johtajat onnistuivat jäsenyysneuvotteluissa huolehtimaan siitä, että maan sallittiin jakaa omia kansallisia tukiaan --- ainakin muutaman vuoden ajan. Niinpä kauppiaille jäsenyydestä aiheutuvat tappio saatiin minimoiduksi ja kaikki olivat tyytyväisiä. Tai ainakin melkein --- kauppiaat nimittäin huomasivat pian, että monikansallisen yhteisön tukien saamiseen tarvittiin paljon enemmän ja paljon monimutkaisempia lomakkeita kuin ennen, ja kävivätpä yhteisön tarkastajat vielä toisinaan valvomassa, että mymälän pinta-ala oli todella ilmoitetun suuruinen ja hyllyt siinä järjestyksessä kuin kuului.

Ja kyläkauppias Joosepin poika varttui ja oppi nopeasti varastonvalvonnan, kirjanpidon, hinnoittelun ja muiden kauppiaalle tärkeiden tieteiden alkeet. Ja iltaisin, liikkeensä ovet suljettuaan, kyläkauppias Jooseppi vaimoineen usein haaveili siitä, miten poika heidän jälkeensä ottaisi kaupan hoitaakseen, vaurastuisi ja kenties jonakin päivänä avaisi vielä grillikioskin kaupan yhteyteen, jotta kauppaa voitaisiin käydä myös sunnuntaisin.

Nopeasti kuluvat vuodet kansainvälisen yhteisön jäsenenä eivät kauppiaiden maassa kuluneet jälkiä jättämättä. Monimutkaisten sääntöjen mukaan myönnettävät tukiaiset olivat näet luonteeltaan sellaisia, että ne suosivat suuria, vähän henkilökuntaa työllistäviä kauppaliikkeitä. Niinpä yhä useampi kyläkauppias sai aikaa myöten sulkea myymälänsä ja siirtyä supermarketin palvelukseen tai työttömyyskortistoon.
Tavallisten kuluttajien kannalta asialla ei ollut suurta merkitystä. Heillä ei kuitenkaan ollut varaa kuin enintään yhteen ostosmatkaan viikossa, joten silloin saattoi aivan hyvin matkata kilometrien päässä olevaan ostoskeskukseenkin. Tulihan kauppamatkasta silloin tavallaan eräänlainen ohjelmanumero, ja pitkän matkan ja valtavissa myymäläsaleissa kiertelyn jälkeen lapsetkin olivat niin väsyneitä, etteivät enää kassalle ehdittyä jaksaneet edes kärttää viikonloppumakeisia.
Hiukan huonommin asiat olivat yksinäisten vanhusten kohdalla, sillä heillä ei yleensä ollut autoa, jolla he olisivat voineet matkustaa suuriin marketeihin. Mutta onneksi kansan solidaarisuus oli niin suurta, että naapurit sentään toisinaan suostuivat tekemään heidänkin ostoksensa kauppamatkallaan.

Kyläkauppias Joosepin poika varttui viisaudessa ja vuosissa, mutta vanhempiensa suureksi suruksi hän ei ollutkaan kiinnostunut kituvan kyläkaupan hoitamisesta. Edes keskusliikkeen tarjoama työpaikka ei yltiöpäistä poikaa houkutellut, vaan usein hänet nähtiin poliittisen puolueen nuorisoliiton kokouksissa, joissa hän harvoin puhui mutta sitäkin tarkemmin kuunteli.

Kehitys kauppiaiden maassa tasaantui; pienet kaupat oli lakkautettu tai muutettu ympäri vuorokauden avoinna oleviksi kioskeiksi tai myymälämatkailukohteiksi, hiukan harventunut kauppiaskunta voi taas hyvin ja ansaitsi työstään kelpo toimeentulon. Silloin tällöin markkinoille häiriköimään pyrkivät vierasmaalaiset kauppiaat oli onnistuttu torjumaan, kun valtiovallan tuella oli todistettu heidän myymänsä tavarat laadultaan ala-arvoisiksi ja kaikenlaisia kummallisia tauteja ja harmeja aiheuttaviksi.
Toki kauppiaita edelleen kismitti monikansallisen yhteisön monipolvinen, paljon paperityötä vaativa byrokratia seurannaisvaikutuksineen. Valtakunnan lehdissä kerrottiin näkyvästi, miten muuankin autokauppias oli varmana pidetyn kaupan yllättäen peruunnuttua joutunut sellaiseen kiusalliseen tilanteeseen, että hänen myymälässään oli yhteisön pinta-aladirektiivin mukaan laskettuna peräti yksi viidesosa Ferrari liikaa. Istuinten, puskureiden ja moottorin irrottaminen olisi kenties pelastanut tilanteen, mutta eihän sellaista autoa olisi enää saanut kaupaksi, ja niin onneton kauppias joutui suureksi mielipahakseen luopumaan tukiaisista myös direktiivin raameihin mahtuvan neljän viidesosa Ferrarin osalta. Siinä riitti pitkään päivittelemistä ...
... kunnes paljastui vieläkin iljettävämpää ja mielivaltaisempaa byrokratiaa osoittava tapaus. Onnettoman kirjakauppiaan myymälässä oli sattunut vesivahinko, ja niinpä hän oli asiaa tarkemmin harkitsematta heittänyt muutamia läpeensä kastuneita kirjoja roskiin. Yhteisön säälimättömät tarkastajat kuitenkin huomasivat, ettei hän ollut vielä pitänyt mainittuja kirjoja varastossaan direktiivin säätämää varastointiaikaa, ja niinpä yhteisön päättäjät suuressa pahantahtoisuudessaan peruuttivat häneltä tukiaiset koko kysymyksessä olevan kirjaerän osalta.

Ja poika varttui ja kohosi kunnanvaltuutetuksi ja kansanedustajaksi ja yhteisön parlamentaarikoksi ja lopulta --- toiveiden täyttymys --- yhteisön kaupan tukimuodoista vastaavaksi komissaariksi.
Ja komissaarin viran vastaanotettuaan poika --- tuo paljon kärsineen kauppiaskansan jalo jälkeläinen --- otti käteensä leimasimen ja lähti virastonsa käytävälle.
Ja jokaiseen huoneeseen hän astui, ja missä hän näki kauppiaan tekemän valituksen pöydällä, hän iski siihen leimasimellaan merkinnän "HYVÄKSYTTY" ja kirjoitti vielä varmemmaksi vakuudeksi nimensä leiman alle aidolla mustekynällä.
Ja kun valituksia käsittelevät alemmat virkamiehet seurasivat häntä huoneesta toiseen ja viimein, monien käytävien päässä tavoittivat hänet ja kysyivät, miksi hän niin teki, hän lausui: "Antakaa verottajalle, mikä verottajan on, ja kauppiaalle, mikä kauppiaan on, sillä säädetty on, että kaupan tukiaiset ovat ikimuistoinen nautintaoikeus, eikä niihin ole yhteisön virkamiesten puuttuminen."

Tämä tarina on fiktiivinen eikä siinä kuvattua maata ole olemassakaan. Kaikki yhteydet oleviin maihin, yhteisöihin, ammattikuntiin ja muihin kertomuksin ovat tahattomia.