Kalevalainen uskonto
Saamelaiset ja shamanismi
Kristinuskon tulo Suomeen
Ateismin paluu
Vanhaluterilainen perinne
Pietismi
Herätysliikkeet
Ortodoksinen kirkko
Nykytilanne

Sisällysluettelo


  1. Mitä ovat jumalat?
  2. Saamelainen kertomus
  3. Ateismi
  4. Ateistin määrittelemä
  5. Agnostikon eli jumalaongelmaisen määritelmä
  6. Uskonnon määritelmä
  7. Uskonnollinen ihminen
  8. Uskonnoton ihminen
  9. Pyhimys
  10. Keskustelun aiheita
  11. Käsityksiä todellisuudesta eli katsomusten maailma: Kalevalainen uskonto
    1. Uskontojen sekoitus
    2. Jumalat ja henkiolennot
    3. Keskustelun aiheita
    4. Haltiat
    5. Keskustelun aiheita
    6. Ihmisen henkilökohtaiset haltijat
    7. Väet ja sieluttaminen (animismi)
    8. Pyhät eläimet
    9. Keskustelun aiheita
    10. Sielu
    11. Keskustelun aiheita
    12. Kuolema
    13. Keskustelun aiheita
    14. Shamanismi muinaissuomalaisilla
    15. Keskustelun aiheita
    16. Kaikkeuskäsitykset
    17. Keskustelun aiheita
    18. Maailman synty
    19. Maailmanloppu
    20. Keskustelun aiheita
    21. Aikakäsitys ja vuodenkierto
    22. Keskustelun aiheita
    23. Mitä tarkoitti ”pyhä”
    24. Keskustelun aiheita
    25. Hiisi
    26. Keskustelun aiheita
    27. Kalliomaalaukset
    28. Kalliopiirrokset
    29. Keskustelun aiheita
    30. Pyhät kivet
    31. Keskustelun aiheita
    32. Kivikehät
    33. Jatulintarhat
    34. Pyhät lehdot
    35. Pyhät puut
    36. Kosteikot
    37. Kalmistot
    38. Karsikot
    39. Keskustelun aiheita
    40. Uskonnollisia toimituksia
    41. Juhlat
    42. Kansanparannus
    43. Keskustelun aiheita
    44. Muinaisuskonnon kehitysvaiheita
    45. Keskustelun aiheita
    46. Muinaissuomalainen uskonto
    47. Tonttu
    48. Keskustelun aiheita
    49. Taruja peikoista ja maahisista
    50. Keskustelun aiheita
    51. Vedenhaltija Näkki
    52. Keskustelun aiheita
    53. Kertomuksia noidista
    54. Keskustelun aiheita
    55. Suomalaisia jättiläiskertomuksia
    56. Keskustelun aiheita
    57. Saamelainen jättiläiskertomus
    58. Keskustelun aiheita
    59. Saamelainen vedenpaisumuskertomus
    60. Keskustelun aiheita
    61. Kummitukset
    62. Entisajan taikoja
    63. Keskustelun aiheita
    64. Muinaissuomalaisten käsitys vainajasta
    65. Keskustelun aiheita
    66. Vainajien ja haltioiden ruokkiminen
    67. Keskustelun aiheita
    68. Muinaissuomalaisten jumalat
    69. Ukkonen
    70. Keskustelun aiheita
    71. Ilmarinen, tuulen ja matkamiesten jumala
    72. Keskustelun aiheita
    73. Aurinko ja kuu
    74. Keskustelun aiheita
    75. Kasvullisuuden jumalia
    76. Keskustelun aiheita
  12. Esimerkki menneisyyden uskomuksista: Shamanismi eli tietäjälaitos
    1. Mitä shamanismi on?
    2. Mitkä on transsi?
    3. Yhteys henkimaailmaan
    4. Animismi eli sieluttaminen
    5. Pohjoinen shamanismi
    6. Karhun palvonta
    7. Lapinnoita
    8. Keskustelun aiheita
  13. Esimerkki shamanismin kohtalosta: Saamelaisten historiaa
    1. Saamelaisten uskonto
    2. Noitarumpu
    3. Uhraaminen
    4. Saamelaiset tarut ja kertomukset
    5. Joiku - saamelaisten musiikillinen ilmaisutapa
    6. Duodji
    7. Saamen kieli
    8. Sulauttamispolitiikka
    9. Järjestäytyminen
    10. Saamelaiset alkuperäiskansojen kansainvälisessä toiminnassa
    11. Keskustelun aiheita
  14. Kristillisyyden tulo Suomeen
    1. Mitä tapahtui ennen Suomen liittämistä Ruotsiin
    2. Keskustelun aiheita
    3. Otteita Jan Guilloun romaanista ”Arnin perintö”
    4. Keskustelun aiheita
  15. Uskonto ja uskonnottomuus: Ajatuksia uskontojen alkuperästä
    1. Muinaisia käsityksiä uskontojen alkuperästä
    2. Sosiologiset ja psykologiset käsitykset uskontojen alkuperästä
    3. Marxilainen käsitys uskontojen alkuperästä
    4. Eläintieteen käsitys uskontojen alkuperästä
    5. Ihmistieteilijä (antropologi) uskontojen alkuperästä
    6. Keskustelun aiheita
    7. Pascal Boyerin käsitys uskonnon alkuperästä
    8. Keskustelun aiheita
    9. David Sloan Wilson 
    10. Richard Sosis
    11. Keskustelun aiheita
  16. Ateismin paluu
    1. Ateismin historiasta
    2. Tapaus Demokritos
    3. Antiikin ateisteja
    4. Keskustelun aiheita
    5. Idän ateisteja
    6. Keskustelun aiheita
    7. Keskiajan ateisteja
    8. Keskustelun aiheita
    9. Valistusateistit
    10. Keskustelun aiheita
    11. Sosialistiset ateistit
    12. Keskustelun aiheita
    13. Ateisteja Suomessa
    14. Keskustelun aiheita
    15. Keskustelun aiheita
    16. Suomen itsenäistyminen ja ajatuksen vapaus: Yhteiskunnalliset muutokset
    17. Keskustelun aiheita
    18. Ajattelun vapaus
    19. Keskustelun aiheita
    20. Yhteiskunnan muutos sotien jälkeisessä Suomes­sa
    21. Keskustelun aiheita
  17. Valtiouskonnon aika Suomessa
    1. Kuninkaan ja papiston valta
    2. Keskustelun aiheita
    3. Kyläyhteisöt
    4. Keskustelun aiheita
    5. Uskontoon perustuva yhtenäiskulttuuri: Kristillisiä käsityksiä
    6. Uskontoon perustuva yhtenäiskulttuuri: Valta ja kristinusko
    7. Uskontoon perustuva yhtenäiskulttuuri: Alttarin ja valtaistuimen liitto
    8. Uskontoon perustuva yhtenäiskulttuuri: Uskontopakko
    9. Uskontoon perustuva yhtenäiskulttuuri: Kirkkokuri
    10. Uskontoon perustuva yhtenäiskulttuuri: Sukupuolisiveyden valvonta
    11. Uskontoon perustuva yhtenäiskulttuuri: Uskonnonopetuksen tehostaminen
    12. Keskustelun aiheita
    13. Uskontoon perustuva yhtenäiskulttuuri: Noitavainot ja puhdasoppisuus
    14. Uskontoon perustuva yhtenäiskulttuuri: Kertomus noidan polttamisesta
    15. Keskustelun aiheita
    16. Tavat ja juhlat: Kirkollisen vihkimisen alkuperä
    17. Tavat ja juhlat: Naittaminen
    18. Tavat ja juhlat: Kaste oli paholaisen häätömanaus
    19. Tavat ja juhlat: Kuolema
    20. Tavat ja juhlat: Kekri ja pyhäinpäivä
    21. Keskustelun aiheita
    22. Pietismi
    23. Keskustelun aiheita
  18. Teollistumisen alku
    1. Paikallisyhteisön heikkeneminen
    2. Ryhmäkylien häviäminen
    3. Keskustelun aiheita
    4. Uskonnolliset herätysliikkeet
    5. Keskustelun aiheita
    6. Yhteiskunnallisia muutoksia
    7. Keskustelun aiheita
  19. Kirkon ja valtion suhde
    1. Evankelis-luterilaisen kirkon ja valtion suhde Suomessa
    2. Valtio tukee myös ortodokseja
    3. Kaksi valtiokirkkoa
    4. Keskustelun aiheita
  20. Suomalainen uskonnoton ajattelu
    1. Vapaa-ajattelijain liitto
    2. Suomen ateistiyhdistys ry.
    3. Pääkaupunkiseudun ateistit ry
    4. Länsi-Uudenmaan ateistit ry
    5. Helsingin yliopiston vapaa-ajattelijayhdistys Prometheus ry
    6. Totuuden ystävät
    7. Suomen humanistiliitto ry
    8. Keskustelun aiheita
  21. Vanhat aineistot alkavat tästä

Mitä ovat jumalat?

Saamelainen kertomus



Muinaisina aikoina saamelaiset liikkuivat poroineen ympäri Suomenmaata. Mutta saamelaiset kansansadut kertovat, että ennen saamelaisia täällä asui vanhempi kansa. Sitten Jubmel kaatoi maailman kumoon. Jubmel pyöräytti maan ylösalaisin niin, että vesi järvistä ja joista virtasi maan yli ja hukutti kaikki muut ihmiset paitsi kaksi lasta, tytön ja pojan.

Tytön ja pojan Jubmel vei korkealle vuorelle, jonka nimi oli Passevaare. Kun vaaraa ei ollut ja Jubmel. oli laskenut lapset menemään, nämä lähtivät eri ilmansuuntiin etsimään muita ihmisiä.

Kolme vuotta turhaan etsittyään he jälleen kohtasivat ja tunsivat toisensa. Sitten he erosivat, vaelsivat taas kolme vuotta, kohtasivat ja tunsivat toisensa. Mutta vielä kolme vuotta vaellettuaan he eivät enää tunteneet toisiaan. Heistä tuli mies ja vaimo, ja näistä kaikki nykyään elävät ihmiset polveutuvat.

Vanhoissa kertomuksissa esiintyy tietäjiä ja noitia, jotka ovat tavallisia ihmisiä mahtavampia. Edellisen kertomuksen Jubmel on vielä noitia ja tietäjiäkin mahtavampi. Hän pystyi hukuttamaan kaikki ihmiset, vaikka hän säästikin kaksi.

Tällaisia vanhojen kertomusten henkilöitä kutsutaan jumaliksi.

Suomenkielen sana "jumala" lienee balttialaista alkuperää ja tarkoittaa suurin piirtein samaa kuin kertomuksen Jubmel.

Nykyään jumala tarkoittaa olioita, joilla on yliluonnollisia eli luonnonlakien vastaisia voimia.

Hyvin usein ajatellaan, että nämä jumalat voivat auttaa ihmisiä.

Tästä on kehittynyt ajatus, attä jumalia pitää kehua eli palvoa ja että jumalille voidaan antaa lahjoja eli uhreja, jotka tekevät jumalat suosiollisiksi ihmisille.

Ateismi

Ateismi on väite: jumalaa tai jumalia ei ole olemassa.

Teismi on väite: jumala tai jumalia on olemassa.

Sana teismi tulee Kreikan kielen sanasta "tehos", joka tarkoittaa muinaiskreikkalaisten jumalia.

Deismi (jumala on olemassa, mutta ei puutu maailmanmenoon) ja panteismi (jumala on sama kuin maailmankaikkeus) ovat tämän mukaan teismiä

Inhimillinen tieto siitä, mitä on olemassa, on vajavaista. Joku saattaa pitää varmana, että jumalaa tai jumalia ei ole olemassa. Joku toinen saattaa pitää varmana, että jumala tai jumalia on olemassa. Joku kolmas voi olla epävarma siitä, onko jumalaa tai jumalia olemassa vai ei.

Ateistin määrittelemä

Ateisti on henkilö, jonka mielestä ateismi on tosi.

Sanalla deismi on seuraava historia:
1675–85;  < déisme  <  de ( me ) jumala + -ism.

Agnostikon eli jumalaongelmaisen määritelmä

Agnostikko eli jumalaongelmainen on henkilö, joka ei mielestään tiedä, onko ateismi tosi vai onko teismi tosi.

Sana tulee sanoista a = ei ja gnosis = tieto. Agnostisismi kuuluu siis näihin ei -aatteisiin kuten ateismikin.

Uskonnon määritelmä

Uskonto on järjestäytynyttä teismiä.

Ne käsitykset joissa ei ole jumalia, eivät ole tämän määritelmän mukaan uskontoja.

Uskonnollinen ihminen

Ihmistä, joka pitää jotain uskontona pidettävää totena, sanotaan uskonnolliseksi.

Uskonnoton ihminen

Uskonnoton ihminen on näitä ei -ihmisiä eli uskonnoton on ihminen, joka ei ole uskonnollinen.

Pyhimys

Pyhimys on edesmennyt ihminen, jonka erityisesti yleinen (katolinen) kristillinen kirkko katsoo olevan kuvitellussa kuoleman jälkeisessä elämässä paikassa, jota uskonnoissa kutsutaan taivaaksi. Kristilliseksi pyhimykseksi päästäkseen on eläessään tai kuoleman jälkeen tehtävä kaksi luonnonlakien vastaista tekoa eli ihmettä.

Kristinuskosta kerrotaan tarkemmin näiden oppiaineistojen osiossa Maailmanuskonnot (9. luokka). Kristinuskon jumala on kolmiosainen eli Jahve itse, hänen poikansa Jeesus sekä olio, josta käytetään nimitystä Pyhä henki.

Keskustelun aiheita

  • Mikä ero on ateistilla ja teistillä?
  • Mikä ero on uskonnollisella ja uskonnottomalla ihmisellä?
  • Mikä ero on uskonnottomalla ja uskontokuntiin kuulumattomalla ihmisellä?
  • Millä tavalla ateistien ja teistien ihmisoikeudet eroavat toisistaan Suomessa?
  • Millä tavalla ateistien ja teistien ihmisoikeudet eroavat toisistaan muissa maissa?

Käsityksiä todellisuudesta eli katsomusten maailma: Kalevalainen uskonto

Uskontojen sekoitus

Suomalainen muinaisusko tarkoittaa suomalaisten ja karjalaisten uskontojen muotoja, joita oli olemassa ennen kristinuskoa ja vielä kristinuskon aikanakin.

Uskonnollisuus ja perinteet ovat pitkään olleet jonkinlaista kristillisyyden ja vanhemman uskonnon sekoitusta, jossa on palvottu ja kunnioitettu sekä kristillisten jumalaa, ktistittyjen Jeesusta ja kristillisten pyhimyksiä että suomalaisia jumaluuksia ja haltijoita.

Muinaisuskonto ei koskenut pelkästään yliluonnollista, vaan oli myös erittäin arkinen asia, sillä pyhiksi koetut ilmiöt ja olennot on nähty luonnossa ja ihmisissä.

Kalevalainen uskonto ei ollut selvärajainen elämän ja toiminnan alue samalla tavoin kuin esimerkiksi sen syrjäyttänyt kristinusko. On usein vaikea vetää rajaa kalevalaisen ja muuten vain käsityksen välille.

Yhtä hyvin saatettiin palvoa tai puhutella niin pientä paikallista kotihaltijaa, tarun muinaissankaria, esi-isän henkeä kuin keskeistä jumalaakin.

Jumalat ja henkiolennot

Suomalaiseen muinaisuskontoon kuului useita jumaluuksia ja muita haltijoita ja henkiolentoja. Nämä vaihtelivat ajallisesti ja paikallisesti; eri aikoina ja eri alueilla palveltiin eri jumaluuksia.

Esimerkiksi Ukko Ylinen Jumala, tunnettiin luultavasti kaikkialla Suomessa, ja vastaava hahmo tunnetaan niin skandinaaveilta, saamelaisilta kuin balteiltakin.

Ukko myöhemmin kohosi itse Ylijumalaksi. Tämä tapahtui oletettavasti osittain kristinuskon mukanaan tuoman opin vaikutuksesta, sillä Ukko samaistettiin kristinuskon jumalaan, joka myös eli taivaalla.

Osin myös maanviljely saattoi vaikuttaa Ukon kohoamiseen ylijumalaksi, sillä Ukko ja Ukon mukanaan tuoma sade olivat elinehtona kansalle.


Ilmeisesti merkittävä, mutta nykyisin vain huonosti tunnettu henkiolento on ollut Jumi, jonka nimi on sukua sanalle Jumala. Tarusankareina nykyisin paremmin tunnetut Väinämöinen ja Ilmarinen ovat olleet myös palvonnan kohteita. Ilmarinen on ilmeisesti sukua etäsukukielisten Inmar - jumaluudelle.

Muita tärkeitä jumalhahmoja olivat eri ympäristöjä hallitsevat luonnonhenget, joista suurimpia kutsuttiin myös "kuninkaiksi". Veden kuningas oli usein nimeltään Ahti, metsän kuningas taas Tapio. Lisäksi oli paljon muita veden ja metsän haltijoita. Usein näiltä pyydettiin riistaa, hyvää säätä tai kalaonnea esimerkiksi rukouksilla ja uhreilla. Metsästyksessä auttoivat erityisesti eri eläinlajien kantaäidit.

Keskustelun aiheita

  • Mitä tarkoitetaan, kun sanotaan, että jokin on jumissa.
  • Millä tavalla muinaissuomalaiset sankarit näkyvät suomalaisten nykyisissä etunimissä?
  • Ottakaa selvää, oliko Ukolla vaimia.

Haltiat

Yhteisöillä, esimerkiksi kylillä tai pitäjillä on ollut omia paikallisia haltijoitaan, joita on palvottu esimerkiksi pyhissä lehdoissa. Palvontamenoihin on voinut osallistua koko pitäjän väki.

Perheillä, rakennuksilla, maaomaisuudella ja viljelyksillä oli omat haltijansa. Näiden tehtävä oli suojelu ja vaurauden ja hedelmällisyyden turvaaminen.

Maan haltija oli joissain perinteissä talon ja pihapiirin hoitaja.

Joskus haltijat toimivat vierasta taloa vastaan. Ne saattoivat varastaa toisten talojen omaisuutta tai liikutella rajapyykkejä oman talonsa eduksi.

Haltija saattoi joskus varoittaa uhkaavasta onnettomuudesta näyttäytymällä. Pihapiirissä tai rakennuksessa usein jokin tietty paikka, joka toimi uhripaikkana ja joskus myös haltijan asuinpaikkana.


Usein tämä oli pyhä pihapuu, joskus myös kivi.

Haltijat olivat joko mies tai -naispuolisia. Haltija saattoi olla myös rikas ja hyvin pukeutunut tai kurja. Haltijan olemus ja mieliala vaikuttivat siihen, miten hyvin hän hoiti hallitsemaansa.

Eräässä perinteessä naispuolinen haltija hoiti erityisen hyvin lehmät, miespuolinen taas erityisen hyvin hevoset. Joskus haltijoita oli pariskunta, silloin talo oli erityisen onnekas.

Haltijoiden suopeus ja avuliaisuus varmistettiin uhraamalla. Vihainen haltija saattoi olla hyvin vaarallinen, hän saattoi esimerkiksi aiheuttaa onnettomuuden. Vihaista haltijaa saatettiin lepyttää esimerkiksi vuolemalla arvometallia maahan, loitsuja lukien ja alasti kumartelemalla.

Arvellaan, että varsinkin moni paikallinen haltija on alun perin ollut palvottu esi-isän henki. Joissain tapauksissa haltijana on pidetty talon ensimmäistä asukasta. Joskus uutta taloa perustettaessa haltija on pyritty valmistamaan tai kutsumaan paikalle erityisillä rituaaleilla. Paikallinen luonnonhaltija on voitu myös kutsua paikalle perustettavan talon haltijaksi.

Keskustelun aiheita

  • Mikä ero on haltalla ja haltijalla?
  • Mistä johtui, että jotkut haltiat tekivät miesten töitä ja jotkut naisten töitä?
  • Harrastivatko muinaiset haltiat sukupuolisyrjintää eli seksismiä?

Ihmisen henkilökohtaiset haltijat

Jokaisella ihmisellä oli tavallisesti oma, henkilökohtainen suojelushaltijansa tai useampiakin. Haltija tuli ihmiseen vasta ensimmäisen hampaan puhkeamisen aikoihin. Sitä ennen lasta oli vartioitava tarkasti. Pahimmassa tapauksessa maahinen saattoi viedä lapsen, ja tuoda tilalle oman lapsensa, vaihdokkaan.

Suojelushaltija tunnettiin luontona. Jos ihmisellä oli voimakas haltija eli luonto, hän oli voimakasluontoinen, eli kyvykäs niin maallisissa kuin yliluonnollisissakin asioissa. Haltijasta pitkälti riippui ihmisen menestys.

Edelleen ihmisillä saattoi olla henkilökohtaisia apuolentoja, haltijoita, jotka hyvin kohdeltuina toivat omistajalleen vaurautta ja onnea.


Para saattoi esiintyä kissan hahmossa

Apuolentoja olivat esimerkiksi tontut ja parat. Tietäjän apuolento saattoi olla lievoksi kutsuttu kaarne eli korppi. Joskus tietäjällä oli elättinään oikea korppi. Myös muita eläimiä, varsinkin käärmeitä on pidetty elättinä uskoen näiden voivan toimia omistajansa puolesta.

Väet ja sieluttaminen (animismi)

Suomalainen muinaisuskonto on ollut pitkälti animistinen eli luonnonolioita sieluttava. Suurten henkiolentojen, jumalten ja lukuisten taruolentojen lisäksi maailmassa oli paljon pienempiä haltijaolentoja. Eri ympäristöillä, paikoilla, olioilla ja jopa ihmisillä oli omat haltijansa.

Haltioiden nähtiin ryhmittyneen joukkoihin eli väkiin. Esimerkiksi vedessä asui veden väki, tulessa taas tulen väki. Väet vartioivat omia valtapiirejään, ja jotkut tartuttivat myös sairauksia, jos niiden valtapiirillä ei käyttäydytty kunnioittavasti. Monet ongelmat johtuivat väkien välisistä riidoista tai vihoista.

Väki tarkoitti sekä haltioiden joukkoa että asioissa ja olennoissa piilevää luonnollista tai yliluonnollista voimaa, kuten nykykielessä "väkevyys". Ilmeisesti voima ja henkiolentojen joukko samaistettiin pitkälti.

Kaikkialla missä oli voimaa, saattoi olla myös olentoja. Nämä olennot saattoivat olla näkymättömiä tai ehkä äärimmäisen pieniä, vaikka ne selvästi joissain tarinoissa olivat olentoja.


Anna ahti ahvenia

Esimerkiksi rannalla kiroilevaan saattoi vihastua ja tarttua veden väkeä, joka sairastutti ihmisen. Tällöin väen käsitteen merkitys (sairautta tuottavana) taikavoimana korostui. Toisaalta veden väeltä pyydettiin kalaonnea, ja tällöin veden väki koettiin korostetusti olennoiksi.

Väen kahtalaisesta käsitteestä päätellen muinaissuomalainen todellisuuskäsitys saattoi joskus olla läpeensä sieluttava siten, ettei mitään voimia ollut ilman haltijoiden väkiä. Toisin sanoen maailmassa ei tapahtunut mitään ilman että sen olisi aikaansaanut jokin haltioiden joukko. Jopa puutikkua sormessa nimitettiin puun väen vihaksi.

Pyhät eläimet



Varsinkin karhu on ollut palvottu eläin. Pyydystetyn karhun kunniaksi järjestettiin juhlat, karhunpeijaiset, joilla karhu pyrittiin palauttamaan uuteen elämään tullakseen jälleen riistaksi metsään.

Karhunpeijaisissa on jälkiä muinaisen metsästys-keräilykulttuurin shamanistisesta todellisuuskäsityksestä. Kivi- ja pronssikauden kalliomaalauksissa on kuitenkin paljon karhua useammin kuvattu hirviä.

Monet vesilinnut olivat pyhiä itämerensuomalaisille, joihin suomalaisetkin kuuluvat. Ne olivat kiellettyä riistaa, ja niiden tappajaa tai häiritsijää kohtasi turma tai kirous.

Tällaisia olivat ainakin joutsenet. Vesilintujen lisäksi pääskynen oli erityisen arvostettu kaiketi siksi, että sen ei uskottu laskeutuvan koskaan. Linnut liittyvät monella tavalla itämerensuomalaisten uskomuksiin. Oli esimerkiksi monta käsitystä siitä, miten lintu oli luonut maailman. Lintu saattoi myös tuoda vastasyntyneelle sielun.

Keskustelun aiheita

  • Mikä oli muinaisten suomalaisten suhde luontoon?

Sielu

Muinaissuomalaisen arvellaan uskoneen ihmisellä olevan monta sieluolentoa, tai toisin ilmaisten sielulla olevan useita eri osia, joista jokainen on oma olentonsa.

Ihmisen minuus piili ilmeisesti "varsinaisessa" sielussa. Joskus tämä sielun nimi oli itse, joskus taas itse oli varsinaiselle sielulle rinnakkainen varjosielu ja jopa ruumiille rinnakkainen kaksoisolento.

Itse - sieluolennon nimestä on peräisin nykysuomen sana itse. Ruumiin elämänvoima oli henki, jonka läsnäolo ilmeni muun muassa hengityksenä.

Luonto-olennon, jonka nimestä on peräisin muun muassa nykysuomen sana luonne, tehtävä sielun osana on epävarma. Ilmeisesti se ei kuitenkaan ollut ainakaan uudemmissa perinteissä varsinaisesti sielun osa, vaan ihmisen henkilökohtainen suojelushaltia.

Jos henki lähti ruumiista, ihminen oli kuollut. Sielukin saattoi lähteä ruumiista, mutta sielun menetykseen ei kuollut ainakaan heti. Sielun menetys tarkoitti usein vakavia sairauksia, kuten halvausta, kaatumatautia tai alkoholismia. Itse - sielunsa menettänyt oli itsetön. Sielu saattoi kuitenkin vielä palata. Sielun saattoi myös etevä tietäjä palauttaa, vaikka se olisi mennyt jo vainajien maahan.

Sielu saattoi ehkä myös tarkoituksella lähteä ruumiista suorittamaan jotain tehtävää henkimaailmassa. Tällaisesta uskomuksesta ei tosin ole säilynyt suoria merkkejä suomalaisilta, mutta sen oletetaan kuuluneen muinaiseen shamanismiin Suomessakin.

Keskustelun aiheita

  • Mitä eri asioita nykyään tarkoitetaan sielulla?
  • Karhulle on annettu monia nimiä kuten metsän valtiaalle kuuluukin. Millä eri nimillä karhua lepyteltiin?

Kuolema

Kun ihminen kuoli, seurasi noin 30–40 päivän siirtymäaika, jolloin sielu etsi kuolleiden maata ja paikkaansa siellä. Tänä aikana sielu saattoi käydä elävien sukulaistensa luona kummituksena tai eläimen hahmossa. Näin tapahtui varsinkin, jos vainaja oli tyytymätön.

Siirtymäajan jälkeen kuolleen sielu muutti Tuonelaan, kuolleiden valtakuntaan. Hän saattoi tosin edelleen palata, jos oli tyytymätön johonkin. Jotkut vainajat eivät vakiintuneet kuolleiden maahan, vaan jatkoivat kummitteluaan. Näitä olivat muun muassa murhatut, itsemurhan tehneet ja tapetut äpärälapset.

Tuonelaan mennyttä vainajaa piti kunnioittaa muun muassa uhrilahjoin. Paikkoja, joissa kuolleille on uhrattu, on ilmeisesti kutsuttu hiisiksi. Vaikka vainajien kummituksia pelättiin, vainajat myös suojelivat ja auttoivat eläviä sukulaisiaan ja heiltä pyydettiin usein apua.

Tietäjiä on lähetetty Tuonelaan hakemaan vainajilta tietoa, joskus jopa hakemaan vainaja ihmisten ilmoille apuhengeksi. Etäinen esivanhempi saattoi olla ihmisen suojelushaltijana, luontona.

Ennen kristinuskon vaikutusta kuolleiden uskottiin elävän tuonelassa suunnilleen samankaltaista elämää kuin eläessäänkin. Tämän vuoksi kuolleen mukaan laitettiin hautaan aseita, koruja ja tarve-esineitä.

Karjalassa on uskottu, että lintu, sielulintu, tuo sielun syntymässä ja vie sen jälleen kuolemassa.

Keskustelun aiheita

  • Oletko joskus nähnyt unta kuolleista ihmisistä?
  • Mikä sai muinaiset ihmiset ajattelemaan, että vainajat saattaisivat kummitella?
  • Miksi haudoille on alun perin ryhdytty laittamaan kiviä?

Shamanismi muinaissuomalaisilla

Shamaani on yhteisön jäsen, jolla uskotaan olevan erityisiä yliluonnollisia taitoja. Hän on usein parantaja ja ennustaja, hän neuvoo monenlaisissa ongelmissa ja toimii yhdyssiteenä henkimaailman ja ihmisten välillä

Suomalainen muinaisusko on joskus saattanut olla shamanistinen samaan tapaan kuin esimerkiksi saamelainen tai joidenkin Siperian kansojen muinaisuskonto. Shamanismi ei ole vierasta muille eurooppalaisille; sitä katsotaan olleen muun muassa skandinaaveilla ja jopa antiikin Kreikassa pitkälle kehittyneinä laitoksina.

Suomessa on ollut tietäjälaitos, eli eri yhteisöillä on ollut keskushahmoina tietäjiä, jotka auttoivat taioillaan yhteisöä muun muassa parantaen sairaita. Suomalaista tietäjälaitosta ei kuitenkaan pidetä varsinaisesti shamanistisena; siitä puuttuivat ainakin viime vaiheissaan monet esimerkiksi saamelaiseen ja siperialaiseen shamanismiin liittyvät olennaiset piirteet.

Keskustelun aiheita

  • Kuka Kalevalan sankareista oli tietäjä?
  • Mitä mahtitekoja hän teki?

Kaikkeuskäsitykset

Maan ajateltiin olevan litteä kiekko, jonka peitti taivas suurena kupuna. Usein taivaankansia kerrottiin olevan useita kerroksittain. Maan keskipisteessä, äärimmäisessä pohjoisessa, seisoi maailmanpylväs, joka toimi akselina maan ja taivaankannen keskinäisessä pyörimisliikkeessä. Maailmanpylväs oli kiinni pohjantähdessä, jota kutsuttiin myös pohjannaulaksi.


Maan reunoilla sijaitsi lintukoto, jossa muuttolinnut asuivat talvet. Lintukodossa asuivat pienikokoiset lintukotolaiset.

Äärimmäisessä pohjoisessa, maailmanpylvään juurella, sijaitsi jättimäinen meripyörre, Kurimuksen kurkku, jonka aiheutti kenties maailmanpylvään pyöriminen taivaankannen mukana. Tämä oli myös Tuonen koski, eräs reitti tuonelaan eli manalaan. Pohjoisessa sijaitsi myös Pohjola, ikikylmä maa, sairauksien ja monien ongelmien lähde.

Maan alla oli kuolleiden asuinsija, Manala eli Tuonela. Se saattoi olla kuin maailman peilikuva ylösalaisin.

Keskustelun aiheita

  • Mistä syystä muinaiset ihmiset ajattelivat, että Maa on litteä?
  • Miten saatiin selville, että Maa on pikemminkin pallo kuin litteä?
  • Miksi muuttolintujen elintapoja ei ennen tunnettu?
  • Miksi kuolleiden asuinsijan ajateltiin olevan maan alla?

Maailman synty

Käsitykset asioiden alkuperästä eli synnystä ovat olleet tärkeä osa muinaissuomalaisten todellisuuskäsitystä. Maailman syntytarinat ovat olleet merkittävä osa runoutta, ja maailman synnystä oli useita erilaisia kertomuksia.

Niistä yleisimmän mukaan maailma oli syntynyt vesilinnun munasta.

Tunnetaan myös maansukellus-taru, jonka mukaan maailma syntyi kuikan tai paholaisen haettua pohjasta maata.

Joskus kerrotaan myös, miten seppäsankari Ilmarinen takoi taivaankantta.

Maailmanloppu

Kansantarusto tuntee maailmanloppuun liittyviä ilmiöitä. Näitä ovat esimerkiksi tähtien tanssiminen, kuun kuumuminen ja auringon siirtyminen pohjoiseen. Myös suoranaisesta tuhosta kerrotaan. Esimerkiksi tunnetaan suuri pakkanen ja maailman palaminen, maailmanlopun taistelu, tauti ja nälänhätä, kuten skandinaavisessa tarustossa.

Keskustelun aiheita

  • Mistä tarut maailman synnystä ja maailmanlopusta syntyivät?

Aikakäsitys ja vuodenkierto

Vuodenkierto oli tärkeä osa elämää. Vuoteen kuului melko säännöllisinä maanviljelykseen, kalastukseen, metsästykseen tai muihin töihin liittyviä vaiheita, sekä juhlapäiviä.

Juhlista tärkeimmät olivat keskikesän juhla ja sen vastapuoli keskitalven juhla, jotka jakoivat vuoden kahteen osaan. Keskitalven juhla oli alun perin kekri, mutta joulu sai kekrin piirteitä, kun kekrin juhlinnasta luovuttiin.

Kesäpäivän seisauksena auringon päivittäinen liikerata taivaankannella saavutti korkeimman huippunsa, ja tuntui jäävän siihen joksikin aikaa. Tätä noin viikon kestävää aikaa pidettiin aavemaisena ja taianomaisena.

Sitä kutsuttiin pesäpäiviksi, sillä auringon rata oli ikään kuin paikallaan, pesässä. Myös keskitalven aikaan oli pesäpäivät, kun aurinko oli toisessa ääripäässään. Aika keskitalvesta keskikesään oli nousevaa, kuten auringon ratakin, kun taas aika keskikesästä keskitalveen aika oli laskevaa.

Muinaissuomalaisten maailmalla oli alku ja kehitysvaiheita. Aikakäsitys ei ollut kierroksellinen. Myös tulevia aikakausia ennustettiin. Tarusankarien, kuten Väinämöisen ja virolaisilla Kalevanpojan, kerrottiin väistyneen maailmasta, mutta palaavan vielä kansojensa avuksi vaikeina aikoina.

Menneiden tapahtumien muistot muuttuivat uusien sukupolvien myötä ennen pitkää tarunomaisiksi ja lopulta unohtuivat tai sekoittuivat muiden tarujen kanssa osaksi rikasta kansantarustoa.

Aikaa laskettiin ainakin kristillisellä ajalla vuosina merkittävistä tapahtumista, kuten sodista.

Keskustelun aiheita

  • Miksi juhannuskokkoja alun perin poltettiin?
  • Miksi muinaiset keltit polttivat kokkoja myös jouluna (yule logs).

Mitä tarkoitti ”pyhä”

Pyhä on tarkoittanut kiellettyä. Esimerkiksi vieraan yhteisön rajaa on voitu pitää pyhänä. Tällöinkin pyhän käsitteeseen on kuitenkin usein kuulunut yliluonnollisuus. Pyhän rikkoja on esimerkiksi saanut vainajat tai muut henkiolennot vastaansa.

Myös pyhien (eli kiellettyjen) lehtojen tapauksessa pyhään on liittynyt yliluonnollinen. Pyhä on ollut esimerkiksi aidattu alue lehdossa, jonka sisään ei saanut mennä, mutta jonne heitettiin uhreja.

Keskustelun aiheita

  • Mitä tarkoittaa puhäpäivä?
  • Missä on Pyhäjärviä?

Hiisi

Viron hiisien ja saamelaisten seitojen tapaan myös suomalaiset ovat voineet nimittää pyhää paikkaa hiideksi. Hiisi on alun perin tarkoittanut pyhää uhrilehtoa, johon vainajat haudattiin ja jossa suoritettiin uhrimenoja. Myöhemmin, kristinusko levittyä, hiisi on kuitenkin ollut pieni tai suuri paha olento, jopa paholainen, sekä paha paikka, kuten louhikko.

Keskustelun aiheita

  • Mitä tarkoittaa "hiisi vieköön".

Kalliomaalaukset



Punamullalla tehdyt kalliomaalaukset tehtiin lähinnä kivikaudella, osittain pronssikaudellakin. Näin ollen niitä ei voida suoraan rinnastaa nykyisin tunnettuihin uskomuksiin, sillä tunnettu perinnetieto on kerätty talteen enintään joitakin satoja vuosia sitten.

Kansanrunous on kuitenkin säilyttänyt muistumia jopa kivikautisista myyteistä ja käsityksistä. Toisaalta saattaa olla kalliomaalauksia koskevaa nuorempaakin kansanperinnettä.

Muutamat paikannimet viittaavat siihen, että kalliomaalauksia on tunnettu jo ennen kuin ne virallisesti löydettiin. Pidetään todennäköisenä, että esimerkiksi Verijärven, Maksasaaren ja Värikallion nimet tulevat kallioiden verenvärisistä maalauksista.

Muinaisetkin ihmiset ovat voineet huomata paljon aiemmin tehdyn kalliomaalauksen ja keksiä siihen liittyvän tarinan. Esimerkiksi erästä maalattua jalanjälkien jonoa nimitetään Hiidenjäljiksi.

On ehdotettu, että Suomen tunnetuimpiin kuuluvan, Pohjoismaiden laajimman maalauspaikan Astuvansalmen nimi liittyy maalauksissa mahdollisesti kuvattuun yhdyntään, astuntaan. Muitakin kalliomaalauksiin liittyviä alkuperiä on paikannimille ehdotettu.

Maalausten aiheet liittyvät yleensä ihmisiin tai riistaan, mutta myös veneisiin ja vesilintuihin. Jotkut ihmiset ovat sarvipäisiä: he voivat olla joko naamioituneita shamaaneja tai jumalolentoja. Joukossa on myös käden-, jalan- ja tassunjälkiä sekä kuvioita, joita ei osata nykyisin tulkita minkään kuviksi, kuten vinoristejä, verkkokuvioita, renkaita ja kärjistään pyöristyneitä kolmioita.

Kalliomaalausten merkityksestä on monia käsityksiä. Joidenkin kalliomaalausten alta on löytynyt meripihka-esineitä sekä kivikautisia nuolenkärkiä, jotka ovat särkyneet ammuttaessa kallioon.

Kalliopiirrokset

Kalliopiirrokset oli tehty lähinnä rantakallioon tai kiveen hakkaamalla ja kaivertamalla. Esihistoriallisia kalliopiirroksia ei tunneta nykyisen Suomen alueelta, kun taas esimerkiksi Itä-Karjalassa niitä on runsaasti. Jotkut kalliopiirrokset kuvasivat esimerkiksi luonnollisen kokoista ihmishahmoa, jolla oli käsissään pyöreät esineet, ehkä rummut. Nämä kuvat oli usein tehty veteen johtavan kallionhalkeaman luokse, ja näihin halkeamiin on uhrattu mm. meripihkaa.

Keskustelun aiheita

  • Mikä ero on muinaisilla kalliomaalauksilla ja nykyisillä kuvataiteilla?

Pyhät kivet



Uhrikiville tuotiin uhreja. Monia kiviä pidettiin haltijan tai jumalolennon asuinpaikkoina. Joissain kivissä on reikiä, minkä vuoksi niitä kutsutaan kuppikiviksi. Toisissa taas on viiltoja, ikään kuin niihin olisi teroitettu miekkaa. Näitä kutsutaan miekanhiontakiviksi.

Kuppikivien ja miekanhiontakivien katsotaan saaneen alkunsa viimeistään rautakaudella. Kuppikiviä on varsinkin Länsi- ja Etelä-Suomessa. Kivien kuoppien merkityksestä on useita käsityksiä ja kansanperinteitä.

Kansantarustossa kuopat ovat esimerkiksi uhrikuoppia, tai niihin jääneellä sadevedellä on parantava vaikutus. Taruissa myös kipuja ja vaivoja karkotetaan kuoppiin. Jotkut tutkijat olettavat, että ihmisen kuoltua hänelle olisi tehty kiveen kolo reitiksi tuonpuoleiseen.

Kivi, jossa on monta kuoppaa, syntyi, kun usean vainajan kolot tehtiin samaan kiveen. Kolon kautta siitä menneeseen vainajaan saisi myös yhteyden, ja koloihin jätetyt uhrit menisivät tuonpuoleiseen lahjoiksi vainajalle.

Lounais-Suomen vanhoilla maanviljelysalueilla on myös napakiviksi ja tonttukiviksi kutsuttuja pitkänomaisia pystykiviä, joita kutsutaan kansanperinteessä myös juminkeoiksi. Kivien on tulkittu liittyneen hedelmällisyyteen tai haltijoihin. Napakivien pystytysaikaa ei tiedetä.

Lisäksi oli tasapintaisia pöytäkiviä, joiden arvellaan olleen uhripaikkoja. Näitä tiedetään myös esimerkiksi saamelaisilta. Joihinkin kiviin, varsinkin moniin suuriin siirtolohkareisiin liittyi syntytarina, esimerkiksi jättiläinen oli heittänyt sen paikalleen.

Keskustelun aiheita

  • Mistä johtuu, että ennen vanhaan vanhemmat neuvoivat lapsiaan, että olkaa kilttejä tai jumala heittää ison kiven päähän.

Kivikehät

Kivikehät oli koottu suurista tai pienemmistä kivistä, ja joissakin on keskellä napakivi. Niiden on uskottu olleen käräjäpaikkoja. Tästä ei kuitenkaan ole täyttä varmuutta: tutkimusten perusteella ainakin osa kivikehistä on hautoja. Tiedot käräjäpaikoista ovat epävarmaa ja ehkä vasta myöhään syntynyttä kansanperinnettä.

Voi kuitenkin olla, että käräjäpaikat "pyhitettiin" polttamalla niiden luona vainajia. Käräjät myös saatettiin tarkoituksella pitää hautapaikalla. Käräjät olivat joka tapauksessa myös hengenelämään liittyvä tapahtuma. Oikeutta käytiin jumalten tai esi-isien katseen alla.

Jatulintarhat



Jatulintarhat, jotulintarhat tai jotunintarhat ovat lähinnä rannikolla esiintyviä kivisiä sokkeloita, joita pitkin kuljettiin erilaisten menojen aikana. Niiden alkuperä on epävarma. Todennäköisesti ainakin osa niistä on keskiaikaisia tai nuorempia. Nimensä mukaisesti jatulintarhat on uskottu Jatuli-jättiläisten tekemiksi.

Pyhät lehdot

Pyhät lehdot olivat paikkoja, joihin tultiin harjoittamaan uskonnollisia menoja, mm. viemään uhreja. Lehtoja on ehkä kutsuttu alun perin hiisiksi. Suomalaisilla oli kenties lehdoissaan puisia jumalankuvia. Niitä on ollut ainakin muiden suomensukuisten kansojen pyhissä lehdoissa. Suomesta on löytynyt suossa säilynyt kivikautinen jumalankuva. Pyhissä lehdoissa saattoi olla myös uhriaitaus, jonka sisäpuolelle ei saanut mennä, mutta jonka sisään heitettiin uhreja.

Pyhät puut

Pyhiä olivat monet vanhat, suurikokoiset ja erikoiset puut, varsinkin männyt. Kun saatiin kaadettua karhu, sen kunniaksi pidettiin peijaiset. Peijaisten jälkeen karhun kallo nostettiin "kallomäntyyn", jossa saattoi olla jo useita karhunkalloja.

Myöhempinä aikoina sukujen karsikkomäntyihin hakattiin vainajia koskevia merkintöjä. Isojen petäjien alla saatettiin myös pitää käräjiä. Ainakin myöhempinä aikoina pihan pihlajalla oli erityinen arvo. Sitä ei saanut vahingoittaa millään tavalla. Pihapuiden luokse on viety uhreja haltijoille.

Kosteikot

Soita, lähteitä, puroja ja jyrkkiä rantoja on käytetty uhraukseen. Kosteikkoihin on jätetty esimerkiksi piikiviä ja tuluksia, ja niitä on käytetty joinakin aikoina ehkä myös ei-toivottujen henkilöiden kuten rikollisten surmaamiseen ja hävittämiseen. Kosteikkoihin saatettiin upottaa myös aviottomasti syntyneitä tai vammaisia lapsia. Näin kerrotaan tehdyn myös kansantaruissa.

Kalmistot

Hautausmaita ja niiden edeltäjiä on kutsuttu kalmistoiksi. Ennen kristinuskoa hautoihin jätettiin usein vainajan omaisuutta. Hautaustapoja on ollut monenlaisia. Joillekin haudoille pystytettiin kivistä koottuja kumpuja, tällöin oli kyseessä röykkiöhautaus. Röykkiöhautoja eli kiukaita pystytettiin tarkoituksella näkyville paikoille, mm. mäille tai vesireittien varrelle, jotta vieraat tietäisivät kenelle alue kuuluu ja tajuaisivat varoa vainajia. Vainajien herättämää pelkoa käytettiin ehkä hyväksi tekemällä hautoja vieraiden heimojen vastaisille rajoille.

Röykkiöhautojen alkuperäisen merkityksen unohduttua niiden tekijöiksi on arveltu esimerkiksi hiidet. Kiviröykkiöitä on voitu pitää aarrekätköinä eli aarnihautoina, sillä joistakin niistä saattoi löytää vainajan mukaan laitettuja arvoesineitä. Aarrekätkö on voitu avata esimerkiksi silloin, kun sen päällä paloi virvatuli.

Karsikot

Vainajien tulo hautausmaalta asutuksen luo eläviä kiusaamaan estettiin tekemällä kalmiston ja asutuksen väliin karsikko eli vainajaa koskeva merkintä mäntyyn. Tämän nähtyään kalmistolta kotiinsa palaava vainajan haamu viimeistään tajusi kuolleensa ja kääntyi takaisin.

Keskustelun aiheita

  • Mistä johtui, että vainajien haamut eivät aina älynneet, että he olivat kuolleita?
  • Onko vielä ihmisiä, jotka uskovat kummituksiin?
  • Millä tavalla kummitukset esiintyvät kirjallisuudessa?
  • Mitä tarkoittaa haamukirjailija?

Uskonnollisia toimituksia

Loitsut olivat eräs ihmisten keino puuttua maailman kulkuun yliluonnollista tietä. Loitsuilla pyrittiin parantamaan sairaita, lisäämään onnea ja vaurautta tai vahingoittamaan vihollista. Loitsut olivat yleensä kalevalamittaisia lauluja. Eräs tärkeä loitsujen muoto perustui loihdinnan kohteen alkuperän eli synnyn tietämiseen ja julkilausumiseen. Uskottiin, että ilmiöitä ja olentoja voitiin hallita, jos niiden alkuperä tunnettiin.

Taikomistilaisuudet olivat pikemminkin yksityisiä. Noitarumpuja ei tiedetä käytetyn, mutta kovaa melua on voitu pitää sanotun vahvistukseksi. Loitsija on usein ollut innoissaan, haltioissaan. Loitsut on usein lausuttu tai laulettu painokkaasti, jopa huudettu. Nyrkissä olevan käden nostaminen ylös on mainittu osaksi loihtimista.

Siitä, miten kristillistyneissä suomalaisissa yhteisöissä harjoitettiin pakanallisia toimituksia kuten loitsimista, ei kuitenkaan kovin pitkälle voida tulkita sitä, millaisia toimitukset ovat olleet satoja vuosia aikaisemmin ennen kristinuskon juurtumista.

Juhlat

Vuosi alkoi kekristä ja loppui kekriin. Kesän kohokohta oli Ukon juhla. Vakkajuhlissa eli vakoissa uhrattiin pitäjän järjestämissä pidoissa vakallinen ruokaa usein pyhässä lehdossa. Eri juhlissa juotiin Ukon malja.

Kansanparannus

Tautien syyksi katsottiin usein paha henkiolento tai vihamielinen noita, joihin tehosivat muun muassa loitsut. Käytännön hoito tapahtui usein saunassa. Ihoa hoidettiin tervalla. Usein sairaus pyrittiin palauttamaan sinne, mistä se oli tullutkin. Esimerkiksi veden luona tarttunut sairaus johtui veden väestä, joka piti palauttaa veteen. Parantaja oli usein koko yhteisön arvostama tietäjä, joka osasi paljon muutakin. Joillakin oli verenseisauttajan kyky, joka saattoi periytyä suvussa.

Keskustelun aiheita

  • Ottakaa selvää, millä tavaolla sairauksia yritettiin hoitaa muutamia satoja vuosia sitten?
  • Miksi sairauksien saatettiin ajatella johtuvat taioista?

Muinaisuskonnon kehitysvaiheita

Kirjalliset tiedot suomalaisesta muinaisuskosta ovat suhteellisen nuoria: ensimmäisillä kattavilla kirjallisilla tiedoilla on ikää vain joitakin satoja vuosia. Tiedot suomalaisesta muinaisuskosta siis kerättiin vasta kristinuskon jo levittyä käytännössä lähes kaikkien pääasialliseksi uskonnoksi, jolloin kristinusko oli jo pyyhkinyt pois monia muinaisia uskomuksia. Tästä huolimatta varsinkin Karjalassa säilyi monia vanhaan uskontoon ja todellisuuskäsitykseen kuuluneita uskomuksia ja taruja.

Muiden ryhmien uskontojen tavoin myös suomalaisten uskonto ja koko todellisuuskäsitys on muokkautunut aikojen kuluessa huomattavasti. Vanhempien ainesten päälle kasaantui uudempia uskomuksia, jotka heijastelivat aikaansa. Vanhemmat uskomukset saattoivat silti säilyä uuden rinnalla tai nivoutua osaksi sitä jonkin verran muuttuneina. Kivikauden suomalaisten esi-isien uskonto arvellaan shamanistiseksi. Tästä katsotaan jääneen shamanistisia piirteitä myöhempiin uskonnon muotoihin. Myös vainajien ja esi-isien palvonta oli tärkeällä sijalla.

Maanviljelyksen asteittaisen saapumisen mukana ja metsästys-keräilykulttuurin menetettyä sijaansa saattoivat käsitykset vuodenkierrosta ja hedelmällisyydestä muuttua ja voimistua. Uusien kulttuurivaikutteiden mukana tuli luultavasti myös uusia jumaluuksia ja käsityksiä. Luultavasti maanviljelyn mukana tulivat vakiintuneemmat asumukset, joita vartioivat ihmisenkaltaiset haltiat. Myöhemmin nämä haltijat ovat kutistuneet ehkä kokonaisia kyliä ja yhteisöjä vartioineista mahtavista henkiolennoista pieniksi nurkissa piilotteleviksi tontuiksi.

Suomalaisten lähialueille levittäytyneen indoeurooppalaisen kulttuuri- ja kielivyöhykkeen vaikutuksesta suomalainen muinaisusko sai miehisen pää-ukkosenjumalan Ukon; vanha taivaanjumala Ilmarinen (marien Inmar) alennettiin kuolevaiseksi sankariksi. Ukon tulosuunta on ilmeisesti Baltiasta, mutta se on saanut vaikutteita myös skandinaavien Thorista.

Suomalainen muinaisusko muistutti viikinkiaikana ilmeisesti paljon skandinaavien muinaisuskontoa, jossa oli esimerkiksi pitkälti Ukkoa vastaava miespuolinen ukkosenjumala. Perinteisesti on katsottu, että indoeurooppalaiset vaikutteet toivat Eurooppaan laajalti miesvaltaisia ja sotaisia piirteitä, joista ukkosenjumala olisi vain yksi merkki.

Keskustelun aiheita

  • Mistä johtuu, että tiedot muinassuomalaisten uskonnosta ovat lähes hävinneet?

Muinaissuomalainen uskonto

Muinaissuomalasia uskontoja harjoitettiin ennen kuin kristinusko tuotiin Suomeen. Näissä uskonnoissa oli erilaisia jumalia ja haltijoita lukuisa joukko. Tällaisia olivat esim. ukkosjumala, metsän-, veden- ja kodinhaltijat. Kullakin näistä oli oma toimintapiirinsä.

Näiltä jumalilta ja haltijoilla sitten rukoiltiin onnea ja menestystä esim. vedenhaltijalta hyvää kalaonnea.

Muinaissuomalaiset ajattelijat myös, että vainajat, siis jo kuolleet ihmiset, saattaisivat palata elävien joukkoon. Tämä oli syynä siihen, että vainajiakin palvottiin.

Eri jumalien uskottiin vaativan uhreja, ja näin esim. eläimiä uhrattiin ns. pyhien puiden äärellä.

Tonttu



Tonttu oli hyvä haltija, joka kantoi rikkautta ja tavaraa omistajalleen. Se ei viihtynyt riitaisissa perheissä.

Eräällä emännällä oli tonttu, joka kokosi hänelle rahaa. Emännän piti vastapalvelukseksi laittaa tontulle hyvää ruokaa. Tontulla oli erityinen kamari, jossa se sai yksin syödä.

Tontulla oli keskellä otsaa silmä. Renki vihasi tonttua, kun emäntä sitä hyvänä piti, ja monta kertaa renki otti tontun ruuan itselleen. Tonttu suuttui ja meni toiseen taloon, missä ei ollut tonttua. Se kokosi uuteen taloon tavaraa siitäkin talosta, josta hän oli lähtenyt pois.

Keskustelun aiheita

  • Missä yhteydessä olet kuullut puhuttavan tontuista?

Taruja peikoista ja maahisista

Vähäkyrössä asui ennen vuorenpeikko. Se oli talossa nähtykin, sillä oli valkoiset vaatteet ja nupukkalakki. Talossa se teki kaikenlaisia kepposia. Jos joku kysyi illalla, oliko kello vedetty, se pysäytti yöllä kellon. Jos joku kysyi, oliko uuninpelti kiinni, se avasi yöllä pellin. Se kävi samassa saunassa kuin muutkin, ja sitä kutsuttiin Matiksi. Saunassa se itketti lastaan, mutta lasta ei koskaan nähty. Tuvassa se hyppeli leipävartaalla kuten orava.

Maanpäällinen poika oli kerran metsässä. Vastaan tuli kaunis tyttö. Tyttö tahtoi poikaa kotonaan käymään. Tyttö kielsi ottamasta, mitä kotoa tarjottiin. Siinä paikassa, missä he olivat, maa aukeni ja he tulivat maahisten kotiin. Koti oli komea ja kaikkea tarjottiin, mutta mitään ei poika ottanut.

Poika ja tyttö menivät naimisiin. Lähdettiin pojan kotiin. Mitään ei otettu mukaan. Tyttö sanoi, että ne tulevat jäljessä, mutta taakseen ei saa katsoa. Kun tultiin kotipihalle, poika katsoi taakseen. Puolet karjasta oli päässyt portista pihalle, mutta toinen, vielä suurempi puoli oli tulossa. Mutta ne, jotka olivat portin ulkopuolella, katosivat.

Keskustelun aiheita

  • Piirtäkää kuva, jossa esiintyy kuviteltuja vuorenpeikkoja.
  • Pohtikaa, miksi tarussa ei saanut katsoa taakseen.

Vedenhaltija Näkki



Karjalainen kansantarina kertoo:

"Vanhemmat ihmiset puhuivat minulle usein järven Näkistä, vedenhaltijasta. Suhtauduin aina epäillen juttuihin. Kerran sitten me pojat menimme joukolla uimaan joen rantaan. Emme ennättäneet vielä riisuutua, kun näimme joesta nousevan pitkätukkaisen naisen. Se katsoi alas veteen, mutta se nosti yläruumiinsa veden pinnan yläpuolelle, niin että rinnat ja vatsa olivat näkyvissä. Hirveän pitkä tukka oli valloillaan olkapäillä ja hartioilla ja siitä valui vesi virtanaan.

Kun se oli noussut näkyviin, se vaipui taas veteen. Se uudisti temppunsa neljä tai viisi kertaa, mutta sitten sitä ei enää näkynyt. Ymmärsimme heti, että se oli järven Näkki. Emme menneet uimaan, koska pelkäsimme, että Näkki ottaa meidät kiinni ja vie aaltoihin.

Eräänä päivänä kolme nuorta poikaa meni uimaan. Yksi pojista, vaikka hän oli uimataitoinen, vajosi aaltoihin, ehkä Näkin viemänä. Toiset pojat eivät huomanneet hänen vajoamistaan. Vasta viikon kuluttua pojan ruumis löytyi.

Keskustelun aiheita

  • Keskustelkaa, miksi aikuiset ihmiset ennen vanhaan pelottelivat lapsia haltioilla?
  • Keskustelkaa siitä, miten on turvallista liikkua vesillä tai käydä uimassa.

Kertomuksia noidista

Eräässä talossa oli väki saunassa. Renki meni isännän ja emännän sängyn taakse piiloon. Emäntä tuli ja pani halon sänkyyn, jotta isäntä luulisi hänen olevan nukkumassa. Sitten emäntä voiteli itsensä ja sanoi: "Huus hiiteen, piisistä pihalle eikä mihinkään kiinni!"

Kun emäntä oli mennyt, renki otti hänen taikavoiteensa, voiteli itsensä ja yritti sanoa samat taikasanat. Hän ei kuitenkaan muistanut niitä oikein vaan sanoi: " Huus hiiteen, piisistä pihalle ja joka paikkaan kiinni!"

Renki lähti lentoon, mutta tarttui joka paikkaan kiinni- ja kolhiintui pahoin. Suurella suolla renki tapasi paljon noitia, joille keitettiin makkarapaistia käärmeistä.

Useiden henkilöiden olen kuullut ihmettelevän, minne linnut ovat tänä vuonna joutuneet. Lappalaiset ovat ne vieneet, sanoo jokainen. Kun kysyin, mitenkä lappalainen ne vie, vastasivat he, että se tulee tänne linnun muodossa, kulkee edellä ja linnut tulevat perässä.

Savossa eli ennen suuri noita ja silmänkääntäjä, jota kutsuttiin Kuikka-Koposeksi.

Kerran Kuikka-Koponen tuli mökkiin, jossa nimismies oli perimässä velkoja. Hän päätti maksaa mökinmiehen puolesta. Hän otti seinältä vanhan almanakan, repi lehdet irti ja maksoi niillä. Nimismiehestä almanakan lehdet näyttivät rahoilta. Kun maksu oli suoritettu ja mökinmies oli saanut siitä kuitin, almanakan lehdet alkoivat jälleen näyttää almanakan lehdiltä. Mökinmies oli kuitenkin saanut oikean kuitin eikä hänen tarvinnut myydä karjaansa veloista.

Keskustelun aiheita

  • On sanottu, että noidat olivat vanhan ajan kansanparantajia. Millä tavalla kansanparantajat yrittivät parantaa?
  • Mitä haittaa on ollut siitä, että noituuden avulla kuviteltiin voitavan aiheuttaa tahallista vahinkoa naapureille?

Suomalaisia jättiläiskertomuksia



Kauvatsan Sääksjärvellä on järven rannalla suuri kallionlohkare, josta kerrotaan seuraava tarina.

Jättiläinen, jonka nimi oli Kanni, asui ennen muinoin järven rannalla. Muutaman kilometrin päässä oli mylly, jonka kolina harmitti jättiläistä. Eräänä aamuna hän lähti kantamaan kalliota pikkusormensa päässä heittääkseen sen myllyn päälle. Kun hän oli tullut lähelle myllyä, lauloi Untamon talon kukko. Jättiläinen pelästyi, sormi vavahti ja kivi putosi järven rannalle.

Kiven syrjässä näkyvät vieläkin syvennykset, jotka jättiläisen takin napit ovat painaneet. Kiveä sanotaan Kannin kiveksi.

Ennen muinoin asui Kiikalassa jättiläisiä, jotka olivat tavattoman vahvoja. Kerran lähti eräs jättiläinen yli Kurajärven, Vanhankylän rannasta Saarenkylän rantaan suuri hiekkasäkki selässä. Toinen jättiläinen veti salaa säkin pohjan rikki, joten hiekka varisi kaiken matkaa. Kun jättiläinen astui järvestä Mikkolan pellon puolelle, koko säkin sisus putosi siihen. Niin paljon hiekkaa jättiläisen säkistä vuoti, että vielä nykyäänkin ihminen voi kulkea järven yli, jos vain osaa käydä samaa tietä kuin jättiläinen.

Keskustelun aiheita

  • Miksi ihmiset ennen vanhaan selittivät luonnon erikoisuuksia kansansaduilla?

Saamelainen jättiläiskertomus

Ennen vanhaan asui maassa suuri ja julma jättiläinen, jonka nimi oli Staalo. Staalo oli ihmissyöjä, ja hän olisi väkevyydellään voittanut kaikki ihmiset, jos hän ei olisi ollut mahdottoman tyhmä.

Eräs viekas ihminen, jonka nimi oli Askovis, petkutti jättiläistä. Kerran Askovis oli joutunut Staalon valtaan ja ehdotti jättiläiselle, että he koettaisivat voimiaan. Heidän piti juosta puuta vasten ja puskea päänsä puun sisään.

Staalo juoksi kaikin voimin paksua petäjää vasten, mutta hän ei saanut siihen päätään pusketuksi Askovis sanoi säästävänsä kokeen huomiseksi, mutta yöllä hän koverteli koloja useihin puihin ja peitti kolot kaarnalla. Seuraavana päivänä hänen kokeensa onnistui erittäin hyvin, hän juoksi puulta puulle ja puski niihin päänsä korviaan myöten.

Askovis meni koivun luokse ja alkoi vääntää vitsaksia. Hän sanoi laittelevansa vitsoja, joilla kantaisi jättiläisen hopeat hänen aitastaan. Staalo lupasi hopeita hatullisen, mutta Askovis oli tehnyt hattuun reiän ja maahan kuopan niin, että hattu ei millään täyttynyt.

Keskustelun aiheita

  • Mitä kertomus voimakkaasta ja tyhmästä jättiläisestä ja järkeään käyttävästä ihmisestä on yrittänyt opettaa entisaikojen saamelaisille?

Saamelainen vedenpaisumuskertomus

Muinaisina aikoina saamelaiset liikkuivat poroineen ympäri Suomenmaata. Mutta saamelaiset kansansadut kertovat, että ennen saamelaisia täällä asui vanhempi kansa. Sitten Jubmel kaatoi maailman kumoon. Jubmel pyöräytti maan ylösalaisin niin, että vesi järvistä ja joista virtasi maan yli ja hukutti kaikki muut ihmiset paitsi kaksi lasta, tytön ja pojan.

Tytön ja pojan Jubmel vei korkealle vuorelle, jonka nimi oli Passevaare. Kun vaaraa ei ollut ja Jubmel. oli laskenut lapset menemään, nämä lähtivät eri ilmansuuntiin etsimään muita ihmisiä.

Kolme vuotta turhaan etsittyään he jälleen kohtasivat ja tunsivat toisensa. Sitten he erosivat, vaelsivat taas kolme vuotta, kohtasivat ja tunsivat toisensa. Mutta vielä kolme vuotta vaellettuaan he eivät enää tunteneet toisiaan. Heistä tuli mies ja vaimo, ja näistä kaikki nykyään elävät ihmiset polveutuvat.

Vanhoissa kertomuksissa esiintyy tietäjiä ja noitia, jotka ovat tavallisia ihmisiä mahtavampia. Edellisen kertomuksen Jubmel on vielä noitia ja tietäjiäkin mahtavampi. Hän pystyi hukuttamaan kaikki ihmiset, vaikka hän säästikin kaksi. Tällaisia vanhojen kertomusten henkilöitä kutsutaan jumaliksi.

Keskustelun aiheita

  • Pohtikaa, mistä vedenpaisumuskertomukset, joita kerrotaan eri puolilla maailmaa, ovat saaneet alkunsa?

Kummitukset

Mylläri oli jalkaisin tulossa takaisin kirkonkylästä. Matkalla hän huomasi edellään jalkamiehen, jonka liikkeet ja käsien asento olivat samanlaiset kuin Kyyrän Jussin. Mylläri lähti tavoittamaan miestä, mutta vaikka hän miten lisäsi vauhtiaan, välimatka pysyi samana. Silloin mylläri tuumi, että jos mies on henki, sen askelten ääni ei kuulu.

Hän pysähtyi ja kuunteli, mutta ei kuullut mitään. Niityn kohdalla oli vettä. "Jos se on mies, niin vesi räiskyy sen askelissa", mylläri ajatteli. Veden pinta ei liikahtanutkaan, kun kulkija meni sen yli. Tie teki mutkan. Mylläri ajatteli: "Tuossa minä saan sen kiinni. Hän otti käteensä aidanseipään ja juoksi mutkan poikki kulkijan eteen. Sitten hän huitaisi sitä seipäällä. Seiväs tapasi tyhjää ja haamu katosi siihen paikkaan.

Ennen vanhaan kuului eräässä paikassa talon emäntä käyneen kuolemansa jälkeen kotonaan monta kertaa. Kun häneltä kysyttiin, mitä hän haki, hän sanoi, ettei hän saanut rauhaa, ennen kuin siitä astiasta, jolla mitattiin ihmisille viljaa, otettiin toinen, astiaa pienentävä pohja pois. Kun pohja poistettiin, emäntävainaja lakkasi kummittelemasta.

Entisajan taikoja



Kyykäärmeen puremaa yritettiin ennen Lapissa parantaa seuraavilla taikamenoilla.

Otetaan yhdeksästä pajupensaasta vesa kustakin ja niiden kuorilla sidotaan pureman yläpuoli tiukkaan ja lausutaan:

"Hyi sinä hiien suksisauva

Matkasauva manalaisen!

Miks'sä läksit liikkehille,

Kulkusille kurja raukka,

Koitonna kiertämähän,

Marjatonna maailmalle?

Kotisi on kannon alla,

Pajun alla pesäs' paikka.

Siell'on hiis'sun synnyttänyt,

valutellut vatsastansa.

Ota omas, veä vihas,

Niele itse nuljakkasi,

Kirot suussasi sulata."

Juoppoutta yritettiin parantaa seuraavalla taialla:

Lypsetään maitoa kolmelta mustalta sialta tammilautaselle. Maitoa pannaan kolmesti ryypyn sekaan juopon tietämättä. Tämän jälkeen hänelle ei enää viina kelpaa.

Karjaonnen saattoi pilata pistämällä juhannusyönä kirnunmännän naapurin navetan ikkunasta sisään sanoen:

"Maito sinulle, voi minulle."

Jos tahtoi pedot naapurin karjaan, oli mentävä kujalle ja käännettävä niiden jäljet nurin.

Kun epäiltiin, että sairaus johtui jonkun taikomisesta, sairas parani, jos hänelle syötettiin ja juotettiin ennen käen kukkumista piiskaamalla tapetun, paljain käsin koskemattoman käärmeen lihaa.

Taikoja vastaan voitiin suojautua pitämällä paitaa väärin päin Yllä.

Para oli hyvä haltija, joka toi taloon rikkautta. Paroja saattoi olla useitakin. Para tehtiin mm. seuraavalla taialla:

"Synny para, synny para, saat puolen ruumiistani, Saat puolen sielustani!

Keskustelun aiheita

  • Mitä kummitustarinoilla yritettiin opettaa?
  • Keksikää itse jokin loitsu. Kokeilkaa, tehoaako se.

Muinaissuomalaisten käsitys vainajasta

Läheisen ihmisen kuolema oli esi-isiemme keskuudessa murhetta tuottava tapahtuma. Heidän oli vaikea ajatella, että se, mikä äsken oli olemassa, ei enää ollutkaan olemassa. Kuollutta verrattiin usein nukkuvaan. Aina ei tehty eroa elollisen ja elottoman välillä, vaan myös elottomia esineitä saatettiin pitää elollisina.

Vainajan ajateltiin säilyttävän entisiä ominaisuuksia siihen asti, kun hänen ruumiinsa olisi kokonaan mädäntynyt. Omaiset pyrkivät rajoittamaan vainajan toimintavapautta. Vainajan silmät suljettiin, jotta kuollut ei etsisi itselleen seuralaista. Kun vainajan ajateltiin säilyttävän myös kuulonsa, vainajasta ei saanut puhua pahaa. Vainajan saatettiin kuvitella jättävän vuoteensa. Tästä syystä omaisilla oli tapana vartioida vainajaa. Joskus sidottiin kuolleen jalat yhteen, jotta hän ei lähtisi kävelemään.

Vainajan saatettiin ajatella elävän vielä haudassaankin. Ajateltiin, että jos esimerkiksi arkku olisi liian ahdas, vainaja lähtisi liikkeelle. Sitä, miten vainaja tulisi ylös mullan alta, ei yleensä pohdittu.

Omaisten velvollisuus oli vainajan varustaminen välttämättöminä elintarvikkeilla, puvuilla, koristeilla, työ- ja talousesineillä, aseilla sekä muilla varusteilla. Karjalassa vainajalle saatettiin rakentaa pieni maja pyöreistä hirsistä.

Myöhemmin esi-isämme alkoivat uskoa myös haltioiden tapaisiin vainajien haamuihin, joiden ajateltiin olevan näkyviä mutta aineettomia.

Keskustelun aiheita

  1. Mistä on peräisin tapa sulkea vainajan silmät.
  2. Mistä on peräisin tapa, että vainajasta puhutaan vain hyvää?

Vainajien ja haltioiden ruokkiminen

Esi-isämme viettivät vainajan muistoksi monta juhlaa ensimmäisenä hänen kuolemansa jälkeisenä vuotena. Vainajan oletettiin ottavan osaa juhliin kunniavieraana.

Ensimmäisen vuoden jälkeen muistojuhlia järjestettiin vain kaikkein arvovaltaisimmille vainajille. Joka vuosi vainajille kuitenkin annettiin osa kevään ensimmäisestä kalansaaliista ja osa syksyn ensimmäisestä sadosta.

Huomattavin vainajien muistojuhla oli syksyn satojuhla kekri eli köyri.

Vainajien työn jatkamista pidettiin esi-isiemme keskuudessa perheen velvollisuutena. Vainajat olivat tapojen tuomareita ja järjestyksen vartijoita.

Paitsi vainajille ruokaa annettiin myös haltijoille. Kodinhaltijalle vietiin ruokaa ullakolle tai lattian alle, karjanhaltijalle tallin kynnykselle tai navettaan, riihenhaltijalle riiheen ja saunanhaltijalle saunaan.

Ruokaa vietiin myös uhripuun juurelle. Esimerkiksi pihlaja oli usein uhripuu, ns. pyhä puu. Uhrin sai haltija tai vainaja.

Pyhiin kiviin oli kaiverrettu syvennyksiä, joihin uhrit pantiin.

Metsästäjä asetti ensimmäisen saaliinsa kuusen alaoksille, Tapion pöydälle.

Keskustelun aiheita

  1. Mistä on peräisin maaseudulla yleinen käsitys, että esi-isien työtä on jatkettava?
  2. Nykyään on tapana muistaa kuuluisien ihmisten syntymän ja kuoleman muistopäiviä. Mistä tämä tapa on peräisin?

Muinaissuomalaisten jumalat

Saamelaisessa vedenpaisumuskertomuksessa Jubmel pystyi kaatamaan maailman kumoon. Muinaissuomalaisten taruhahmot eivät olleet aivan näin mahtavia. Suomalaisten uskomusten kohteena olivat pääasiassa erilaiset haltijat.

Kuitenkin muutamat luonnonilmiöt kuten ukkonen ja myrskytuuli saivat esi-isämme ajattelemaan, että tällaisia luonnonilmiöitä aiheuttivat jumalat.

Ukkonen



Muinaissuomalaiset uskoivat, että ukonilma johtui mahtavan olennon, ukkosenjumalan toimenpiteistä. Koska ukonilma merkitsi sadetta, ukkosenjumalalta toivottiin apua maanviljelystä vaivaavan kuivuuden poistamiseen.

Noin kolmesataa vuotta sitten Hämeessä vallitsi suuri kuivuus. Väki kokoontui juomaan Ukon maljoja sateen aikaansaamiseksi.

Talon katolle pantiin vakka rukiita tai ohria. Ukkosenjumala satoi jyviin vettä, jotta ne kostuivat. Sitten ne itivät ja niistä tehtiin maltaita. Maltaista tehtiin olutta, jota juotiin ulkona Ukon vakkajuhlissa. Juhla oli kesäkuussa kuivuuden aikaan.

Ukolta esi-isämme pyysivät apua moniin muihinkin asioihin. Ukon puoleen käännyttiin mm. karjaa laitumelle laskettaessa, kalastettaessa, metsästettäessä jne.

Sana "ukko" on jäänyt elämään moniin paikannimiin. Esimerkiksi Inarin järvessä Lapissa on saari, jonka nimi on Ukonkivi. Saari on muinainen uhripaikka.

Keskustelun aiheita

  • Miksi saamelaiset, jotka eivät harjoittaneet maanviljelystä, kääntyivät myös säiden jumalan puoleen?

Ilmarinen, tuulen ja matkamiesten jumala

Kansanrunoissa Ilmarinen esiintyy taitavana seppänä, taivaankannen ja Sammon takojana. Ilmarinen oli myös muinaissuomalaisten tuulen jumala.

Kun merellä riehuu myrsky, laivoilla ja veneillä liikkujat ovat suuressa vaarassa. Esi-isiemme laivat olivat puisia purjeveneitä ja niillä liikkuminen oli paljon vaarallisempaa kuin suurilla nykyaikaisilla rautalaivoilla matkustaminen.

Nykyään laivat liikkuvat moottorien avulla. Purjelaivat tarvitsivat tuulta. Sekä tyyni sää että myrsky olivat ennen laivoilla matkustaville vaarallisia.

Etenkin Lapissa kova tuuli saattaa olla talvella matkustavalle vaarallinen. Pakkassäällä kova tuuli lisää paleltumisvaaraa, ja lumisateella tuuli tukkii tien ja haittaa muutoinkin matkantekoa.

Raivoava myrsky sai esi-isämme ajattelemaan, että luonnonvoimien takana olisi mahtava olento, tuulen ja matkamiesten jumala Ilmarinen.

Erityisesti Ilmarinen oli merimiesten jumala. Tuhansien järvien Suomessa myös järvimatkailulla oli ennen suuri merkitys. Tiet olivat huonoja, ja kesällä oli helpompi matkustaa veneellä järviä pitkin kuin kivikkoisilla kyläteillä.

Keskustelun aiheita

  • Mistä syystä sää oli entisaikojen ihmisille vielä tärkeämpi kuin nykyään?

Aurinko ja kuu



Aurinko ja kuu olivat monien muinaisten kansojen mielestä ukkoseen ja tuuleen verrattavaa mahtavia olentoja.

Erityisen tärkeä auringon paluu pitkän pimeän jälkeen oli muinaisille saamelaisille, jotka uhrasivat auringolle.

Muinaissuomalaisille esi-isillemme kuu oli aurinkoa tärkeämpi. Kuun kasvun oletettiin vaikuttavan edullisesti kaikkeen. Maan pinnalla kasvavaa viljaa ei saanut kylvää vähenevän kuun aikana. Häät pyrittiin viettämään uudenkuun aikaan. Uuden kuun tervehtiminen oli yleinen tapa:

"Terve, terve uusi kuu!

Sinä täydeksi, minä terveeksi!"

Kuun vähenemisestä kertoo kansanperinne mm.:

"Erään miehen piti mennä varastamaan, mutta kuu paistoi liian kirkkaasti. Mies päätti ensin tervata kuun. Hän jäi kuitenkin kiinni tervaan, ja niin kuulla on miehen kasvot."

"Rahkonen lähti kosimaan, mutta kuu paistoi. Rahkonen otti tervapytyn ja läksi kuuta tervaamaan ja on siellä vieläkin."

"Kun kuun toinen reuna pimenee, sanotaan, että Rahkoo-Matti sen tervaa."

Kuun pimennyksen aikaan metelöitiin, jotta kuun syöjät lähtisivät pois.

Keskustelun aiheita

  • Mistä johtuvat sanat sunnuntai ja maanantai?

Kasvullisuuden jumalia

Kevääseen ja kasvillisuuden heräämiseen liittyi Sämpsä Pellervoinen. Keväällä talviunessa lojuva Sämpsä herätettiin, puhuttiin Sämpsän kylvötöistä ja Sämpsän häistä.

Pellonpekko puolestaan kasvatti ohrat ja toi kansalle oluen.

Myös itse Ukko "ylinen jumala" esiintyy sateen tuojana ja kasvullisuuden jumalana. Eräissä paikoissa Karjalaa juhannusta, joka oli myös kasvullisuuden juhla, sanottiin Ukon juhlaksi.

Keskustelun aiheita

Mitä tarkoittaa Pellervon päivä?

Esimerkki menneisyyden uskomuksista: Shamanismi eli tietäjälaitos

Mitä shamanismi on?


Shamaani.

Shamanismi viittaa useisiin erilaisiin uskomuksiin ja perinteisiin eri puolilta maailmaa, joihin liittyy taito määrittää, parantaa ja joskus aiheuttaa sairauksia henkimaailmaan kohdistuvan erityissuhteen kautta. Uskomuksissa vain joillain henkilöillä, shamaaneilla eli tietäjillä, on aivan erityiset yliluonnolliset kyvyt. Pohjoisten alueiden shamanismilla on omia erityisiä piirteitään.

Usein shamaani on yhteisön keskushahmo; hän on parantaja, ennustaja ja neuvonantaja monenlaisissa ongelmissa rakkaushuolista uuden asuinpaikan valintaan. Sana shamaani on tullut länsimaihin Siperian tunguuseilta, joiden kielessä se tarkoittaa 'hän joka tietää'. Samaan tapaan Suomessa shamaania kutsutaan tietäjäksi. On myös mahdollista, että tunguusit ovat lainanneet sanan kiinan kielestä.

Mitkä on transsi?

Transsi on lääketieteellisesti määriteltynä tila, jossa henkilö on tavallista herkempi vaikutteille ja harhanäkyihin. Hänen huomionsa on irtautunut ulkoisesta todellisuudesta, jonka tarkkailun sijasta mieli on täyttynyt sisäisten tunnetilojen kokemisella. Samalla kyky tarkkailla ympäristöä on heikentynyt. Olotilana transsi koetaan usein hyvin miellyttävänä, mikä johtunee ainakin osaksi aivojen tuottamista endorfiineista. Transsi on eräs esimerkki ns. muuntuneesta tajunnantilasta.

Normaali vireä valvetilamme vaatii säilyäkseen suurimman mahdollisen määrän ulkoisia ärsykkeitä. Kun normaali ärsykemäärä alittuu tai ylittyy, tajunnantilamme muuttuu herkästi. Esimerkiksi lentäjät, yksinpurjehtijat, eristyssellivangit ja pitkiä matkoja yksikseen autoilla ajelevat voivat helposti vaipua transsiin ja kokea harha-aistimuksia. Eskimoiden keskuudessa tunnetaan ns. "kajakkitauti", jota esiintyy pitkillä, yksitoikkoisilla kajakkimatkoilla halki hiljaisen ja yksitoikkoisen maiseman (kajakki on eskimoiden kanootti). Mystikkojen tapa vetäytyä erämaihin, vuoristoon tai syrjäisiin saariin pois ihmisten ilmoilta on havaittu kautta aikojen otolliseksi muuntuneiden tajunnantilojen syntymiseen eristyneissä oloissa. Mystiikka tai mystisyys tarkoittaa elämäntapaa, jossa pyritään välittömään yhteyteen henkien tai jumalien kanssa

Päinvastaisessa tilanteessa voimakkaat ja tunnepitoiset ärsykkeet synnyttävät hurmoksellisen transsin. Tämä voi esiintyä yhtä hyvin jalkapallo-ottelussa kuin uskonnollisessa herätyskokouksessakin. Esimerkiksi tunteelliset laulut, pään ravistelu, tanssiminen, suitsukkeen savun hengitys ja erityisesti useita eri rytmejä samanaikaisesti sisältävä rummutus auttavat irti arjesta. Transsiin kuuluu myös erillisen minätunteen heikkeneminen ja tunne sulautumisesta suurempaan kokonaisuuteen.

Yhteys henkimaailmaan



Amanita muscaria.

Shamanismiin liittyy usein muuttuneiden tajunnantilojen käyttö yhteytenä henkimaailmaan. Joskus henkimaailmaan pyrittiin myös unessa. Transsitilaa haettiin mm. huumaavilla aineilla (esimerkiksi punaisella kärpässienellä, joka on myrkyllinen mutta aiheuttaa pieninä määrinä sekavuustilan), rytmikkäällä musiikilla ja laululla, toistuvilla tanssiliikkeillä ja muilla toistuvilla toimituksilla. Muinaisessa Suomessakin tietäjien kerrotaan ”langenneen loveen”, mikä on tulkittu vajoamiseksi transsiin. Suomalaisesta tietäjälaitoksesta puuttuvat monet shamanistiset piirteet.

Haltija (tai haltia) on henkiolento tai taruolento, joka hallitsee tai pitää hallussaan jotain asiaa. Haltijat liittyvät varsinkin pakanallisiin uskontoihin ja animismiin, joissa henkien tai taruolentojen nähtiin vaikuttavan ja liittyvän moniin ilmiöihin ja asioihin luonnossa. Haltijat voidaan karkeasti jakaa ihmisten ja luonnon piiriin kuuluviin haltijoihin.

Transsitilaa saatettiin kutsua myös ”haltioitumiseksi” tai 'haltioihinsa tulemiseksi'. Näillä viitattiin sananmukaisesti haltijaan eli luontoon, joka otti ihmisen valtaansa. Kohtaus taas oli (mahdollisesti vihamielisen) haltijan kohtaaminen, josta aiheutui äkillisiä elintoimintojen häiriöitä.

Muita mahdollisia yhteyksiä henkimaailmaan olivat kalliomaalaukset tai maan tai ihon maalaaminen. Jotkut ajattelevat ympäriltään maalattujen kädenkuvien syntyneen siten, että ihminen on yrittänyt maalata itsensä osaksi kiveä, ja päästä siten toiseen todellisuuteen. Myös pukeutumalla erilaisiksi olennoiksi uskottiin voitavan muuttua sellaisiksi.

Animismi eli sieluttaminen

Shamanismi on yleensä animistista. Animismi eli henkiuskonto (sanasta lat. anima, sielu) on uskontotyyppi, jossa esineillä, kasveilla ja luonnonvoimilla uskotaan olevan ns. sielu. Sielu tarkoittaa uskonnoissa jotakin ei-aineellista ajattelevaa osaa, joka liittyy ihmiseen tai muuhun luonnonesineeseen. Animistisen todellisuuskäsityksen omaaville luonto on täynnä tietoa, sillä henkiä on kaikkialla. Luonto kertoo paljon tietäjälle, joka pyrkii tulkitsemaan sen merkkejä. Merkkejä tulkitsemalla saa tietoa esimerkiksi sairauksista, niiden parantamisesta, tulevaisuudesta ja ruuan hankintamahdollisuuksista. Luonnosta löytyvät myös monet parantavat aineet ja taikakalut, joista osan teho on pelkästään uskomuksellinen, toisten taas lääketieteellisestikin todistettu.

Pohjoinen shamanismi

Lähes kaikilla maapallon pohjoisilla alueilla, havumetsävyöhykkeestä arktisiin alueisiin, on harjoitettu shamanismia. Joskus puhuttaessa shamanismista tarkoitetaankin nimenomaan pohjoisten kansojen shamanismia, jolloin muista tietäjälaitoksista ei puhuta varsinaisena shamanismina.

Pohjoista shamanismia tunnetaan Euraasiassa Skandinaviasta Tyynellemerelle ja Japaniin, Pohjois-Amerikassa intiaanien keskuudessa, ja eskimoiden keskuudessa Pohjois-Amerikassa ja Grönlannissa. Euraasian läntisimpänä shamanistisena kulttuurina tunnetaan erityisesti saamelaiset, mutta myös skandinaaveilla on ollut saamelaisten shamanismia muistuttavaa seid - shamanismia, josta on säilynyt runsaasti kansanperinnettä.

Pohjoisen shamanismin tunnusomaisia piirteitä ovat perinteisen käsityksen mukaan muun muassa seuraavat:

1. Rummun, "noitarummun", käyttö ja rytmikäs laulu transsitilan saavuttamiseksi

2. Ongelmien alkulähteeksi koetaan henkiolennot.

3. Shamaanin tehtävänä on ennen muuta näiden aiheuttamien kriisien torjunta ja sairastuneiden parannus

4. Apuhenget, joita on varsinkin Shamaanilla

5. Shamaanin uskotaan voivan muuttua eläimeksi ja liikkua eläimenä eri tehtävissä

6. Shamaanin esitykset ja istunnot, joissa shamaani suorittaa toimituksen. Toimituksissa shamaanin toimet ja ääntely kuvaavat yliluonnollisen maailman asioita ja olentoja.

7. Usein shamaanin sielun uskotaan liikkuvan yliluonnollisessa maailmassa.

8. Mukana on usein avustajia eli puoltajia. Shamaani pyrkii usein kysymään neuvoja pulmiinsa yliluonnollisilta tahoilta.

9. Joissain perinteissä henkiolento ottaa Shamaanin haltuunsa, ja avustajat kyselevät Shamaanilta asioita.

10. Istunto pidetään yleensä yöllä tai illalla asumuksessa

Karhun palvonta

Useita pohjoisen shamanismin erityispiirteeksi käsitettyjä asioita, kuten esimerkiksi noitarumpuja, matkoja transsitilassa, luuarvoilla ennustamista tavataan yleisesti muualtakin. Pohjoisen erityispiirre karhun palvonta taas voi johtua yksinkertaisesti siitä, että karhu on isoin petoeläin monilla pohjoisilla vyöhykkeillä, mutta ei juuri muualla. Ehkä monet shamanismin piirteet ovat syntyneet jo ennen ihmisten siirtymistä pohjoisille vyöhykkeille, ja pohjoisen shamanismin erityispiirteet johtuvat myös samankaltaisesta ympäristöstä.

Suomalaisten tai laajemmin itämerensuomalaisten keskuudesta ei tunneta varsinaiselle pohjoiselle shamanismille suoraan verrannollisia ilmiöitä. Esimerkiksi noitarummut ovat puuttuneet, ja transsimatkoihin liittyvä kansanperinne on tulkinnallista, siitä ei ole suoria viitteitä. Joskus aiemmin suomalaiseen muinaisuskoon on kuulunut pohjoiseen shamanismiin luettavissa oleva shamaanilaitos.

Pohjoisen shamanismin karhunpalvonnassa karhua on pidetty esimerkiksi suvun kantavanhempana. Shamaani pukeutui usein naiseksi ikään kuin äitikarhun voimahahmoon, koska ihmisen uskottiin polveutuvat suuresta äitikarhusta.

Lapinnoita



Noitarumpu.

Lapinnoita tarkoittaa entisajan lappalaista pakanallista tietäjää ja shamaania. Lapinnoidan välineisiin kuului noitarumpu, johon oli kuvattu jumalia ja maailman rakenne. Lapinnoita vajosi transsiin ja matkusti henkiulottuvuuteen. Lapinnoidan kerrottiin voivan kulkea kuin tuuli tai ajatus.

Suomessa lapinnoitia sekä pelättiin että kunnioitettiin, ja niistä kerrottiin paljon tarinoita. Jos tuuli nosti heinää heinänteossa pohjoiseen päin, arveltiin lapinnoidan olevan sitä ryöstämässä. Heinää vievää tuulenpuhuria saatettiin heittää tai iskeä puukolla tai viikatteella. Joskus osuman saanut tuulispää parahti lapsen tavoin, ja tuuli tyyntyi. Erään tarinan mukaan eräs Lapissa käynyt näki lappalaisen luona poikansa heinäpellolle heittämän puukon. Oli kuulemma sattunut reiteen.

Lapinnoitien arveltiin myös muuttuvan linnun kaltaisiksi, ja menevän kokoamaan metsistä lintuparvia houkutellakseen ne Lappiin. Tällöin ne saattavat esiintyä muuta parvea isomman linnun hahmossa. Tällaista kerran koetettiin pyssyllä ampua, mutta turhaan. Vasta, kun pyssynpiippuun vuoltiin hopeaa, ja koetettiin sillä latauksella ampua, putosi noitalintu oksaltaan.

Kansantarut kertoivat myös, että jotkut suomalaiset kävivät lapinnoitien opissa. Mahtavasta suomalaisvelhosta saatettiin sanoa, että hän on käynyt lappalaisen opissa tai on lappalaista sukua. Toisaalta kehnosta loitsijasta sanottiin, että ei ole lajia lappalaisen. Myös skandinaavit liittivät usein poikkeukselliset taikavoimat lappalaisiin sukujuuriin tai lappalaisten oppeihin.

Kalevalassa Lapin laulajat ja tietäjät "lauloivat Lapin runoja, Hiiden virttä vinguttivat". Lapin noitien aseina olivat kalevalaisissa runoissa ja muissakin kertomuksissa noidannuolet. Noidannuoli saattoi iskeä esimerkiksi metsäretkellä. Se ei näkynyt ulospäin, mutta aiheutti kovan kolotuksen. Lapin noita saattoi myös kirota esimerkiksi karjan sairastumaan. Nykyään noidannuoleksi sanotaan hermosärkyä, joka johtuu selkärangan välilevyn siirtymisestä tai selkäydinkanavan ahtautumisesta. Tämän kirjoittajalta noidannuoli on parannettu laajentamalla selkäydinkanavaa leikkauksella.

Keskustelun aiheita

  • Mihin muinaiset ihmiset pyrkivät shamanismilla?
  • Miten muinaissuomalaiset suhtautuivat karhuun?
  • Mitä noidat olivat ja mihin noituudella pyrittiin?
  • Ottakaa selvää, mitä tarkoittaa plasebovaikutus.
  • Miten noidat käyttivät hyväkseen plasebovaikutusta?
  • Millaisia transsitiloja esiintyy nykynuorisolla? Mikä niitä aiheuttaa?
  • Miten noituuteen suhtauduttiin Suomessa uuden ajan alussa?

Esimerkki shamanismin kohtalosta: Saamelaisten historiaa

Saamelaisten uskonto

Vanha saamelainen uskonto perustui animistiseen todellisuuskäsitykseen ja shamanistiseen palvontamuotoon, jossa noitarummun käytöllä ja joiulla oli suuri merkitys. Luontoa pidettiin elämän antajana siten, että vuoret, kivipaadet ja sisäjärvet saattoivat auttaa ihmisiä, jos niitä palvottiin ja niille uhrattiin.

Jumalia olivat luonnonilmiöt. Auringolla oli keskeinen asema, ei jumalhenkilönä vaan ikiolentona, joka levitti säteitään maailmaan ja kantoi henkilöityneitä jumalia säteillään. Nämä jumalat eivät olleet varsinaisia henkilöitä vaan olentoja ihmisen ja suurten voimien välimaastossa. Dierpmistä (ukkosenjumalaa) palvottiin ahkerasti. Bieggolmmái (tuulenjumala), mánnu (kuu) ja áhcolmmái (vedenjumala) olivat palvonnan kohteina, koska ne saattoivat antaa ihmisille paremmat olot. Leaibolmmái (lepän- tai verenjumala) hallitsi kaikkea riistaa ja nautti suurta arvostusta, koska lepän parkin ja syljen sekoituksena syntynyttä kirkkaanpunaista mehua käytettiin noitarummun kuvioiden maalaamiseen.

Noitarumpu



Noitarumpu

Noitarummussa on kalvo (parkittu vasannahka) jännitettynä leveän soikeanmuotoisen renkaan päälle tai päällysteeksi soikeaan puukulhoon, johon on työstetty kaksi pitkänomaista reikää tai useampia reikiä kädensijoiksi. Rummun perusrakenteet vaihtelevat jonkin verran, mutta usein noitarummun keskeinen kuvio on nelikulmainen neljäkkään muotoinen aurinko, josta lähtee neljä sädettä. Yläkuviot ovat hallitsevia jumalia, kun taas alimpana olevat kuviot esittävät saamelaisten elämää; asumista, poroja, naapureita sekä metsän lintuja ja riistaa. Yläkuvioiden vasemmalla laidalla ylimpänä on sáivu, sukuhauta, jossa vainajat viettävät miellyttävää elämää. Rumpujen kuvarakenteessa heijastuu käsitys, että jumalat, ihmiset ja kuolleet elävät eri tasoilla mutta kuitenkin tavallaan samassa ajassa. Tässä ehkä viittaa siihen, että shamaanin tehtävä oli rummun avulla matkata näiden maailmojen välillä.

Tarkoituksena oli hankkia tietoa tai ohjausta, jota ihmiset tarvitsivat tärkeitä päätöksiä varten - tai kun sairaat sielut tarvitsivat ohjausta esi-isiltään. Shamaanin eli noaidin oli kyettävä tällaisiin matkoihin yhteisön puolesta, ei hankkiakseen itsellensä tietoa, vaan eri elämien ja maailmojen välisenä sanan saattajana. Noaidi osasi myös katsoa tulevaisuuteen asettamalla korvan lähelle rumpua ja kuuntelemalla noitarummun "puhetta" tai seuraamalla árpan liikkeitä vasaralla rummuttaessaan. Árpa on messinkinen tai se on työstetty sarvenjuuresta, joka on otettu rykivän porohirvaan sarvikruunun etuhaarasta. Rummutuksesta oli myös käytännön hyötyä metsästyksessä ja pyynnissä, poronhoidossa tai "kompassina" jutaamisessa.

Uhraaminen



Seita Kittilässä

Jumalille saatettiin uhrata suurten ulkonevien kivipaasien luona ja maisemasta erottuvien kiviröykkiöiden vieressä. Niitä kutsuttiin seidoiksi (sieidi), ja näitä esiintyy kaikkialla Ruijassa.

Uhraaminen saattoi tapahtua myös luolissa, kallionkoloissa ja -ulokkeilla, vuorenhuippujen juurella tai järvien rannoilla. Auringolle uhrattiin mielellään valkoisen poron luita ja sarvia. Saatettiin uhrata kokonainen porokin. Ukkosenjumalan tuli tietyissä tapauksissa saada kokonainen hirvasporo, joka haudattiin maahan siten, että vain mahtava sarvikruunu jäi näkyviin. Muille luonnonjumalille uhrattaessa etualalle aseteltiin luita ja sarvia, seita voideltiin kalanrasvalla tai se tuhrittiin verellä.

Tarkoituksena oli kunnioittaa jumalia - ja pysyä niiden kanssa hyvissä väleissä. Sen takia ihmiset ryhtyivät moniin varotoimiin itsensä ja omaistensa suojelemiseksi ja onnen takaamiseksi elämässä.

Saamelaiset tarut ja kertomukset

Kertomuksissa toistuu kaksi erityisesti saamelaisille ominaista hahmoa; staaloja tshuudit. Staalo esiintyy erilaisissa ilmenemismuodoissa. Hän voi olla taruhistoriallinen hahmo, joka muistuttaa muinaisnorjalaisista veronperijöistä ja toisinaan pahansuovasta jättiläisestä, joka haastaa saamelaisen painiotteluun. Staalo voi olla myös joulupukki, joka matkaa jouluaattona ajohärällä sekä hiiri- ja sopuliraidolla. Tshuudit olivat ryöväreitä, jotka toimivat ryhmissä hyökätessään saamelaisten kimppuun. Lukuisille tuntureille ja alueille Ruijassa on omistettu tarinoita tshuudeista, jotka ryöstöretkillään joutuivat houkutelluiksi kuolemaan. Sekä staalo että tshuudit olivat "vieraita" ja tunkeilijoita saamelaisessa maailmassa. Kertomukset voidaankin ymmärtää yrityksenä järjestää ja hallita niitä kokemuksia, joita saamelaisilla oli vieraista.

Muut kertomukset tutustuttavat meidät sellaisiin olentoihin kuin äpärä, jättiläinen, keijukainen, maahinen, vedenhaltija, merikäärme, taikalintu, taikanuolet "onnensulkineen" ja muut tavatut ilmiöt ja olennot. Niillä oli usein varoituksia tai muuta olennaista kerrottavaa, joka oli tärkeää vastaanottajalle. Nämä olennot olivat samaan aikaan sekä luonnon ja kulttuurin että ihmisen ja eläimen välimaastossa. Vielä nykyäänkin nämä ovat osa elävää kertomaperinnettä, josta uusien sukupolvien lapset ammentavat jännitystä ja ehkä ottavat oppia?

Joiku - saamelaisten musiikillinen ilmaisutapa



Joiulla oli aikaisemmin kaksoistehtävä. Toisaalta se oli ja on edelleen saamelaisten omintakeinen musiikillinen ilmaisutapa. Joikua käytetään "...muiden ihmisten muistelemiseen", luonnehtimaan henkilöitä, eläimiä ja maisemia. Joikua voidaan ajatella melodis-rytmisenä esityksenä, jossa rytmi on tärkeintä ja vähemmän painoa pannaan kuvailuihin joiun tekstin kautta. Sävelten ja mielikuvien kautta luotava tunnelma tuo esille joikattavan henkilön, eläimen tai paikan. Uskonnossa joiulla oli tärkeä osa uskonnollisissa menoissa. Joiun taustalla oli näissä yhteyksissä rytmikäs säestys, joka syntyi shamaanin lyödessä noitarumpuaan.

Jo 1600-luvulla joiku kiellettiin lailla. Lainrikkojaa rangaistiin ankarasti. Tämä kielto ja rangaistusseuraamus johtuivat siitä, että näihin aikoihin alkoi kristillinen käännytystoiminta saamenkansan keskuudessa, ja joiku liitettiin yksiselitteisesti entisen uskonnon harjoittamiseen. Tämä johti siihen, että joiku katosi julkisuudesta ja samalla kokonaan käytöstä monilla alueilla. Sielläkin, missä joiku säilyi, ihmiset varoivat yllyttämästä esivaltaa ja Norjan kirkkoa. Vaikka joiku nykyään on herännyt uudelleen elämään ja saamelaisessa yhteiskunnassa hyvät joikaajat nauttivat jo suurta arvonantoa, joiun saama tuomio on ollut voimassa aivan viime aikoihin asti.

Duodji



Saamelaista käsityötä

Duodji on luovaa saamelaista käsityötä ja taidekäsityötä, joka sisältää vaatteiden, taloustavaroiden, työkalujen, kulkuneuvojen ja koriste-esineiden valmistamista asuinalueen luonnonmateriaaleista. Duodji heijastelee sen takia alueen luonnonmaantieteellisiä, luonnontaloudellisia ja taloudellisia oloja. Tuotannossa hyödynnetään puuta, erityisesti koivua. Siitä ei käytetä vain puuainesta vaan myös parkkia, tuohta ja juuria. Sarvi, luu ja nahka ovat tärkeitä raaka-aineita, erityisesti porotuotteet. Myös hirventaljaa, lampaan nahkaa ja villaa, naudan nahkaa ja merinisäkkäiden nahkaa käytetään hyväksi. Lisäksi duodjin tuotannossa yhdistellään lasihelmiä, luonnontuotteista tehtyjä tekstiilejä ja nykyisin myös keinotekoisia aineita.

Saamen kieli

Saamen kieli kuuluu suomalais-ugrilaiseen ryhmään yhdessä mm. unkarin, suomen, mordvan, syrjäänin (komin) ja eestin (viron) kielen kanssa. Saamenkielessä on kolme päämurreryhmää, etelä-, pohjois- ja itäsaame.

Saamen kieli on nyt elinvoimaisempi kuin vain 10–20 vuotta sitten. Pääsyynä tähän voidaan pitää sitä, että valtioiden kovaa sulauttamispolitiikkaa on lievennetty sodan jälkeen. Norjalaisessa peruskoulussa alkoi saamenkielinen alkeisopetus v. 1967.1970-luvun alusta tuli mahdolliseksi saada saamenkielen opetusta keskiasteen kouluissa Karasjoella ja Koutokeinossa. Norja ja Suomi päättivät 1990-luvun alussa, että saamen kielen tulee olla tasavertainen maan virallisen kielen kanssa ja että kaikilla tulee olla mahdollisuus saamenkielen opetukseen. Kestää kuitenkin vielä kauan, ennen kuin tämä täysin toteutuu.

Sulauttamispolitiikka

Kilpajuoksu pohjoisessa kiihtyi 1500-luvulta alkaen. Tanska-Norja halusi puolustaa rannikkoaluetta ja hankkia tullituloja kansainvälisestä Venäjän merenkulusta samaan aikaan, kun Ruotsi-Suomi ja Venäjä laajensivat toimintojaan pohjoisessa. Kirkkojen ja käännytysasemien rakentamisesta yhdessä verotuksen kanssa tuli tärkeä tekijä, kun nämä kilpailevat valtiot Norja, Suomi ja Venäjä kävivät rajanvetoa pohjoisilla alueilla. Tämä johti siihen, että ajoittain kaikki kolme valtiota yhtaikaa verottivat saamelaisväestöä.

Vuonna 1848 Norjan suurkäräjät esitti toiveen norjalaistamispolitiikan vauhdittamisesta erityisesti rannikkoalueilla ja pyysi hallitusta "aloittamaan tutkimuksen siitä, missä määrin olisi syytä antaa opetusta norjankielessä erityisesti eteläosissa asuville lappalaisille tämän kansanosan sivistämiseksi". Tämä oli varsinainen "uuden systeemin alku" - kuten eräs lehti kirjoitti - saamelaisväestön järjestelmälliseksi sulauttamiseksi kansakunnan rakentamisprojektiin. Niin ikään ajattelutapa eri kansanryhmien arvojärjestyksestä oli tärkeä laillisuusperuste niille oikeudenloukkauksille, joiden kohteeksi saamelaiset joutuivat tänä ajanjaksona.

Norjalaistamistyö 1860- ja 1870-luvulla ei kuitenkaan johtanut toivottuun menestykseen. Muuan korkea virkamies lausui Ruijaan ja Tromssaan v. 1877 suuntautuneen kiertomatkansa jälkeen: "Nykyisellään kansakoulu ei ole pystynyt täyttämään erityisolojen sille asettamaa tehtävää, nimittäin merkittävästi edistämään läänin vieraiden kansallisuuksien norjalaistamista". Tämä tavoite määräsi Norjan sulauttamispolitiikan suuntaviivat useiden sukupolvien ajaksi aina 1960-luvulle asti. Koulu oli tärkeä tekijä tässä työssä, ja koska saamelaiset usein asuivat hajallaan ja osallistuminen koulutyöhön oli ajoittain heikkoa, työtä yritettiin tehostaa rakentamalla asuntolakouluja.

Asuntolakouluissa poissaolot vähenivät jyrkästi, luokista tuli entistä tasa-aineisempia ikärakenteen puolesta, oppilaille voitiin antaa läksyjä ja opettaja saattoi puhua lasten kanssa norjaa myös heidän vapaa-ajallaan. Näin saatiin aikaan "sisäistä lähentymistä ja kulttuurista yhtenäisyyttä jo lapsi-iässä", kuten asia ilmaistiin.

Tosiasiassa saamelaiskulttuurin ja saamen kielen käyttämistä henkisen elämän rakentamisessa ei pidetty mahdollisena, koska "koko kansan ominaislaatu ja lahjat eivät viittaa siihen suuntaan".

Järjestäytyminen



Saamelaisten lippu

Vuonna 1947 pidettiin saamelaisten valtakunnankokous Trondheimissa ja vuotta myöhemmin uusi kokous Tromssassa. Täällä perustettiin Norjan porosaamelaisten valtakunnanjärjestö.

Poronhoito on monelle saamelaiselle tärkeä elinkeino. Sodan jälkeisenä aikana se on kokenut ylimenokauden, jota ovat leimanneet muutokset poronhoitajien toimintaehdoissa. Samaan aikaan poronhoito on muuttunut jatkuvasti koneellisempaan suuntaan. Viimeisen 20–30 vuoden aikana sekä viranomaiset että poronhoidon omat järjestöt ovat yrittäneet saattaa poronhoidon samoille linjoille kuin muut vastaavat elinkeinot, jotka jo ovat löytäneet paikkansa maan nykyaikaisessa kulutuksessa ja taloudessa. Kehitys alkoi, kun kauppa omaksui entistä säännöllisemmät muodot muun muassa perustamalla uudenaikaisia teurastamoita ja myymällä porotuotteita kuluttajien markkinoilla. Lihanhinnat vakiintuivat ja liikevaihto tuli varmemmaksi.

Vaihtokaupan merkitys on vähentynyt, ja rahasta tuli keskeinen vaihtoväline poronhoitajien käydessä kauppaa ympäristönsä kanssa. Ennen jokaisella poronhoitajaperheellä oli hyvät suhteet kiinteästi asuviin saamelaisiin, mistä oli suuri hyöty molemmille osapuolille. Poronhoitajat saattoivat asettua paikallaan asuvien saamelaisten luo lyhyeksi tai pitemmäksikin aikaa. Tällöin vaihdettiin lihaa kalaan ja muihin luonnontuotteisiin. Kiinteästi asuvat saamelaiset kesyttivät poroja, järjestivät polttopuuta, välittivät rekitilauksia, valjaita ja muuta, mitä tarvittiin poronhoidossa. Porosaamelaiset hankkivat käteistä muun muassa veronmaksua varten myymällä lihaa tai eläviä poroja ostajille.

Vanhalle tehoporonhoidolle oli luonteenomaista, että tuotanto oli tarkoitettu omistajien omaan käyttöön. Perheen kyky kuluttaa porotuotteita järkevällä tavalla määräsi poroelon suuruuden. Tehokkaan hoitomuodon aikana kukin perhe tuli toimeen pienemmällä poroluvulla kuin sen jälkeen, kun rahatalous yleistyi. Aiemmin oli tavallista, että poronhoitoyksikössä työskenteleminen vaati koko perheen työpanoksen.

Nykyaikaisessa kulutusyhteiskunnassa poronhoitosaamelaiset ovat riippuvaisia teknisistä apuvälineistä ja tavallisista kulutustavaroista. Poronhoito on siksi suuntautunut entistä enemmän myyntituotantoon. Luontaiselinkeinot yhdistettiin tavallisesti maatalouteen. Talvella oli riekonpyyntiä, keväällä sorsajahtia, puunhakkuuta keväällä, kesällä ja syksyllä marjanpoimintaa, poronjäkälän nostoa sekä kalastusta joissa ja järvissä. Lisäksi monet nykyiset poronhoitoyksiköt ovat riippuvaisia palkkatuloista poronhoidosta saatavien tulojen lisäksi.

Saamelaiset alkuperäiskansojen kansainvälisessä toiminnassa

Alkuperäiskansojen maailmanneuvosto, World Council of Indigenous Peoples (WCIP), perustettiin Kanadan Port Albernissa lokakuussa v. 1975. Tarkoituksena oli saada kansalliset vähemmistöt järjestäytymään maailmalaajuiseen liikkeeseen alkuperäiskansojen oikeuksien suojelemiseksi. Jo marraskuussa 1973 Kööpenhaminassa pidettiin pohjoisten alkuperäiskansojen iso konferenssi, johon osallistui pohjoisten intiaanikansojen edustajia, Kanadan inuiteja, grönlantilaisia sekä saamelaisia Pohjoismaiden saamelaisneuvoston kautta.

Julkilausumassa vaadittiin valtioita "tunnustamaan alkuperäisen väestön yhteinen omistusoikeus maihin ja vesiin, joita olemme perinteidemme mukaisesti käyttäneet ja asuttaneet" ja että valtiot "tunnustavat oikeutemme kansana itse päättää omista asioistamme ja toteuttaa omia mahdollisuuksiamme".

Järjestön tehtävänä on mm. tehdä selvityksiä ja julkaista aineistoja alkuperäiskansojen syrjimisestä ja sortamisesta. Järjestön tavoite ja aatteellinen perusta oli koota yhteen ne alkuperäiskansat, joilla vähemmistöinä on vähän tai ei ollenkaan poliittista valtaa ja itsemääräämisoikeutta asuttamissaan maissa, ja joiden elämänperustaa ja kulttuuria uhkaa enemmistöyhteiskunnan taloudellinen ja poliittinen laajentuminen. WCIP yrittää saada aikaan maailmanlaajuisen liikkeen alkuperäiskansojen oikeuksien suojelemiseksi valtayhteiskunnan asioihin puuttumista vastaan. WCIP on erityisesti ajanut alkuperäiskansoille hallintaoikeutta omiin asuinalueisiinsa, koska alkuasukkaat menettävät elinperustansa ja elämäntapansa, kun maa-alueita otetaan öljynporaukseen, kaivostoimintaan ja voimatalouskäyttöön. Valtion viranomaiset puolestaan pitävät tällaisia toimia valtioiden sisäisinä asioina.

Keskustelun aiheita

  • Miten saamelaiset elivät vuosisatoja sitten?
  • Miten saamelaiset elävät nykyään?
  • Lainatkaa esimerkiksi kirjastosta Samuli Paulaharjun Lappia koskevia teoksia ja selvittäkää, millaisia taruja Suomen saamelaiset kertoivat.
  • Miksi noitarumpuja ei enää voi ostaa rahallakaan?
  • Ottakaa selvää, miten alkuperäiskansoja (esimerkiksi Amerikassa ja Australiassa) on kohdeltu muualla.
  • Arvioikaa kristinuskon osuutta alkuperäiskansojen kulttuurien hävittäjänä.
  • Etsikää jostain taru staalojen ja saamelaisten taisteluista.
  • Etsikää jostain taru mahtavista Lapin noidista.
  • Sepittäkää kertomus, jossa esiintyy saamelaisia, staaloja ja noitia.
  • Miksi saamelaiset asuivat kotarakennelmissa eivätkä puusta rakennetuissa taloissa?
  • Mitä saamelaisista muistuttavia paikannimiä olet kuullut?
  • Mikä oli poron asema saamelaisessa kulttuurissa?
  • Missä sijaitsevat saamelaismuseot?

Kristillisyyden tulo Suomeen

Mitä tapahtui ennen Suomen liittämistä Ruotsiin



Kuvassa nykyinen paavi.

Kristillisyys tuli Suomeen katolisessa (eli yleisessä) muodossa. Katolisen kirkon johtaja on nimeltään paavi. Paavi nimittää paikallisia johtajia kuten kardinaaleja ja piispoja. Suomen evankelis-luterilaisen kristillisen kirkon johtajaa sanotaan edelleen arkkipiispaksi.

Yllä piirros ns.ensimmäisestä ristiretkestä Suomeen, retkestä, jota ei todennäköisesti koskaan tapahtunut.

Kristillisyyden tulo Suomeen ei sinänsä kuulu elämänkäsitystietoon, mutta koska kristillisiä elämänkatsomustiedon opettajia ei voida estää ottamasta aihetta esille, seuraavassa on tarkasteltu asiaa lyhyen luettelon ja ruotsalaisen kirjailijan Jan Guilloun romaanikatkelmien (Arnin perintö Like Jyväskylä 2003, ISBN 952-471-166-4) avulla.

Yleisesti luullaan ruotsalaisten tehneen ns. ristiretkiä Suomeen.. Asiakirjat osoittavat kuitenkin, että osalla suomalaisia olivat kiinteät suhteet Rooman paaviin (katolisen kristinuskon johtaja ja jumalan sijainen maan päällä) ja silloisen Euroopan keskuksiin jo ennen Suomen liittämistä Ruotsiin 1249–50 sodassa.

Kristillisyydestä Suomessa on jälkiä jo 800-luvun alusta, ja eräät asiakirjat viittaavat siihen, että 1200-luvulla tapahtuneet Ruotsin hyökkäykset Suomeen pakkokristillistämisen merkeissä aiheuttivat vastarintaa, jota surtiin mm. Vatikaanissa (katolisen kristillisen kirkon keskus Roomassa).

Vuosina 1164, 1189, 1192 Upsalan arkkipiispan (Ruotsin kirkon johtaja) alaisten hiippakuntien (hiippakunta on piispan alainen kristillinen aluehallinto) luettelo ei mainitse mitään Suomesta. Suomi ei siis voi olla valtakunnan osa tai muuten alamainen Ruotsin kuninkaalle.

Vuonna 1202 tapahtui tanskalaisten sotaretki Suomeen.

Vuonna 1178 Suomen piispa (kristillisen kirkon johtaja Suomessa) Rodulf joutuu Halikon Rikalassa kuurilaisten vangiksi, ja nämä vievät hänet vangittuna mukanaan. Piispan arvoesineet onnistutaan kätkemään taistelun aikana, ja ne löydetään satoja vuosia myöhemmin. Aarteet päätyivät Kansallismuseoon.

Vuonna 1209 Suomen piispanistuin (kirkon johtajan paikka) on jäänyt tyhjäksi, ja paavi myöntää Tanskan arkkipiispalle (arkkipiispa on paikallinen piispojen esimies) erivapauden vihkiä (nimitystoimitus) virkaansa uusi Suomen piispa, vaikka hakija on aviotonta syntyperää ja siksi normaalikäytännön mukaan virkaan kelpaamaton.

Tanskalaisen perimätieto väittää eräiden ylhäisten tanskalaisten, Sunen poikien, käännyttäneen suomalaisia kristillisyyteen, mutta kristillinen hautaustapa on yleistynyt Suomessa jo 3-4 sataa vuotta aiemmin.

Vuonna 1221 Paavi antaa Suomen piispalle valtakirjan kieltää kristillisiä kauppiaita purjehtimasta "vieressä asuvien raakalaisten” luokse, koska nämä vainoavat suomalaisia. Raakalaisilla tarkoitettaneen Novgorodia.

Vuonna 1229 Suomi otetaan paavin suojeluvaltioksi. Käännytetty osa Suomea luovuttaa muinaiset palvontapaikat katolisen kristillisen kirkon haltuun, ja paavi Gregorius IX julistaa suomalaisille turvatakuun mm. Ruotsia vastaan.

Paavi kieltää uudelleen kristillisiä  käymästä kauppaa Suomen vihollisen Novgorodin kanssa "kunnes nämä lakkaavat vainoamasta suomalaisia". Tuomiokirkko siirretään ”Vanhaan Turkuun".

Vuonna 1232 Paavi määrää uskonnollisen ritarikunnan, Liivinmaan Kalpaveljet, suojelemaan Suomea. Baldwin Adanalainen nimitetään paavin lähettilääksi Suomeen, Viroon, Liivinmaalle Kuurinmaalle ja Semgalleniin. Nimitys osoittaa että kristillinen katolinen kirkko käyttää suoraa valtaa tällä alueella.

Vuonna 1233 saksalaisen aateliston jälkeläisistä koostuva Kalparitaristo hyökkää paavin virolaisten alamaisten kimppuun eräässä kirkossa Tallinnassa, ja tappaa aseettomat virolaiset. Teko on paavin tahdon vastainen, ja se tekee tyhjäksi kirkon suunnitelman perustaa Itämerenmaihin paikallisista kansallisuuksista koostuvat kristilliset valtiot.

Vuonna 1234 Vilhelm Modenalainen nimitetään lähettilääksi Suomeen, Viroon, Liivinmaalle, Kuurinmaalle, Semgalleniin, Preussiin ja Gotlantiin. Asiakirjan mukaan Suomen piispa Tuomas lahjoittaa aeimmin muinaissuomalaisena palvontapaikkana käytetyn maa-alueen kappalaiselleen (kappalainen on apulainen).

Vuonna 1236 Liettua voittaa Kalparitariston taistelussa, josta pääsee pakoon vain kuusi ihmistä. Saksalainen ritarikunta riistää heti Kalpaveljistön omaisuuden, linnat ja läänit. Liivinmaalla puhkeaa kapina ritaristoja vastaan.

Vuonna 1241 Ruotsin kaikkien piispojen luettelo ei vieläkään mainitse Suomea.

Vuonna 1245 Suomen piispa Tuomas eroaa virastaan. Suomen hiippakunnan (piispan toimialue) valvojaksi määrätään Daakian maakunnan esimies.


Birger Jaarli, jonka väitetään liittäneen Suomen Ruotsiin

Vuonna1249 paavi Innocentius IV uudistaa paavillisen suojelun Suomelle. Birger Jaarli hyökkää Suomeen kiellosta huolimatta, ja hävittää maata. Myöhemmin Lyypekin kaupunginkronikka mainitsee juuri Birgerin liittäneen Suomen Ruotsin valtakuntaan. Itse Ruotsin arkistoista ei noin epäkorrektia asiakirjaa ole löytynyt. Turkuun nimitetään uusi ruotsalainen piispa Bero, joka tilittää kirkon verotulot Ruotsin kuninkaalle. Suomen hiippakunta mainitaan Ruotsin kirkon asiakirjoissa 1253 alkaen.

Keskustelun aiheita

  • Mistä johtui, että Suomessa opetettiin ennen ruotsalaisten ristiretkiä Suomeen?
  • Mistä syistä ruotsalaiset kuningassuvut pyrkivät jälkikäteen lisäilemään edustajillee urotöitä?
  • Ottakaa selvää siitä, miksi Paavi antoin tanskalaisille monta kertaa luvan hyökätä Ruotsiin?

Otteita Jan Guilloun romaanista ”Arnin perintö”



Jan Guillou, kirjailija ja ateisti.

Jan Guilloun romaanissa kerrotaan niistä ajoista mm. seuraavaa:

”Minä näin arkkipiispan pakolla kastavan jo entuudestaan kristityn miehen, jolta sen jälkeen katkaistiin kaula, koska hän piti liian suurta meteliä kasteen aikana. Ja mainittu arkkipiispa vajosi sen jälkeen polvilleen kiittääkseen Jumalaa siitä, että oli nyt saanut anteeksi kuninkaamme murhan. Surkean tekonsa jälkeen arkkipiispa matkusti heti kotiin ja kuoli leveästi hymyillen ja varmana siitä, että Paratiisin portit nyt olivat hänelle avoinna”

”RISTIRETKEN TOISENA VUONNA Birger ehätti nipin napin suojaan suurten lumisateiden tieltä niin, että pääsi syvällä hämäläisten mailla olevasta linnaleiristään rannikolle, piispankaupunkiin Turkuun. Häntä ei vähääkään hämmästyttänyt se, että kaupungin piispat heti tulivat vierailulle hänen luokseen ja esittivät tavallistakin röyhkeämmin sanankääntein yksinkertaisia valituksiaan siitä, miten sotaa olisi pitänyt käydä.

Ensisijaisesti heidän tyytymättömyytensä koski kastettujen pakanoiden vähäistä lukumäärää, mutta lisäksi he olivat verenhimoisia ja vaativat tulevaisuudessa paljon useampia pakanoiden ruumiita. He eivät alkuunkaan ymmärtäneet, miten tätä sotaa käytiin, mutta eihän sellaisilta miehiltä voinut sitä odottaa. He laskivat ansioksi vain tapettujen tai pakolla kastettujen lukumäärän, niin kuin kauppias laski hopeansa karttumisen.

He jopa valittivat sitä, miten suuren joukon roskaväkeä ja pahantekijöitä, vapautettuja talonpoikia ja köyhiä, lainsuojattomia ja taloistaan ja mailtaan ajeltuja Birger oli kerännyt kokoon järjettömien kapinoiden pahoin kiusaamalta Sveanmaalta.

Juuri sinne Birger oli ensin suunnannut ristiretkensä. Hänen sanansaattajansa, niin kuin hän itse, ratsastivat kaupungista kaupunkiin ja pitäjästä pitäjään ja kuuluttivat, milloin vain kuulijoita löytyi, että ne, jotka lähtisivät mukaan uudelle ristiretkelle, voittaisivat sielunsa autuuden. Se oli sanottava ensin. Mutta sen kaikki olivat jo kuulleet.

Paremmin vaikutti lupaus siitä, että jokainen. olipa hän miten köyhä tahansa, saisi oman talon uudesta maasta meren toiselta puolelta, jos hän vain taistelisi vuoden ajan kuninkaan ja jaarlin puolesta. Talon ja oman maan lisäksi hän saisi puoli markkaa hopeaa ja lehmän. Viimeisimmän kapinan aikaisten hävittyjen taistelujen jäljiltä monet miehet elivät kurjaa elämää, tiet olivat täynnä kerjäläisiä ja kulkureita, jotka levittivät epävarmuutta ja epäsopua maahan, koska he olivat valmiita millaisiin jumalattomiin tekoihin hyvänsä saadakseen kerrankin illalla nukahtaa kylläisinä. Lupaus siitä, että he saisivat tuhatkertaisen palkkion kristillisestä työstä, kuulosti sen vuoksi heistä suorastaan ihmeeltä.

Sodan ensimmäisten kahden kesän aikana oli yli neljätuhatta ihmistä noudattanut tätä kutsua muuttaa uuteen maahan, joka olisi heidän omansa, ja Turun satamaan oli purjehtinut suurin joukoin Sveanmaan rannoilta lähteneitä veneitä ja purjelaivoja. Koska useimmat näistä miehistä ja naisista tuskin olivat sotapalvelukseen kelpaavia, Birger oli huolehtinut siitä, että monet heistä saivat heti ruveta raivaamaan omia vainioitaan ja rakentamaan omaa taloaan mahdollisimman pian, jotta he eivät olisi olleet sotajoukon vastuksina. Turusta he etenivät rannikkoa pitkin sekä pohjoiseen että etelään kuin sulkeakseen Hämeen kahden uudisasukkaiden käsivarren väliin. Aikanaan tästä maasta tulisi kiinteä osa valtakuntaa.

Itse sotaa hämäläistä vastaan Birger kävi yksinomaan puolustautuen ja melkein pelkästään ratsuväen voimia ja vältti suuria taisteluja. Puolet folkungalaisesta ratsuväestä oli hänen komennossaan, ja joka kuukausi muutama eskadroona palasi kotimaahan ja tilalle tuli sama määrä tuoreita voimia. Ratsuväen tehtävänä oli jatkuvasti osoittaa läsnäolossa, partioida kaikilla niillä alueilla, joille uudisasukkaat rakensivat talojaan, ja iskeä ankarasti kaikkien löytämiensä aseistautuneiden vihollisten kimppuun. Mutta ratsumiehiä oli tiukasti kielletty hyökkäämästä sellaisten ihmisten kimppuun, jotka eivät tulleet heitä vastaan aseet käsissään, eikä ketään saanut vangita pakolla kasteelle vietäväksi. Siten oli tarkoitus välittää pakanoille selkeä ja yksinkertainen viesti. Jokainen, joka nousisi aseisiin kuningas Erikin miehiä vastaan, olisi kuoleva.

Noustuaan maihin ja saatuaan riittävästi tietoja Birger oli heti puuttunut viimeisimmän kapinan alkusyyhyn. Kirkonmiehet olivat käsittämättömistä syistä keksineet kieltää pakanoiden turkisvoi- ja rautakaupan. Kristityt eivät saaneet ostaa heiltä mitään sellaista eivätkä missään tapauksessa kuljettaa sellaisia tavaroita meren yli. Niin pian kuin puute alkoi vaivata Hämeen metsäisten maiden asukkaita, oli kapinan puhkeaminen ollut yhtä varmaa kuin auringon nousu.

Tämä kauppakielto oli yksi syy siihen, että hämäläiset olivat melkein onnistuneet ajamaan kaikki Erik-kuninkaan kristityt alamaiset pois maasta. Toinen syy liittyi joidenkin pappien käsittämättömään julmuuteen. Turussa oli ollut muuan piispa Tuomas, joka, mikäli Birger oli oikein käsittänyt kuultuaan kerrottavan miekkosen teoista, oli varmaankin ollut hullu. Piispalla oli näet ollut Kristuksen nöyrälle palvelijalle kyseenalainen tapa haluta itse ruoskia pakanoita, kunnes selkärangan luut näkyivät selvästi valkoisina verille isketyn lihan välistä ja kuolema pelasti uhrit enemmiltä kärsimyksiltä. Sen kummallisemmasta tavasta julistaa evankeliumia Birger ei ollut koskaan kuullut puhuttavan.

Kotona Näsin kuninkaan neuvostossa piispojen valitukset olivat olleet sävyltään aivan muuta. He olivat toistelleet yleisessä tiedossa olevia tarinoita todistaakseen pakanoiden julmuutta ja vaatineet, että sen vuoksi pakanoita oli rankaistava sitä kovemmin Jumalan nimessä. He tiesivät kertoa, miten pakanat puhkoivat kristityiltä silmät, vangitsivat pappeja, kierittelivät heitä oljissa ja tervassa ja sytyttivät heidät tuleen, hakkasivat poikki heidän käsivartensa ja jalkansa ja päästivät heidät juoksemaan, tappoivat kaikki löytämänsä lapset viiltämällä heiltä vatsan auki niin että sisälmykset valuivat ulos tai pakottivat kristityt juoksemaan puun ympäri, kunnes he kuolivat.

Kaikista näistä valheista Birgeriä huvitti eniten väite, että joku voitaisiin pakottaa ottamaan itsensä hengiltä juoksemalla puun ympäri, koska oli vaikea kuvitella, että synkillä pakanoilla olisi ollut niin paljon kärsivällisyyttä kuin tarvittiin vihollisen tappamiseen tällä lailla. Puhumattakaan siitä, miten vaikea jonkun olisi tottelevaisesti juosta puun ympäri niin kauan, että hän todella kuolisi sen sijaan, että vain vaipuisi lopen uupuneena maahan.

Vielä pahempi, mutta ei läheskään yhtä huvittava, oli tietenkin valhe siitä, että joltakin iskettäisiin käsivarret ja jalat poikki ja hänen sitten käskettäisiin juosta. Sellainen juoksu ei voisi olla pitkä.

Kaikkea tätä roskapuhetta kuningas Erik ja Birger olivat kuunnelleet hyvin kärsivällisesti neuvoston kokouksissa, ja he olivat sopineet keskenään, etteivät rupeaisi kinastelemaan piispojen kanssa siitä, miten naurettavia syitä sotaan tällaiset syytökset olivat. He olivat näet kahden kesken päässeet yksimielisyyteen siitä, että oli myös järkeviä syitä liittää Häme lopullisesti ja pysyvästi osaksi valtakuntaa. Jos koko merentakainen maa idässä olisi joutunut Novgorodin käsiin, olisi itään suuntautuvan kaupankäynnin arvo kuningas Erikin valtakunnan kannalta suuresti laskenut. Mutta jos Pohjanlahden pohjoinen rannikko saataisiin turvatuksi, olisi vaara torjuttu. Se oli sodan syy.

Ei kuitenkaan ollut merkityksetöntä, että piispatkin olivat sodan kannalla. Heidän teennäisen hurskaat vakuuttelunsa siitä, että jokainen Pyhään Sotaan osallistuva saisi pelastuksen, vaikutti suuresti tavalliseen kansaan, koska kaikki olivat syntisiä ja oli aivan liian monia, jotka uskoivat mihin tahansa, mitä papit väittivät. Ilman näitä kiihottavia, siunaavia ja vihkivettä pirskottavia pappeja Birger ei ikinä olisi voinut koota mukaansa niin monia tuhansia ihmisiä valloittaman uutta maata.

Niinpä pappien kärsimättömyys uudessa maassa olikin päivä päivältä käynyt yhä suuremmaksi, kun he saivat olla toimettomina päivät pitkät ilman, että heille olisi tuotu kastettavaksi mukiloituja ja sidottuja pakanoita. Birger oli kieltänyt pakkokasteen.

Nyt Turussa oli hyytävän kylmää, lumi narskui Birgerin paksujen, huovalla vuorattujen forsvikilaiskenkien alla hänen astellessaan raskaasti piispan linnaa päin, ja hengitys nousi hänen suustaan kuin savupilvi. Hän kulki yksin huolimatta siitä, että monet olivat varoittaneet häntä ja sanoneet, että kuka hyvänsä pakana, joita kaupungissa oli paljon, iloitsisi suuresti saadessaan tapetuksi itsensä jaarlin. Birger oli härkäpäisesti väittänyt, että asia oli aivan päinvastoin. Eivätkö kaikki pakanat olisi iloissaan nähdessään, että jaarli oli puhunut totta sanoessaan, että Turussa niin hämäläiset kuin uudisasukkaatkin saivat olla rauhassa? Ja aina, kun hän kulki kaupungilla yksinään ja kohtasi katujen varsilla vain kohteliaita kumarruksia, hän kuin uhallaankin todisti olevansa oikeassa.

Nyt piti kuitenkin ensin yrittää puhua järkeä verenhimoisille papeille. Turun hiippakuntaan oli lähetetty uusi piispa sen jälkeen, kun hullu piiskuri Tuomas oli sekopäisenä paennut Visbyhyn ja kuollut ilotaloon. Lisäksi kaupungissa oli Sigtunan piispa Sigmund, ja näiden kahden ympärille oli kokoontunut eskadroona kirkonmiehiä, jotka hengessä paloivat innosta päästä toteuttamaan Jumalan pyhää käskyä.

Kun Birger oli astumassa piispan linnaan, vartijoiden joukossa oli joku typerys, joka ei tunnistanut häntä hänen paksuissa vaatteissaan vaan yritti estää häntä pääsemästä sisään. Koska Birger oli jo entuudestaan pahalla tuulella, oli vähällä, ettei mies joutunut jalkapuuhun, mikä olisi ankarassa talvipakkasessa ollut tuskallinen tapa kuolla.

Piispan linnan kapitulisalissa koko pappislauma jo odotti häntä, ja hän asteli raskaasti, ketään tervehtimättä huoneeseen ja istuutui keskellä huoneen pitkää sivustaa olevaan tuoliin, jonka yllä oli kuninkaan tunnus. Sitten kaikki kolistellen ja metelöiden istuutuivat, ja Birger viittasi kädellään merkiksi, että he voisivat aloittaa valitusvirtensä.

Ensin puhuivat molemmat piispat joille Birger ei olisi vaivaantunut vastaamaan. Sitten jotkut papit puhuivat lähinnä oppinein sanoin siitä, minkä he katsoivat olevan Jumalan tahto. Heidän kenenkään mielipiteensä eivät kuitenkaan olleet sen kummallisempia, ja ne olisi voitu esittää muutamalla sanalla. He olivat sitä mieltä, ettei tämä ristiretki ollut todellinen ristiretki. Muutoin he olisivat pakkokastaneet useampia pakanoita ja useammat pakanat olisivat uppiniskaisuuttaan menettäneet päänsä. Sillä niin tapahtui, oppineiden selitysten kera tai ilman niitä, oikealla ristiretkellä. Siinä oli kaikki, vaikka sen esittämiseen meni melkein kaksi tuntia.

Kun Birgerin lopulta oli otettava puheenvuoro siksi, että salissa muutoin olisi tullut aivan hiljaista, hän oli jo paljon aikaisemmin päättänyt selviytyä pitkästä suunsoitosta vähäisellä kovuudella ja valheella. Sellaisesta ei voinut olla vahinkoa, kunhan hän vain saisi nämä hullut rauhoittumaan.”

Keskustelun aiheita

  • Oletko katsonut Arnin perintöä televisiosta? Mitä se kertoo?
  • Ottakaa selvää, millainen valtataistelu Ruotsissa oli ennen Birger Jaarlia. Kuinka monta kuningasta murhattiin? Oliko kuninkaan ammatti siihen aikaan hyvä?
  • Mikä viranomainen jaarli oli muinaisessa Ruotsissa?
  • Ottakaa selvää, mitä kristillisten kastetoimitus on eri aikoina tarkoittanut.
  • Jo ennestään kristilliset panivat vastaan, kun heitä yritettiin kastaa uudestaan. He pelkäsivät, että he joutuisivat ikuiseen kidutukseen kristilliseen Helvetissä, jos heidät kastetaan uudestaan. Kun ruotsalaiset valloittajat eivät ymmärtäneen suomea, ennestään kristillisillä oli suuri todennäköisyys tulla tapetuksi. Pohtikaa tämän ja muiden ruotsalaisten ristiretkellään käyttämien menetelmien oikeutusta.
  • Ottakaa selvää, miten ennen kouluissa opetetut tarut ”ensimmäisestä ristiretkestä” ja piispa Henrikistä ovat syntyneet.
  • Ruotsissa orjat säilyttivät vanhan uskontonsa pisimpään. Mistä tämä johtui?
  • Toisaalla näissä oppikirjoissa kerrotaan eri uskontojen käännytyssodista. Ottakaa selvää, mitä tapahtui historian kuuluisimmissa ristiretkissä, joissa Palestiina vallattiin muhamettilaisilta kristillisiulle ja sitten kristillisiltä takaisin muhamettiklaisille.
  • Mitä olivat uskontoon perustuvat ritarikunnat?
  • Mitä tarkoittaa ”evankeliumi?
  • Mitä kristinuskon muotoa novgorodilaiset edustivat?
  • Mitkä alueet Birger Jaarli sai sodittua Ruotsin vallan alle?
  • Miten ruotsalaiset vakiinnuttivat valtansa Suomessa?
  • Onko suomenruotsalaisilla vielä paljon valtaa Suomessa?
  • Ottakaa selvää, mitä muita kirjoja Jan Guilleu on kirjoittanut.
  • Miksi puisten linnojen rakentaminen lopetettiin ja alettiin rakentaa linnoja kivestä?
  • Mitä linnoja ruotsalaiset rakennuttivat Suomeen?
  • Oliko linnoista hyötyä Ruotsin puolustukselle?

Uskonto ja uskonnottomuus: Ajatuksia uskontojen alkuperästä

Vaikka nämä ajatukset yksittäin otettuina ovat varmasti liian yksipuolisia, ne yhdessä muodostavat varmasti erään osaselityksen uskonnoille. Valitettavasti tässä yhteydessä on mahdollista tarkastella vain muutamia näistä käsityksistä.

Muinaisia käsityksiä uskontojen alkuperästä


Lucretius Carus

Muinaisroomalainen runoilija Lucretius Carus kirjoittaa jumalauskon synnystä teoksessaan Maailmankaikkeudesta.

Hän mainitsee ihmisten unissaan nähneen jumalia ja sillä perusteella uskoneen jumaliin. Toiseksi hän mainitsee, että kun ihmiset eivät tunteneet ilmiöiden syitä, he selittivät tapahtumia jumalilla. Kolmanneksi hän mainitsee eräiden luonnonilmiöiden synnyttämän pelon. Ihmisten elämän janoa hän vertaa veden kantamiseen reikäiseen ruukkuun. Lopuksi hän puhuu kuolemanjälkeisen rangaistuksen pelosta.

Euhemeros puolestaan opetti, että jumalat ovat alun perin olleet jumaloituja ihmisiä. Monet hallitsijat ovat todellisuudessakin julistautuneet jumalaksi.


David Hume

David Humen teos Uskonnon luonnollinen historia merkitsi uuden ajan ensimmäistä yritystä ratkaista historiallisesti ja psykologisesti ongelma uskonnon synnystä ja kehityksestä. Humen mukaan monijumalaisuus oli uskonnon alkumuoto, josta nykyiset uskonnon muodot ovat kehittyneet.

Samaan aikaan ranskalainen de Brosses osoitti, että monijumalaisuutta on edeltänyt eläinten, kasvien ja luonnonesineiden palvonta.

Viime vuosisadalla jotkut tutkijat väittivät, että joskus olisi vallinnut yksijumalaisuus, mutta tämä olisi rappeutunut myöhemmin monijumalaisuudeksi. Tälle väitteelle ei ole löytynyt mitään perusteluja. Rappeutumisteorian alkuperää onkin haettava kristinuskon syntiinlankeemuskertomuksesta.

Toiset tutkijat väittivät, että uskonto on koko ajan kehittynyt kohti korkeinta astettaan, yksijumalaisuutta. Jotkut ateistit menivät vielä pitemmälle ja väittivät, että jumalattomuus on korkein kehitysaste.

Tätäkään arvoväritteistä kehitysteoriaa ei todellisuustutkimus (tiede) tue. Kehitystä on tapahtunut molempiin suuntiin. Voitiin myös osoittaa, ettei yksijumalaisuutta voida pitää ainakaan siveyden kannalta muita uskonnon muotoja kehittyneempänä. Voitiin osoittaa, että yksijumalaisuus johtaa usein suvaitsemattomuuteen kun taas monijumalaiset uskonnot ovat suvaitsevaisempia.

Viime vuosisadalle olivat ominaisia sosiologiset ja psykologiset teoriat uskonnon synnystä.

Sosiologiset ja psykologiset käsitykset uskontojen alkuperästä



Emile Durkheim

Ranskalainen sosiologi Emile Durkheim väitti, että jumala on sosiaalisen ryhmän vertauskuva. Ihminen on kehittänyt jumalat tiedostamattomasti yhteiskunnallisen vallan käytön välineiksi. Uskonnon avulla yhteisö valvoo yksilön käyttäytymistä.


Sigmund Freud

Psykoanalyysin perustaja Sigmund Freud väitti, että uskonnot ovat illuusioita (harhakuvitelmia), ihmiskunnan vanhimpien, vahvimpien ja sitkeimpien toiveiden toteutumia kuvitelmien avulla. Uskonto on henkinen puolustusjärjestelmä uhkaavia luonnonvoimia kuten maanjäristyksiä, tulvia, myrskyjä, sairauksia ja väistämätöntä kuolemaa vastaan.

Mitä tulee varsinaiseen jumalauskon syntyyn, Freud edusti totemismia. Freud kehitti erikoislaatuisen teorian ihmiskunnan varhaisvaiheista. Hänen mielestään isä, vahvin uros, hallitsi laumaa, kunnes hänen jälkeläisensä murhasivat ja söivät hänet. Tämä aiheutti syyllisyyden tunteita.

Toteemieläin, joka on isän sijainen, sekä sukupuolielämä äidin kanssa ovat siitä saakka olleet kiellettyjä eli tabuja. Kristillisen perisynnin freudilaiset selittivät kapinaksi isähahmoa vastaan ja uskonnoissa esiintyvän jumalan pojan kuoleman tämän isänmurhan sovitukseksi.

Freudin käsityksen loppuosa on niin mielikuvituksellinen, että hyvin harvat pitävät sitä totena.

Carl Jungin käsitys eroaa Freudin käsityksestä monissa kohdin. Jung pitää ihmisen alitajuntaa avaimena uskonnon ymmärtämiseen. Hän väittää mm., että uskonto syntyy taipumuksesta vajota lapsen tunteman riippuvuuden tasolle.

Bronislaw Malinowskin mukaan uskontoja on olemassa, koska niistä on yhteiskunnalle hyötyä. Malinowskin teoriaa kutsutaan funktionalismiksi, koska tämän teorian mukaan uskonnolla on yhteiskunnassa tehtävä eli funktio.

Edellä olevista käsityksistä voidaan havaita, että uskonnon syinä on pidetty sekä yhteisön tajuntaa (sosiologiset käsitykset) että yksilön tajuntaa (psykologiset käsitykset).


Jean Meslier

Erityisesti valistusajattelulle ja varhaiselle sosialistiselle liikkeelle oli ominaista uskonnon siveellinen arvostelu. Jean Meslier aloitti tämän kuuluisassa testamentissaan, ja sosialistisen liikkeen piirissä tätä arvostelua on säilynyt meidän päiviimme asti. Jyrkimmässä muodossa kritiikki sai muodon: kolme pettäjää, Mooses, Jeesus ja Muhammed.

Marxilainen käsitys uskontojen alkuperästä



Luwig Feuerbach

Feuerbach ja Marx eivät hyväksyneet tätä ns. petosteoriaa. Feuerbach ajatteli, että ihminen palvoo jumalassa omaa itseään eli kuten eräät antiikin ajattelijat asian ilmaisivat: ihminen loi jumalat omiksi kuvikseen (kristinuskon mukaan jumala loi ihmisen omaksi).


Karl Marx on kuvassa oikealla
Vasemmalla Marxin lähin työtoveri Friedrivh Engels

Karl Marx kehitti Feuerbachin ajatuksia, jotka pohjautuivat paljolti yksilön virheelliseen tajuntaan. Marxin mukaan uskonnossa on kyse yhteisön virheellisestä tajunnasta. Vuodenvaihteessa 1843-1844 Karl Marx arvioi uskontoa seuraavasti;

"Epäuskonnollisen kritiikin perusta on: ihminen tekee uskonnon, uskonto ei tee ihmistä. Ja uskonto on juuri sellaisen ihmisen itsetajuntaa ja itsetuntoa, joka ei ole vielä saavuttanut itseään tai sitten on uudestaan kadottanut itsensä.

Mutta ihminen ei ole mikään käsitteellinen, maailman ulkopuolella kyyhöttävä olento. Ihminen, se on: ihmisen maailma, valtio, yhteisö. Tämä valtio ja yhteisö tuottavat uskonnon, nurinkurisen elämänkäsityksen, koska ne muodostavat nurinkurisen maailman.

Uskonto on tämän maailman yleistä teoriaa, sen tietosanakirjamainen yleiskatsaus, sen logiikka kansantajuisessa muodossa, sen henkinen huipentuma, sen innoitus, sen moraalinen palkkio tai rangaistus, sen juhlallinen täydennys. sen yleinen lohdutus ja oikeusperusta.

Se on inhimillisen olemuksen mielikuvitustoteutuma, koska inhimilliseltä olemuksella ei ole mitään tosi todellisuutta. Taistelu uskontoa vastaan on siis välillisesti taistelua sitä maailmaa vastaan, jonka henkistä maustetta uskonto on.

Uskonnollinen kurjuus on yhtäältä todellisen kurjuuden ilmaus ja toisaalta vastalause tätä todellista kurjuutta kohtaan. Uskonto on ahdistetun luontokappaleen huokaus, sydämettömän maailman sydän aivan kuten se on hengettömien olosuhteiden henki. Se on kansan oopiumia.

Uskonnon kumoaminen kansan kuvitteellisella onnena on sen todellisen onnen vaatimusta. Vaatimus luopua tilaansa koskevista harhaluuloista on vaatimus luopua tilasta, joka tarvitsee harhaluuloja. Uskonnon kritiikki on siis idussaan sen murheenlaakson kritiikkiä, jonka sädekehänä on uskonto.

Taivaan kritiikki muuttuu näin maan kritiikiksi, uskonnon kritiikki oikeuden kritiikiksi, jumaluusopin kritiikki politiikan kritiikiksi."

Kristinuskon ja työväenliikkeen suhteista Karl Marx kirjoitti v. 1947 seuraavaa:

"Kristinuskon sosiaalisilla periaatteilla on jo ollut tuhannen kahdeksansataa vuotta aikaa kehittyä, eivätkä ne tarvitse mitään lisäkehittelyjä preussilaisten konsistoriaalineuvosten taholta.

Kristinuskon sosiaaliset periaatteet ovat aiheuttaneet antiikin orjuuden, kaunistelleet keskiaikaista maaorjuutta ja kykenevät kyllä hätätilassa, joskin hieman kärsivin ilmein, puolustamaan köyhälistön sortoa.

Kristinuskon sosiaaliset periaatteet saarnaavat hallitsevan ja sorretun luokan olemassaolon välttämättömyyttä ja antavat viimeksi mainitulle vain sen hurskaan toiveen että ensiksi mainittu harjoittaisi hyväntekeväisyyttä.

Kristinuskon sosiaaliset periaatteet sijoittavat konsistoriaalineuvokselle sopivalla tavalla kaikkien surkeuksien hyvityksen taivaaseen ja oikeuttavat näin kyseisten surkeuksien jatkumisen maan päällä.

Kristinuskon sosiaaliset periaatteet julistavat kaikki sortajien sorrettuja kohtaan tekemät halpamaisuudet joko oikeudenmukaisiksi rangaistuksiksi perisynnistä ja muista synneistä tai koettelemuksiksi, joita Herra (ts. jumala) loppumattomassa viisaudessaan langettaa valittujen kannettaviksi.

Kristinuskon sosiaaliset periaatteet saarnaavat raukkamaisuutta, itsensä halveksuntaa, alentumista, alamaisuutta, pelkuruutta, lyhyesti kaikkia lurjuksen ominaisuuksia, ja köyhälistö, joka ei halua että sitä kohdellaan lurjuksena, tarvitsee rohkeutensa, itsetuntonsa, ylpeytensä ja riippumattomuuden tuntonsa kipeämmin kuin leipänsä.

Kristinuskon sosiaaliset periaatteet ovat nöyristelijämäisiä ja köyhälistö on vallankumouksellinen.

Se kristinuskon sosiaalisista periaatteista."

Karl Marxin kanta työväenliikkeen ja uskonnon suhteista oli selvä. Marxin mielestä uskonto on työväenliikkeelle vahingollinen ilmiö. Jo Marxin eläessä työväenliikkeessä esiintyi kuitenkin erilaisia suuntauksia. Jotkut niistä, kuten anarkismi, olivat voimakkaan ateistisia. Toisaalta alkoi esiintyä myös ns. kristillistä sosialismia.

Marxin jälkeen työväenliikkeessä esiintyi kaksi pääsuuntausta, vallankumouksellinen suuntaus ja vähittäisiin uudistuksiin tähtäävä suuntaus.

Vallankumouksellinen suuntaus, jota ovat edustaneet suurimpana ryhmänä kommunistit, on suhteellisen hyvin säilyttänyt Marxin alkuperäiset ajatukset, Sen sijaan vähittäisiin uudistuksiin tähtäävässä suuntauksessa, jota ovat edustaneet suurimpana ryhmänä sosialidemokraatit, on esiintynyt vähittäistä siirtymistä yhä lievempään uskonnon vastaisuuteen ja lopulta jopa uskontomyönteisyyteen.

Toisaalta nykyään esiintyy uskontomyönteisiä suuntauksia myös kommunistisen liikkeen sisällä.

Eläintieteen käsitys uskontojen alkuperästä



Richard Dawkins

Eläimiin on luonnollisen valinnan seurauksena jäänyt pääasiassa niitä ominaisuuksia, joista niille on hyötyä olemassaolon taistelussa selviämisessä. Muutenkin eläimet yleensä säästävät voimavaroja. Richard Dawkins pohtii Free Inquiry – lehden numeroissa 3/2004 ja 4/2004 syitä siihen suunnattomaan voimavarojen tuhlaukseen, jota ihmisen uskonnot edustavat.

Ihmiset ovat rakentaneet uskontojen vaikutuksesta valtavan määrän kirkkoja, pyramideja ja muita rakennelmia, joista ei kehitysopin näkökulmasta ole mitään hyötyä. Miljoonat ihmiset ovat kuolleet uskonsodissa ja uskonnollisissa vainoissa. Uskontojen vaikutuksesta ihmiset ovat kieltäytyneet sukupuolisuhteista ja alistuneet luostareiden ja muiden uskonnollisten laitosten luonnottomalta tuntuvaan elämään.

Nämä ovat miettimisen arvoisia asioita siksi, että uskontotoja on ilmeisesti ollut aina ja kaikissa kulttuureissa. Tämä ei merkitse sitä, ettei ateisteja olisi ollut olemassa. Eri uskonnot ovat erilaisia kuten eri kielet, mutta uskontoja on kaikkialla.

Dawkins pohtii erilaisia uskonnoille ehdotettuja kehitysopillisia selityksiä ja toteaa ne toteennäyttämättömiksi. Uskonnoista ei ole edes ns. plasebovaikutuksen aiheuttajiksi. Tarkempaa tietoa plasebovaikutuksesta löydät esimerkiksi osoitteesta

http://www.skepsis.fi/ihmeellinen/plasebo.html

Dawkins torjuu myös ajatuksen, että jonkinlainen ”jumalakeskus” ihmisen aivoissa selittäisi jotain. Jos sellainen olisi olemassa, miksi se olisi olemassa? Ihmisen lähisukulaisilla ei sellaista ole.

Dawkinsin mielestä tähän asti asetetut kysymykset ovat vääriä. Jotta ymmärrettäisiin oikeiden kysymysten luonne, Dawkins ottaa esimerkiksi sen vaikeasti selitettävän ilmiön, että hyönteiset pyörivät tulen ympärillä ja lentävät kohti omaa kuolemaansa.

Selitys tähän ilmiöön on, että menneinä aikoina ihmisten tekemiä tulia ei ole ollut hyönteisiä harhauttamassa. Hyönteiset ovat lentäneet yöllä johonkin suuntaan käyttäen suunnistusvälineinä kaukana olevia valoja kuten kuuta ja tähtiä. Saman suunnistusmenetelmän soveltaminen lähellä olevaan kohteeseen aiheuttaa sen, että hyönteinen lentää (logaritmisen) spiraalin (kierteen) muotoista rataa, ja jos kohde on tuli, hyönteinen tuhoutuu.

Hyönteisen tuhoon johtava käyttäytyminen on uusissa olosuhteissa ilmenevä sivuvaikutus sellaisesta käyttäytymisestä, joka on normaaliolosuhteissa aivan järkevää.

Dawkinsin mielestä uskonnot ovat tällaisia haitallisia sivuvaikutuksia, joilla ei ole kehitysopin näkökulmasta mitään merkitystä.

Free Inquiryn numerossa 5/2004 muutamat kirjoittajat esittävät Dawkinsille vastaväitteitä. Vastaväittäjät ovat Dawkinsin kanssa pääasiassa samaa mieltä siitä, että uskonnot ovat kehitysopin kannalta merkityksettömiä sivuvaikutuksia, mutta he eivät ole Dawkinsin kanssa täysin samaa mieltä siitä, minkä ilmiön sivuvaikutuksia uskonnot ovat.

Jotta tästä asiasta syntyisi keskustelua, seuraavassa esitetään sekä Dawkinsin näkemys että muutamia vastaväitteitä. Tässä yhteydessä on syytä mainita, että Dawkins esittää käsityksensä vain eräänä mahdollisena oletuksena.

Toisin kuin melkein kaikki muut eläimet, ihmiset välittävät kasaantuvaa kokemustietoa sukupolvelta toiselle. On ainakin lapsille (luultavasti myös aikuisille) eduksi, jos he tottelevat (suuremmin kyselemättä) kieltoa uida vedessä, jossa on krokotiileja. Luonnollisen valinnan tuloksena ihmislapsen aivot ovat kehittyneet sellaisiksi, että ne oppivat kielen, ja ihmislapset luottavat aikuisten antamaan informaatioon. Eri alueilla ihmiset siirtävät jälkeläisilleen erilaisia kieliä ja erilaisia uskontoja.

Dawkinsin mukaan uskonnoilla ei ole yksilöille tai yhteisöille mitään arvoa olemassaolon taistelun näkökulmasta vaan uskonnot ovat haitallisia sivuvaikutuksia aivan samaan tapaan kuin hyönteisten lentäminen tuleen.

Anthony C. Lunn sanoo, että ilmiö on hänen mielestään paljon monimutkaisempi kuin Dawkins olettaa. Eräänä omana selityksenään hän esittää, että ihmisellä on luonnonvalinnan ansiosta kehittynyt kyky etsiä ilmiöiden syitä ja uskontojen näennäisselitykset ovat tämän ominaisuuden sivuvaikutuksia.

Tähän voisi lisätä, että ihmisten kyky ja heille annetut keinot todellisten syiden erottamiseen kuvitelluista ovat puutteellisia. Esimerkiksi vastauksen kysymykseen elämän tarkoituksesta saa Suomessa esitettyä vain kerran sadassa vuodessa. un Ylipistolehti kyseli Helsingin yliopiston professoreilta vastausta kysymykseen elämän tarkoituksesta, kaikki vastaukset olivat ilmiselvästi vääriä.

Ihmistieteilijä (antropologi) uskontojen alkuperästä

Jumalien olemassaoloa on pyritty perustelemaan sillä, että monimutkaisen luonnon takana on ”älykäs suunnittelija”.


Steward Elliott Guthri

Ihmistieteen (antropologian) professori Steward Elliott Guthrie sanoo ”älykkäästä suunnittelusta” suunnilleen seuraavaa.

”Älykäs suunnittelu” on ihmismielen harha. David Hume piti ”älykästä suunnittelua” hyvin voimakkaana harhana, joka oli verrattavissa aistimuksen voimaan.

Steward’in mukaan ”älykkään suunnittelun” harha on syntynyt ihmiseen luonnollisen valinnan seurauksena. Voidaan tietysti väittää, että kasvatus ja yhteiskunta tukevat tätä harhaa ja että se elää tästä syystä. Steward’in mukaan kyse on kuitenkin perustavampaa laatua olevasta ilmiöstä:

Meillä on taipumus käsittää oliot ja tapahtumat ihmisen näkökulmasta (humanistinen näkökulma) ja ihmisen kaltaisina (antropomorfismi). Koska tämä taipumus on perintötekijöissämme, emme välttämättä edes tiedosta sitä. Tämä taipumus on rekisteröity hyvin monissa valtarakenteissa (kulttuureissa).

Erilaisissa kaikkeudensyntytarinoissa, joita on ollut lähes kaikilla kansoilla suomalaiset mukaan lukien, esiintyy ihmisten mutta myös muiden eläinten kaltaisia suunnittelijoita. Erään Amazonilla elävän heimon mukaan suunnittelija oli ensimmäinen ihminen itse, joka suunnitteli perheensä ja muut ihmiset. Useimmiten kaikkeus on luotu jostakin jo olemassa olevasta. Platon ja Aristoteles ajattelivat, että kaikkeus tehtiin olemassa olevasta aineesta. Juutalaisten Genesis – kirjassa Jahve – jumala luo kaikkeuden tyhjästä

Näiden luomiskertomusten mukaan kaikella on jokin ihmistä hyödyttävä tarkoitus. Esimerkiksi Aristoteleen mielestä luonnossa ei tapahdu mitään ilman päämäärää. Vasta 16. vuosisadalla Francis Bacon kyseenalaisti tämän Eurooppaan pesiytyneen ajatustavan. Kaksi vuosisataa myöhemmin David Hume katsoi, että sattuma voi pitkinä ajanjaksoina selittää suunnittelun harhan. Sata vuotta Humen jälkeen Charles Darwin selitti asian kehitysopilla.

Muhamettilaisissa iyhteiskunnissa kuilu tieteen ja muhamettilaisten käsitysten välillä on vielä suurempi kuin niissä maissa, joissa kristilliset ovat vallassa. Juutalaiset, kristilliset ja muhamettilaiset ovat kirjanneet ”älykkään suunnittelun” jumalan ilmoituksena pitämiinsä kirjoihin. Jotkut muut pitivät ”älykästä suunnittelua” uskonnoista riippumattomana asiana.

Tietämistieteen (kognitiotieteen) mukaan taipumus ihmisenkaltaistaa ilmiöitä (antropomorfismi) on tiedostamaton, perintötekijöihin sisältyvä piirre. Ihminen on luonnostaan hyvin ihmiskeskeinen (humanisti). Tämä johtuu siitä, että muinaiset ihmiset eivät olisi voineet selviytyä muuten kuin pienissä yhteisöissä. Toiset ihmiset ovat meille niin tärkeitä, että ajatteluumme liittyy lähes aina inhimillisiä haluja ja tavoitteita.

Daniel C. Dennett’in mielestä meillä kolme perusasennetta: aineellinen asenne, suunnitteluasenne ja aikomusasenne. Aineellinen asenteemme käsittelee samoja asioita kuin fysiikka. Suunnitteluasenteessa käsittelemme olioita jotain tarkoitusta varten suunniteltuina. Aikomuksellisessa asenteessa olioilla on käsityksiä, toiveita ja toimintakykyä. Viimeksi mainitut asenteet ovat niin voimakkaita, että jopa pienet lapset voivat ajatella olevansa olemassa jotain tarkoitusta varten.

Jean Piaget havaitsi, että 3-10 vuoden vahoilla lapsilla esiintyi elottomien olioiden elollistamista (animismia). Lapset saattoivat pitää luonnonesineitä myös keinotekoisina. Piaget havaitsi, että nämä ajattelutavat heikkenevät, kun lapsi aikuistuu. Leijonat ovat sirkusta varten, pilvet sadetta varten. Kalliot ovat sitä varten, että eläimet voivat istua niillä.

Uskonnot voidaan ihmistieteilijäin (antropologien) mielestä usein käsittää luonnon ihmisenkaltaistamiseksi. Suomalainen sanoo edelleen tiukan paikan tullen muinaisen ukkosenjumalan nimen: Perkele.

Tähän kehitykseen on mm. seuraavia syitä. Havaitseminen ja tunnistaminen ovat epävarmoja. Vuorovaikutus toisten ihmisten kanssa on tärkeää. Ihmisten käsittely on tärkeää. Ihmisten sulkeminen tapahtumien ulkopuolelle on vaikeaa. Ihmiset saattavat olla parhaimpia ystäviämme tai pahimpia vihollisiamme.

On tärkeää, että kiinnitetään ensiksi huomio tärkeimpiin asioihin, ja muiden ihmisten tekemiset ovat usein asioista kaikkein tärkeimpiä. Ihmiset ovat oletusarvoisesti syyllisiä kaikkeen.

”Älykäs suunnittelu” (ID) on siis eräs muoto ihmisenkaltaistamista (antropomorfismia). Ihmisenkaltaistaminen (antropomorfismi) puolestaan on seurausta toisten ihmisten tärkeydestä ihmiselle. Vaikka ihmisenkaltaistaminen on harha, siihen liittyvä taktiikka ei sitä välttämättä ole. Epävarmuuden vallitessa on ensin kiinnitettävä huomio tärkeisiin asioihin kuten toisiin ihmisiin.

Ihmisenkaltaistaminen on harha, joka on kehittynyt täysin Charles Darwinin kehitysopin mukaisesti.

Keskustelun aiheita

  • Mitä erilaisia väitteitä uskontojen alkuperästä on esitetty? (Henkilöitä ei tarvitse muistaa.)
  • Mitä mieltä Karl Marx oli kristinuskon ja työväenliikkeen välisistä suhteista?
  • Verratkaa eläintieteilijän ja ihmistieteilijän käsityksiä uskontojen alkuperästä.
  • Mitä muita käsityksiä uskontojen alkuperästä olet kuullut?
  • Mitä mieltä olet uskontojen alkuperästä itse?
  • Tutkikaa Internetiä käyttäen, mitä muita käsityksiä uskontojen alkuperästä esiintyy Suomessa.

Pascal Boyerin käsitys uskonnon alkuperästä



Pascal Boyer

Ranskalaisen uskontoihmistieteilijä Pascal Boyer on luonut ns. luonnollisen uskontokäsityksen, jonka lähtökohtana ovat ihmisen tiedonkäsittelypsykologian piirissä lapsilla tehdyt tutkimukset olemassaolon oivaltamisesta  ja välittömän todellisuuden luokittelusta.

Lapsuudesta aikuisuuteen siirtymisen myötä tapahtuvan tavallisen tiedollisen kehityksen myötä ihmiset oppivat päättelyn periaatteet, joiden perusteella myös sellaisten asioiden luokittaminen, joista ihmisillä on varsin vähän tietoa, voi tapahtua ilman erityistä ponnistelua.

Selitys ominaisuuksista, jotka mahdollistavat uskonnollisten asioiden ja käsitteiden omaksumisen, perustuu Boyerin teoriassa ajatukseen ihmisen tiedonkäsittelyn alueellisuuteen.

Rajat ajattelun alueiden ja käsiteluokkien välillä ovat kuitenkin hämäriä, läpäisykykyisiä ja joustavia
Ominaisuudet, jotka määrittävät asioita tietyssä käsiteluokassa, voidaan siirtää myös toiseen olemassaololuokkaan kategoriaan kuuluvaan  asiaan     
Uskontojen käsitykset mahdollistuvat siten ihmiselle luonnollisen käsitteellisen vaihdoksen.

Boyer on puolustanut käsitystä, jonka mukaan uskonto pohjautuu viime kädessä ihmismielen ranenteeseem.
 
Kaiken ajattelun, myös uskonnollisen ajattelun, tiedollinen järjestyminen on Boyerin mukaan sama.

Olemassaolokäsitys, johon sisältyvät jumalat, henget, vainajat ja paholaiset toimivina olentoina, ei edellytä ihmiseltä mitään ylimääräistä ajattelun ominaisuutta.
 
Uskonnolliset ajatukset ja niiden yli-inhimillisin ominaisuuksin varustetut toimijat syntyvät samojen päättelyn periaatteiden pohjalta kuin ei-uskonnollinen ajattelu.

Boyer ei suoranaisesti kohdista mielenkiintoaan uskontoa  luovaan psykologiseen järjestelmään, vaan pyrkii selittämään, miksi uskonnolliset ajatukset leviävät ja ovat helposti omaksuttavissa.
 
Boyerin mielestä, että uskonnolliset ajatukset eivät vaihtele loputtomasti, vaan niissä on havaittavissa tiettyä säännönmukaisuutta.

Koska tietyt rakenteet toistuvat kulttuurista toiseen, niiden on Boyerin mukaan perustuttava ihmisille yhteisiin ajattelun ominaisuuksiin.

Boyerin uskontokäsitys rakentuu huomiolle opimattomilla päättelyn periaatteilla.

Uskonnolliset ilmiöt ja käsitteet  syntyvät esineistä, ilmiöistä, eläimistä ja ihmisistä tehdyistä havainnoista, jotka rikkovat tavallisen psykologiaan perustuvia odotuksia niiden lajityyppillisistä ominaisuuksista ja käyttäytymisestä.
 
Uskonnolliselle ajattelulle  on ominaista, että elottomat kappaleet voivat saada ominaisuuksia, jotka ovat tunnusomaisia vain elollisille olennoille.

Esimerkiksi (yleisessä) katolisessa kristillisyydessä uskovat eivät epäile, etteikö Neitsyt Mariaa esittävä patsas voisi itkeä tai valua verta, vaikka ihmiset kuinka tietävät, että patsaat eivät ole eläviä.

Vastaavasti eri kulttuurien kansanuskon perinteissä puiden, vuorten sekä erilaisten maastonkohtien ihmisen kaltaisuutta ja niiden kykyä ilmaista tahtoaan ei aseteta kyseenalaiseksi.

Boyer pitää uskonnollisuutta ihmisen lajityypillisenä ominaisuutena ja silloin sitä voidaan tutkia kuten mitä tahansa käyttäytymispiirrettä.

Ateismi on myös ihmisen lajityypillinen ominaisuus. Jokainen pikkuvauva on näet syntyessään ateisti. Sen, mitä me vauvan mieleen upotamme, ei välttämättä tarvitse olla totuutena tarjoiltua, sopivasti  satua.  Varsin yleisesti uskonnot itsekin pitävät valehtelemista siveellisesti moitittavana.

Keskustelun aiheita

  • On sanottu, että Boyerin ajatukset eivät oikeasti selita uskobtojen alkuperää vaan käsittelevät pikemminkin sitä, miksi ihmiset ovat taipuvaisia omaksumaan erilaisia mielen vituksia eli meemejä.  Meemi on kulttuurinen ja viestinnällinen kopioituja. Esimerkkeinä meemeistä ovat ”sävelmät, ajatukset, hokemat, vaatemuodit, saviruukkujen ja rakennusten kaarten muodot. Keskustelkaa siitä, mitä kaikkia meemejä on koululaisen ympäristössä.

David Sloan Wilson 



David Sloan Wilson

2000-luvulla useat tutkijat ovat kiinnittäneet huomionsa uskonnollisten yhteisöiden poikkeukselliseen tiiviyteen ja pitkäikäisyyteen. Koska kyky yhteistoimintaan on evoluutiossa edullista, tämä on käynnistänyt useita tutkimusohjelmia uskonnon sopeutttavasta merkityksestä ihmisen evoluutiossa.

Evoluutiobiologi David Sloan Wilson on esittänyt uskonnollisten yhteisöiden toimivan ryhmävalinnan yksiköinä, jotka menestyvät paremmin kuin muut ryhmät koska niiden oppijärjestelmät tyypillisesti rohkaisevat itsensä kieltämiseen ja tätä kautta yhteistoimintaan.

Toisin kuin toistaiseksi kukaan muu uskonnon tutkija, Wilson on testannut oletuksiaan satunnaisotoksella maailman uskonnoista, ja havainnut useimpien näistä aiheuttavan seuraajissaan sopeutuvia käytösmalleja.

Richard Sosis



Richard Sosis

Ihmistieteilijä Richard Sosis on tutkinut ns. kalliiden viestien oletusta, jonka mukaan yksilön kelpoisuutta heikentävät uskonnolliset toimitukset ja uhraukset toimivat viesteinä sitoutumisesta ryhmän oppiin, ja auttavat erottelemaan vapaamatkustajat jotka hyödyntävät ryhmän voimavaroja mutta eivät itse osallistu niiden tuottamiseen.

Tämän vuoksi Sosis on esittänyt taipumuksen uskonnolliseen käyttäytymiseen olevan evoluutiossa kehittynyt sopeutumarakenne.

Sosisin ja hänen ammattitoveriensa tutkimuksissa on käynyt ilmi, että 1700- ja 1800-luvulla Yhdysvalloissa toimineiden uskonnollisten ihannetavoitteisten yhteisöiden elinikä riippui niiden asettamista käytösvaatimuksista, mutta uskonnoista riippumattomien yhteisöiden kohdalla tätä yhteyttä ei ollut; uskonnolliset yhteisöt olivat myös huomattavasti pitkäikäisempiä kuin uskonnoista riippumattomat.

Israelin kibbutzeista (yhteismaatila) uskonnollisella pohjalla toimivat menestyvät taloudellisesti, erityisesti verrattuna uskonnoista riippumattomiin vastikkeisiinsa,minkä Sosis selittää kokeellisissa tutkimuksissa ilmi käyneellä korkealla keskinäisellä luottamuksella erityisesti synagogassa (juutalaisten kirkko) päivittäin vierailevien miesten välillä.

Myös lukuisat muut tutkimukset tukevat kalliiden viestien oletusta osoittamalla uskonnon ja keskinäisen luottamuksen tai vahvemman sosiaalisen järjestäytymisen välisen yhteyden.

Keskustelun aiheita

  • Uskonnottomien ja ateistien järjestöt ovat hajanaisia ja riitaisia myös Suomessa. Lisätietoa saat tutkimalla Pääkaupunkiseudun ateistien uutisia, Jumalatonta kulttuurilehteä ja Vapaa-ajattelijain liitossa käytävää keskustelua.
  • Miksi opestushallitus ja ateistit ovat täysin eri mieltä elämänkatsomustiedon opetuksesta?
  • Miksi maailman humanistiliikkeellä on paljon jäseniä mutta se saa hyvin vähän aikaan?

Ateismin paluu

Ateismin historiasta

Ateisteja on ollut yhtä kauan kuin on ollut ihmisiä, sillä ihminen syntyy ateistina. Jumalattomuus ei ole historiallisen kehityksen tuote, vaan ateisteja syntyy aivan itsestään mm. seuraavilla tavoilla.

Ensiksi on mahdollista, että ihminen ei alkuunkaan eikä missään elämänsä vaiheessa ala uskoa jumalien olemassaoloon. Näin tapahtuu esimerkiksi siitä syystä, että ihminen kasvaa ateistien keskellä, mutta myös siitä syystä, että ihminen ei ala uskoa ympäristöstään kuulemiaan väitteitä jumalan tai jumalien olemassaolosta.

Toiseksi on mahdollista, että ihminen lapsena uskoo jumalaan tai jumaliin, mutta toteaa jossain iässä, ettei jumalaa tai jumalia ole olemassa. Ateistista kirjallisuutta kenties kaikkein eniten tuottanut Joseph McCabe (1867–1955) oli nuoruudessaan katolisen kirkon pappi.
 



Tämän hetken tunnetuin Jeesuksen olemassaolon kieltäjä, nykyinen ateisti ja Jeesus -seminaarin jäsen Robert M. Price (1954-) oli nuoruudessaan uskovainen ja aluksi baptistien ja myöhemmin unitaarien pappi.

Vaikka Suomessa kirjoitetaan lähes pelkästään kirkkohistorioita, englanniksi on ilmestynyt melkoinen joukko ateismin historioita. Jotkut niistä pyrkivät käsittelemään koko maailmaa, mutta useimmat keskittyvän jonkin maan tai jonkin alueen ateismin historiaan.

Ateismin historioilla on eräs paha vika: Ne sisältävät ns. suoraviivaisen historiankäsityksen eli historismin, jonka mukaan historiassa tapahtuu väistämättä edistystä, esimerkiksi uskonto on eri kulttuureissa kehittynyt vähitellen agnostisismiksi ja sitten ateismiksi. Suoraviivaisen historiankäsityksen jyrkin arvostelija Sir Karl Popper (1902–1994) sanoi suoraviivaista historiankäsitystä valetieteeksi.

Vaikka ateismi eräissä kulttuureissa olisikin kehittynyt vähitellen, ateismin historian kirjoja ei tarvitse täyttää kertomuksilla joistain vapaamielisistä uskovaisista tai puoliksi ateisteista.

Vaikka johdonmukainen materialisti ei ole välttämättä sananmukaisesti ateisti, materialismin kehittäjät on syytä mainita ateismin historioissa siitä syystä, että myös näiden ei-ateististen materialistien ajatukset ovat tehneet monista muista ateisteja. Muinaiskreikkalainen Epikuros (341–270 eaa.) ajatteli, että jumalat, jotka ihmisten asioihin puuttumatta ovat olemassa, koostuvat tavallista hienommasta aineesta. Epikuros loi perustan nykyiselle ateismille toteamalla:

”Jos jumala tahtoo estää pahan, mutta ei kykene siihen, silloin hän ei ole kaikkivaltias. Jos hän kykenee estämään pahan, mutta ei halua tehdä sitä, hän on pahansuopa. Jos hän sekä kykenee estämään pahan että tahtoo estää sen, mistä paha tulee? Jos hän ei kykene eikä tahdo estää pahaa, miksi kutsua häntä jumalaksi?”

On väitetty, että antiikin ajattelijat eivät olleet ollenkaan materialisteja. Tosiasiassa toistaiseksi paras aineen määritelmä esiintyy epikurolaisen Lucretius Caruksen (n. 98 - 55 eaa.) teoksessa Maailmankaikkeudesta. Tämän määritelmän mukaan ainetta on kaikki, mikä voi vaikuttaa tai olla vaikutuksen kohde.

Aineellinen todellisuuskäsitys (materialismi) on olemassaolokäsitys jonka mukaan kaikkein perimmäisessä mielessä on olemassa vain ainetta ja tyhjiö. Muu on ihmismielen tekemää luokittelua.

Muinaiskreikkalainen Demokritos Abderalainen (430–370 eaa.) esitti tämän antiikin kulttuurissa.

Tapaus Demokritos

Demokritos ei ollut esisokraatikko, koska hän oli Sokrateen ja Platonin aikalainen. Demokritos oli Platonin pahin kilpailija. Platon ei kuitenkaan mainitse häntä sanallakaan lukuisissa kirjoissaan. Esimerkiksi Diogenes Laertiuksen mukaan Platon halusi hävittää Demokritoksen kirjoitukset. Ne on hävitetty joko Platonin aikana tai myöhemmin lukuun ottamatta aivan vähäisiä katkelmia.

Se, että Demokritoksen teokset on hävitetty mutta ei esimerkiksi Epikuroksen kannattajan Lucretius Caruksen edellä mainittua teosta, viittaa siihen, että Demokritos oli antiikin uskonnollismielisen yläluokan mielestä vaarallisempi kuin Epikuros.

Niistä lukuisista tarinoista, joita kerrotaan Demokritoksen kuolemasta, on uskottavin se, että köyhtynyt mies kuoli uskonnollishenkisen ylimystön hallitsemassa yhteiskunnassa nälkään.

Professori George Booere (1952-) sanoo, että Demokritos ei uskonut kuoleman jälkeiseen elämään eikä jumaliin vaan perusti ateistijärjestön, jonka nimi oli Kakodaimoniotai eli Paholaisen kerho.

Professori D. S. Hutchinson sanoo, että Demokritoksen mukaan jumalat ovat vasteita luonnonilmiöihin, joita ihmiset eivät osanneet selittää ja siitä syystä väittivät niiden olevan jumalien aikaansaannoksia. Jumalat ovat siis inhimillisen mielikuvituksen tuote.

Antiikin ateisteja

Muinaisessa Kreikassa oli aivan selviä ateisteja. Eräillä tunnetuilla ateisteilla oli runsaasti oppilaita, ja on luultavaa, että näistä oppilaista melkoinen osa oli ateisteja. Siis ateisteja oli.



Kritias

Platonin setä tai eno ja kuuluisa tyranni Kritias (455–403 eaa.) väitti, että jumalat on tietoisesti keksitty pelottelemaan ihmisiä tottelevaisuuteen ja lainkuuliaisuuteen. Eräät aatehistorioitsijat ovat päätelleet tästä, että uskaltaakseen sanoa näin Kritiaksella on täytynyt olla paljon valtaa.

Demokritoksen oppilasta Diagoras Meloslaista jopa katolinen kirkko pitää muinaiskreikkalaisena ateistina. Hänestä kerrotaan monia kaskuja (Cicero, Sextus Empiricus), mutta ei ole varmaa, tarkoittavatko kaskut samaa henkilöä. Ciceron kaskun mukaan Diagoras aiottiin jumalattomana heittää laivasta myrskyssä. Diagoraan kerrotaan ihmetelleen, mahtaako muissakin samaan myrskyyn joutuneissa laivoissa olla Diagoras.

Katolinen kirkko pitää ateistina myös Theodoros Kyreneläistä, joka kirjoitti teoksensa Jumalista noin vuonna 313 eaa. Theodoros sanoi, että jos jumala on olemassa, hän on lihaa. Jos jumala on olemassa, hän on ateisti. Theodoros halusi vapauttaa ihmiset jumalien pelosta.

Muinaisroomalainen historioitsija Diogenes Laertios kirjoittaa Theodoroksesta mm:

”Theodoros hylkäsi kerta kaikkiaan jumalia koskevat uskomukset. Olen saanut käsiini hänen teoksensa Jumalista, eikä se ole millään muotoa vähäpätöinen kirja. Väitetään, että suurin osa Epikuroksen näkemyksistä olisi peräisin tästä teoksesta.

Theodoros oli sekä Annikeriksen että dialektikko Dionysioksen oppilas, kuten Antisthenes sanoo Filosofien perimysjärjestyksissä. Hänen mukaansa päämäärä on ilo, ja sen vastakohta on kärsimys. Edellinen liittyy järkevyyteen ja jälkimmäinen järjettömyyteen. Hyviä asioita ovat järkevyys ja oikeudenmukaisuus, ja pahoja ovat niille vastakohtaiset tilat. Nautinto ja tuska ovat hyvän ja pahan välissä. Hän hylkäsi ystävyyden, koska sitä ei voi olla sen enempää järjettömien kuin viisaidenkaan välillä. Edellisessä tapauksessa myös ystävyys katoaisi hyödyn poistuttua, ja viisaat taas ovat itseriittoisia eivätkä tarvitse ystäviä. Hänen mukaansa on mielekästä, ettei kelpo mies surmaa itseään isänmaan puolesta, sillä järkevyyttä ei pidä heittää hukkaan järjettömille koituvan edun vuoksi.

Hän sanoi, että maailma on isänmaa. Varastaminen, aviorikokset ja temppelinryöstö ovat tarpeen tullen sallittuja. Mikään niistä ei ole häpeällistä luonnostaan, jos jätetään huomiotta niihin kohdistuva ennakkoluulo, joka on olemassa vain järjettömän massan koossa pitämiseksi.

Hän sanoi, että viisas tyydyttää estotta halunsa poikiin. Tämä antoi hänelle aiheen tällaisiin argumentteihin: ’Onko kirjoitustaitoinen nainen hyödyllinen sikäli kuin hän on kirjoitustaitoinen?’ ’Kyllä.’ ’Onko <kirjoitustaitoinen> poika ja nuorukainen hyödyllinen sikäli kuin hän on kirjoitustaitoinen?’ ’Kyllä.’ ’Eikö siis myös kaunis nainen ole hyödyllinen sikäli kuin hän on kaunis, ja eikö kaunis poika ja nuorukainen ole hyödyllinen sikäli kuin hän on kaunis?’ ’Kyllä.’ ’Eikö kaunis poika ja nuorukainen ole hyödyllinen sitä varten, mitä varten hän on kaunis?’ ’Kyllä.’ ’Eikö hän ole hyödyllinen yhdyntää varten?’ Kun tämä kaikki oli myönnetty, hän päätteli: ’Jos joku nauttii yhdynnästä sikäli kuin se on hyödyllistä, hän ei tee väärin. Jos joku siis nauttii kauneudesta sikäli kuin se on hyödyllistä, hän ei tee väärin.’ Tällaisissa argumenteissa hän oli vahvoilla.

Näyttää siltä, että hän sai nimen "Jumala” sen seurauksena, että Stilpon oli esittänyt hänelle tällaisen argumentin: ’Theodoros, onko niin, että olet sitä, mitä sanot olevasi?’ Kun toinen myönsi tämän, hän jatkoi: ’Sanotko jumalan olevan?’ Kun toinen oli vastannut myöntävästi, hän päätteli: ’Olet siis jumala.’ Theodoros hyväksyi johtopäätöksen mielihyvin, jolloin toinen sanoi nauraen: ’Saman argumentin mukaan myönnät olevasi myös naakka ja ties mitä kaikkea, senkin kelmi.’

Erään kerran Theodoros istuskeli hierofantti Eurykleideen kanssa. ’Sano minulle, Eurykleides’, hän pyysi, ’ketkä oikein loukkaavat mysteereitä?’ ’Ne, jotka paljastavat ne vihkimättömille’, pappi vastasi. ’Sinä siis loukkaat niitä, koska paljastat ne vihkimättömille’, päätteli Theodoros. Hän oli vähällä joutua Areiopagin neuvoston eteen, mutta Demetrios Faleronlainen pelasti hänet. Amfikrates sanoo teoksessa Kuuluisista miehistä, että hänet tuomittiin juomaan myrkkykatkoa.

Kun hän oleskeli Ptolemaios Lagoksenpojan hovissa, kuningas määräsi hänet lähettilääksi Lysimakhoksen luo. Theodoros osoitti olevansa suorapuheinen mies, ja lopulta Lysimakhos kysyi häneltä: ’Sanopa, Theodoros, etkö sinä olekin se, joka karkotettiin Ateenasta?’ ’Olet saanut oikeaa tietoa’, Theodoros vastasi. ’Minä olin Ateenan kaupungille liikaa samoin kuin Dionysos Semelelle, ja niin se heitti minut ulos.’ Lysimakhos jatkoi: ’Pidä huoli siitä, ettet enää koskaan tule tänne.’ Tähän hän vastasi: ’En missään tapauksessa tee sitä, ellei Ptolemaios taas lähetä minua.’ Paikalla ollut Lysimakhoksen asiainhoitaja Mithras huomautti hänelle: ’Näyttää siltä, ettet välitä sen enempää kuninkaista kuin jumalistakaan’, mihin Theodoros vastasi: ’Kuinka muka en välittäisi, kun olen varma siitä, että jumalat inhoavat sinua?’

Kerrotaan, että hän käveli kerran Korintissa perässään suuri joukko oppilaita. Kyynikko Metrokles, joka oli pesemässä villikirveleitä, sanoi hänelle: ’Jos pesisit vihanneksia, et tarvitsisi noin monta oppilasta, senkin sofisti.’ ’Ja jos sinä osaisit käsitellä ihmisiä, et tarvitsisi noita vihanneksia’, Theodoros vastasi. Kuten edellä on mainittu, samaa tarinaa kerrotaan myös Diogeneesta ja Aristippoksesta.

Tällainen henkilö Theodoros oli. Lopulta hän vetäytyi Kyreneen ja eli siellä yhdessä Magaan kanssa kaikkea kunnioitusta nauttien. Kun hänet karkotettiin Kyrenestä ensimmäisen kerran, hänen kerrotaan tokaisseen osuvasti: ’Paljon kiitoksia teille, Kyrenen miehet, kun ajatte minut Libyasta Kreikkaan.’"


Euhemeros (330-260) eaa. sanoi, että palvotut jumalat olivat alun perin olleet kuuluisia ihmisiä. Ajan oloon heidän maineensa on kasvanut niin, että heitä on alettu pitää jumalina. Kristilliset käyttivät myöhemmin mielellään Euhemeroksen ajatuksia yrittäessään vakuuttaa ihmiset siitä, että muinaisen Kreikan jumalat olivat vain Homeroksen sepitelmiä. Tällaisia ajatuksia esitettiin historian tunneilla vielä minun kouluaikoinani.



Ukkosenjumala Perkunas eli Perkele

Suomessa on käynyt päinvastoin kuin mitä Euhemeros ajatteli muinaisessa Kreikassa tapahtuneen. Elias Lönnrot teki muinaissuomalaisten vanhoista jumalista kuten Ilmarisesta ja Väinämöisestä tavallisia sankareita. Kristilliset alensivat ukkosenjumala Perkeleen (Perkuunas) pääpaholaiseksi.

Keskustelun aiheita

  • Mistä johtui, että kaikenlaisia mielipiteitä suvaittiin muinaisessa Kreikassa ja muinaisessa Roomassa kristillisten valtaannousuun asti?

Idän ateisteja

Ateisteja on varmaan ollut myös ennen kirjoitustaidon keksimistä. On sanottu, että kaikkein alkeellisimmilla kirjoitustyyleillä ateismia ei voitu ilmaista. Joka tapauksessa esimerkiksi Kungfutsen (551–479 eaa.) seuraajissa oli kiinalaisen historiankirjoituksen mukaan ateisteja, vaikka kiinan kieltä kirjoitetaan yksinkertaisella merkkikielellä. On epäilyksetöntä, että nykyisessä Kiinassa on ateisteja.

Muinainen ateismi on hyvin usein arkistoitu uskontojen kirjoihin. Kun hakusanalla ”jumalaton” haetaan eri hakuroboteilla, löytyy 100–1000 viitettä, joista melkoinen osa viittaa Raamatun Vanhaan testamenttiin. On ilmeistä, että ateismia esiintyi ennen ajanlaskun alkua myös juutalaisten keskuudessa.

Professori Armas Salosen (1915–1981) mukaan kenties kaikkein vanhimmat merkit ateismista löytyvät Kaksoisvirranmaan (nykyisin Irak) nuolenpääkirjoituksista. Tietoja Kaksoisvirranmaan ateisteista on jo noin 4500 vuoden takaa. Kaksoisvirranmaan asukkaat olivat yleensä hyvin uskonnollisia, mutta välillä esiintyi myös nuolenpääkirjoituksiin dokumentoitua ateismia.

Muinaisen Intian ateismi, jota esiintyi ainakin jo noin 3000 vuotta sitten, on dokumentoitu uskonnollisiin kirjoituksiin harvinaisen perinpohjaisesti. Edes Helsingin yliopiston jumaluusopillinen tiedekunta ei voi väittää, ettei kysymyksessä olisi aivan selvä ateismi. Laitan tähän otteita historian maisteri Joseph Edamarukun kirjoituksesta (suom. EH).

”Toisin sanoen Intian filosofian historia alkaa samanaikaisesti Intian ateismin historian kanssa. Brihaspathy, joka oli eräs Rigvedan kirjoittajista, oli Intian ensimmäinen kuuluisa ateisti.

Brihaspathy ja hänen oppilaansa kielsivät jumalien olemassaolon, sielun kuolemattomuuden ja kuoleman jälkeisen elämän. Hänen oppilaansa Dhishana selvitti, että vedalaiset rituaalit eivät olleet muuta kuin keino ansaita rahaa. Parameshtin, toinen vedalaisen ajan ajattelija, sanoi, että materia on äärimmäinen todellisuus. Hän selitti, ettei ollut mitään mahdollisuutta saada tietoa jostakin kaiken alkuna olevan materian takana olevasta. Brighu, toinen vedalaisen ajan materialisti sanoi: “Aine on ikuista, sillä aineesta kaikki oliot saavat alkunsa ja aineeseen ne palaavat.”

Myös Vedat, Upanishadit ja muut tämän ajan kirjoitukset antavat tietoa ateisteista. Svansnaved Upanishad sisältää pääasiassa materialistisia ja naturalistisia opetuksia. Sen mukaan ei ole olemassa muuta kuin ainetta, ja tämän maailman lisäksi ei ole muuta maailmaa. Se selitti:

”Ei ole mitään jälleensyntymistä, ei mitään jumalaa, ei mitään taivasta, ei mitään helvettiä. Kaikki perinteinen kirjallisuus on itserakkaiden hölmöjen työtä, luonto on kaiken luoja, ja aika kaiken hävittäjä, nämä määräävät asioista eivätkä palkitse hyvettä tai pahetta määrätessään ihmisen onnellisuudesta tai kurjuudesta. Kauniiden puheiden pettämät ihmiset turvautuvat jumalien temppeleihin ja pappeihin, kun todellisuudessa ei ole mitään eroa jumalan (Vishnu) ja koiran välillä.”

On tärkeää huomata, että tämä Upanishad kirjoitettiin noin seitsemän tai kahdeksansataa vuotta ennen kristillisen ajanlaskun alkua. Viidennellä vuosisadalla eaa. syntyivät buddhalaisuus ja jainalaisuus. Molemmat näistä uskonnoista perustuivat ateismiin. Tähän aikaan eli 62 toisinajattelevaa filosofia. Ajitha Kesha Kambaly, heistä kuuluisin, sanoo:

“Jaloista ylöspäin, hiusten latvoista alaspäin, ihon sisällä sijaitsee jiva, joka on tunnettu vanhana Atmanina (sieluna). Koko sielu elää. Kun ruumis on kuollut, sielu ei voi enää elää. Se elää yhtä kauan kuin ruumis elää, se ei voi elää ruumiin häviämisen jälkeen. Ne, jotka väittävät, että sielu on jotakin ruumiista erillistä, eivät voi sanoa, onko (ruumiista erotettu sielu) pitkä vai lyhyt, pallomainen, pyöreä vai kolmikulmainen tai neliömäinen, kuusikulmainen vai kahdeksankulmainen tai katkera, kirpeä, kovettava, hapan vai makea tai raskas, kevyt, kylmä, kuuma, sileä vai karkea. Siksi ne, jotka sanovat, että sielu on ruumiista erillinen, ovat väärässä.”

Nykyisen Intian ateismi nousi eri alueilla nykyaikaisen tieteen levitessä Intiaan. Sekä sivistyneiden paineet taikauskon hävittämiseksi että kastilaitoksen vastustajien vapautusliikkeet loivat johtajia, jotka sanoivat suoraan olevansa ateisteja. Tamil Nadun itsekunnioitusliikkeen johtajan E. V. Ramasamin eli Periyarin (1879–1973) patsaissa lukee ”No God” eli ”Ei Jumalaa”.



Ateistijohtaja Gora

Goparaju Ramachandra Rao (Gora, 1902–1975), myös suomalaisten tunteman Lavanamin isä, perusti Andhra Pradeshiin Intian ateistikeskuksen.

Intian rationalistiyhdistyksen pitkäaikainen johtaja (äskettäin kuollut) Joseph Edamaruku on kotoisin Intian katoliselta alueelta Keralasta. Nuorempi Edamaruku, Sanal Edamaruku on äskettäin saanut mainetta apinamieshysterian hillitsijänä New Delhissä. Aikaisemmin hän auttoi Taslima Nasrinin ulos Bangladeshista, jossa Nasrin oli vaarassa menettää henkensä.

Keskustelun aiheita

  • Mistä johtuu, että Intiassa on suvaittu ja suvaitaan hyvin monenlaisia mielipiteitä?

Keskiajan ateisteja

Eurooppalaiset ateistit jatkavat antiikin ateistien perinnettä. Kun kristilliset pääsivät valtaan, he pyrkivät tuhoamaan kristinuskon vastaisen kirjallisen materiaalin, ja he onnistuivat siinä melko hyvin. Noin tuhannen vuoden aikana Euroopassa ei ollut kuuluisia ateisteja ja heidän kirjoituksiaan. Koska ateisteja syntyy myös itsestään, ateisteja epäilemättä oli.

Ei ole tietoja muinaissuomalaisista ateisteista, mutta on luultavaa, että heitä oli.

Muinaisista skandinavialaisista riimukirjoituksista on löytynyt esimerkiksi se ajatus, että jumalista ei ole ihmisille mitään apua.

Aasiassa oli julkiateisteja myös Euroopan keskiajalla. Niitä oli sikäläisten ns. uskontojen sisällä, ja kristillisen pyrkimys siirtää vanhan ajan ateisteja myöhempään ajankohtaan on paljastanut kirjoituksia, jotka osoittavat, että vanhakantaisia eli julkiateisteja oli Aasiassa silloin, kun Euroopassa oli keskiaika.

1500 – luvulla italialaiset alkoivat kyseenalaistaa katolista ajattelua. Pietro Pomponazzi (1462 - 1524) siirtyi aristoteelisesta ajattelutavasta nykyaikaiseen syysuhteeseen perustuvaan ajatteluun ja piti sielua kuolevaisena.

Samaan tapaan ajatteli myös Geronimo Cardano (1434 - 1517). Lucilio Vanini (1585 - 1619) sai vaikutteita edellä mainituilta ja katsoi, että materia oli yhtenäinen ja vakio.

Giulio Cesare Vanini (1585–1619) piti ihmistä periaatteessa koneena ja joutui vainon kohteeksi ympäri Eurooppaa ja tapetuksi kahden kirjansa takia.



Paolo Sarpi

Paolo Sarpi (1552–1623) oli jo moraalinen, luonnontieteellinen ja yhteiskunnallinen ateisti ja sekä Galileo Galilein (1564–1642) että Giordano Brunon (1548–1600) ystävä. Sarpia on esitelty Vapaa Ajattelijassa 4-5/ 2000.

Sarpi kehitti jumalauskolle psykologisen selityksen: Turhautuneet ihmiset loivat kaikkivoipaisen jumalan, joka oli kykenevä tekemään kaikkea sitä, mitä ihmiset eivät pystyneet. Tämä oli Sarpin mukaan ihmisten kurjuuden alkujuuri.

Aatehistorian professori David Wootton on kirjoittanut Sarpin ajattelusta teoksen Paolo Sarpi Between Renaissance and Enlightenment. Teoksen mukaan Sarpia pidettiin ateistina. Paavi yritti kolme kertaa murhauttaa Sarpin mutta epäonnistui.

Useita Sarpin ystäviä kuten Giordano Brunon paavi onnistui murhauttamaan, ja monia Sarpin ystäviä kuten Galileo Galileita paavi vainosi. Sarpi oli ateisti siinä suhteessa, että hän teoksessaan Pensieri edusti moraalista ateismia, luonnontieteellistä ateismia ja ateistista yhteiskuntaa. Hän kielsi tässä teoksessa kaikki kristinuskon perusväitteet.

Tästä huolimatta kristillinen historiankirjoitus kieltäytyy tunnustamasta Serpiä ateistiksi, koska Sarpi ei missään kohden sano ”minä olen ateisti”.

Poliitikkona hän salasi pohjimmaiset ajatuksensa.

1600-luvulla piiloateisteja esiintyi jo laajalla alueella Euroopassa.

Keskustelun aiheita

Mistä johtui, että kristilliset eivät suvainneet erilaisia mielipiteitä keskiajalla?

Valistusateistit



d’Holbach

Julkiateismin nosti esiin vasta valistus, mannermaalla n. 1770. Paul Henri Holbach’in (1723–1789) La Système de la Nature (1770) (=Luonnon järjestelmä) sisältää ateismin perusteet. Perinpohjaisempaa ateismia d’Holbach toi esiin myöhemmissä teoksissaan ja julkaisemalla Jean Meslierin (1664–1729) testamenttina tunnetun teoksen, joka on mm. jyrkkää kristillisen siveyden arvostelua. Meslierin testamentissa kerrotaan kansanmiehestä, jonka mielestä kaikki rikkaat ja vaikutusvaltaiset olisi hirtettävä pappien suoliin. Katolinen kirkko kiistää, että Jean Meslieriä olisi ollut olemassakaan.

Keskustelun aiheita

Mistä johtuu, että valistus oli koulutettujen ihmisten aate?

Sosialistiset ateistit



Mihail Bakunin

1800-luvulla ateismi sai vahvan liittolaisen sosialismista. Sekä Karl Marxin (1818–1883) johtamat kommunistit että Mihail Bakuninin (1814–1876) johtamat anarkistit olivat julkiateisteja.

Keskustelun aiheita

Mistä johtui, että sosialismi oli köyhälisön aate?

Ateisteja Suomessa

Suomessa muinaissuomalainen uskonto vaikutti vielä voimakkaana 1600-luvulla, eikä papisto välittänyt, minkä lajin taikauskoa kansa harrasti, kunhan papin kymmenykset maksettiin. Pappien veronkeruu- ja kinkerimatkat olivat usein suuria juominkeja, pitiväthän papit kapakkaakin. Minkäänlaisesta henkisestä vapaamielisyydestä ei kuitenkaan ollut kysymys, sillä 1600 – luvulla maassamme poltettiin suuri määrä ihmisiä noitina.

1700-luku mainitaan usein luonnontieteiden harrastuksen ja hyödyn vuosisatana. Valtiovallan vapaamielisyydestä ei voida kuitenkaan puhua, sillä mm. kuolemantuomio harhaoppisuudesta säilyi voimassa. Taloudellisista syistä oli kuitenkin pakko alkaa sietää vääräoppisia ulkomaalaisia diplomaatteja ja kauppiaita. Papiston juoppous oli ehkä vähenemään päin, ahneus sen sijaan lisääntyi. Alempaa papistoa kehotettiin taisteluun pakanallista ja katolista taikauskoa vastaan, usko paholaiseen pidettiin edelleen uskonnon pääkappaleena.

Valistusaatteet levisivät 1700 – luvulla sivistyneistömme keskuuteen. Valistusajattelijain teosten ja ajatusten tyyssijoja olivat eräät kartanot, joskin myös papiston ja eräiden muiden oppineiden keskuudessa tunnettiin jossain määrin näitä aatteita.

Valistuksen ajan aatteet olivat esillä myös aatteellisessa Valhall -seurassa (1781–1786). Julien Offray de La Mettrien (1709–1751) , d’Holbachin ja Claude Adrien Helvetiuksen (17515–1771) teoksia oli lähinnä Monrepon kirjastossa. Fagervikin kartanon kirjastossa oli puolestaan Denis Diderot’n (1713- 1784) teoksia.



Johan Kellgren

Tunnetuin ja jyrkin ateistisluonteisen maailmankäsityksen esittäjä 1700-luvulla oli papin poika, kirjailija ja dosentti Johan Kellgren (1751–1795). Hänet on ikuistettu jopa Helsingin Yliopiston juhlasalin seinämaalauksessa. Kellgren tunsi hyvin Voltairen (1684–1778) ja La Mettrien tuotannon, ja hän oli selvä ateisti. Hän korosti yleisinhimillistä moraalia.

Ateistisävyisten aatevirtausten tunkeutuminen Suomeen synnytti 1700-luvulla vastareaktioita. Ensimmäinen merkittävä vastustaja oli Turun piispa Johana Brovallius (piispana 1749–1755). Hän nimitti materialisteja ja ateisteja ihmiskunnan häpeätahroiksi. Ateismi sai kovan vastustajan Brovalliuksen seuraajasta Kaarle Mennanderista, samoin piispa Jaakko Cadolinista. Vuonna 1749 jopa kuningas kielsi yliopiston filosofisen tiedekunnan opettajia kajoamasta esityksissään uskonnollisiin kysymyksiin.

Keskustelun aiheita

  • Mistä johtuu, että valistusajan ateismi ei levinnyt Suomessa koko kansan keskuuteen?
Piispoja ja kuningasta tuloksellisemmin työskentelivät ateisminsävyisiä aatevirtauksia vastaan 1700-luvun loppupuolella Henrik Gabriel Porthan (1739–1804) ja Frans Mikael Franzen (1772–1847). Molemmat todella pystyivät vaikuttamaan aikansa kulttuuriin. Porthanin mukaan ateismia on rangaistava, koska se on yhteiskunnalle vaarallinen. Erityisesti Porthan varoitti ateismin levittämisestä rahvaan keskuuteen. Caloniukselle hän kirjoitti vapaamielisestä papista, jonka nimi oli Bonsdorff: ”Hän on siinä määrin mieletön, että hän saarnoissaan ja Katkismusta koskevissa kuulusteluissaan selittää Helvetin tulen pelkäksi allegoriseksi (vertauskuvalliseksi) lauseeksi ja että paholainen ei enää vaikuta ihmisiin, tuskin lienee olemassakaan. Mitä on tehtävä mielettömälle, joka selittää tämmöisiä asioita talonpojille?”.

Rahvaan pitämisestä pimeydessä seurasi säätyjen välinen juopa, joka ilmeni mm. siten, että Kymin ja Porvoon kihlakuntien talonpojat esittivät vuoden 1771 eduskunnalle valituksen herrojen vapaa-ajattelusta, ”joka usein ilmeni tolkuttomina ja tuomittavina lausuntoina uskonnon opeista ja sen pääkappaleista sekä Jumalan pyhästä sanasta ja jumalanpalvelusten sekä kalliiden armonosoitusten halveksintana”.

Sivistyneistön piirissä ja varsinkin upseeristossa kyti sangen yleinen nurjamielisyys papistoa kohtaan. Papisto moitti usein aatelistoa siitä, ettei se käynyt kirkossa ”eikä edes lähettänyt sinne palvelusväkeäkään”. Papisto yritti taivuttaa herrasväkeä kirkkokurilla, mutta nämä vastasivat syytöksillä papiston huonosta elämästä, hurjasta juopottelusta, ahneudesta ym. Erityisesti sivistyneistö vastusti pappien pyrkimystä muuttaa pappilat herraskartanoiksi; useissa tapauksissa talonpojat asettuivat vielä pappien puolelle, vaikka he valtiopäivillä vaativat selvyyttä pappien oikeuksista.

Herrojen julkinen uskonnon halveksinta oli voimassa olevan hallitusmuodon vastainen; hallituksen oli sen vuoksi säädettävä laki, jonka mukaan kirkon sakramenttien hyväkseen käyttö olisi virkanimitysten ehtona.

Sivistyneistön ja rahvaan välinen ero säilyi 18. vuosisadalla. Sivistyneistön keskuuteen levisi hegeliläinen rationalismi, rahvaan keskuudessa levisi herännäisyys. Huomattavin hegeliläinen ajatteli­jamme oli J. V. Snellman (1806-1881). Hegeliläisyys korosti valtion etua ja valtion yhtenäisyyttä. Kovin vapaamielisiksi esim. J. V. Snellmanin ajatuksia uskonnonvapaudesta ei voida luonnehtia, mutta omana aikanaan niillä on ollut uskonnonvapautta edistävä vaikutus.

J. V. Snellman oli valtiokirkkojärjestelmän vastustaja. Valtio-opis­saan hän myönsi kansalaisille oikeuden erota valtiokirkosta ja perus­taa vapaita seurakuntia, jopa hän myönsi kansalaisille oikeuden olla kuulumatta mihinkään seurakuntaan. Näin vapaamielinen hän ei ollut aikaisemmin, sillä 1841 hän ajatteli, että jokaisen kansalaisen kuu­luminen johonkin kirkkokuntaan oli valtion olemassaolon tae.

Snellman oli sitä mieltä, ettei totuuden etsimistä saanut rajoittaa mihinkään erityiseen säätyluokkaan, vaan oppimattomankin piti pyrkiä vapaan vakaumuksen muodostamiseen. Snellman katsoi, että juuri us­konnollinen vakaumus tarvitsi vapaan ajattelemisen raitista tuulta. Kirkon jäsenen tuli saada tunnustaa sellaistakin vakaumusta, joka eroaa kirkon yhteisestä opista ja uskontunnustuksesta. Kirkollista yhdyskuntaa Snellman vertasi tieteelliseen yhdistykseen, jonka jäse­nillä on yhteinen tarkoitusperä, totuuden etsiminen, mutta kukaan heistä ei tahdo sitoa vakaumusta määrättyihin teorioihin.

Opettajalle Snellmanin mielestä oli myönnettävä opettamisvapaus. On vain vaadittava, että uskonnollisen seurakunnan opettaja oli suoritta­nut määrätyt tieteelliset opinnäytteet ja osoittanut sitä siveelli­syyttä elämässä, jota hänen tärkeä virkansa edellyttää. Snellmanin mielestä valtion tulee pitää silmällä opin ja jumalanpalveluksen si­veellistä puhtautta, mutta uskonopin totuus on asia, joka on valtio­vallasta riippumaton.

Snellman sanoi mm., että jos valtio tahtoisi kehityksestä huolimatta ylläpitää valtiokirkkojärjestelmää, niin sen täytyisi vastustaa va­listuksen asiaa ja perustaa johtonsa jäsentensä tietämättömyyteen. Ei mikään valtiomies ole vielä keksinyt keinoa kasvavaa valistusta vastaan. Kasvava sivistys tekee valtiolle välttämättömäksi myöntyä uskonnonvapauden periaatteeseen.

Suomen jouduttua 1809 Venäjän yhteyteen ortodoksinen uskonto tuli maamme toiseksi valtion uskonnoksi. Ortodokseilla oli mahtava suo­jelija hallitsijassa. Tämä oli omiaan synnyttämään vapaampia tuulia. 1800- luvun alkupuoli oli ateisminsävyisten aatteiden suh­teen laimeaa.

Koska kristinuskoa esitellään toisaalla laajasti, seuraavassa on ymmärtämistä varten pieni esitys ortodokseisesta kristillisestä kirkosta.

Ortodoksinen kirkko (kreik. ορθός, orthos, suom.oikein ja δόξα, doxa opettava, ylistävä) eli kreikkalaiskatolinen kirkko on kristillinen kirkko, johon kuuluu noin 220 miljoonaa kannattajaa. Suurin osa maailman ortodoksisista paikalliskirkoista sijaitsee Venäjällä, Balkanin niemimaalla ja Lähi-idässä.

Vanhastaan kreikkalaiskatolisella kirkolla tarkoitettiin yhteisen katolisen kirkon itäistä haaraa erotukseksi katolisen kirkon läntisestä eli roomalaiskatolisesta haarasta. Käsitettä kreikkalaiskatolinen kirkko ei juuri enää käytetä, koska sille on Suomessa 1900-luvun lopussa yritetty vakiinnuttaa toista eli ortodoksin merkitystä

Ortodoksinen kirkko ei ole samalla tavoin yhtenäinen kuin esimerkiksi katolinen kirkko, vaan pikemmin erilaisten kirkkojen yhteenliittymä. Ortodoksisten kirkkojen ryhmään lasketaan varsinaisen ortodoksisen kirkon lisäksi myös orientaaliset ortodoksiset kirkot sekä itäsyyrialainen Idän apostolinen kirkko. Ortodoksiseen kirkkoon kuuluu viisitoista itsenäistä paikalliskirkkoa.

Ortodoksinen kirkko katsoo olevansa sama kirkko, jonka Jeesus ja apostolit perustivat ja joka toimi 300-luvulta lähtien Rooman valtionkirkkona. Valtionkirkossa oli viisi patriarkkaa viidessä kaupungissa: Roomassa, Antiokiassa, Aleksandriassa, Jerusalemissa ja Konstantinopolissa (nykyinen Istanbul).

Ortodoksisen ja itämaisten kirkkojen ero alkoi tapahtua 400-500-luvuilla, jolloin idän ortodoksiset kirkot alkoivat irtaantua Itä-Rooman valtionkirkon linjauksista. Kiistassa oli kyse erimielisyys patriarkka Nestorioksen esittämästä käsityksestä, jonka mukaan Jeesus oli erikseen jumalainen ja inhimillinen olento, ja ortodoksisten kirkkojen käsitysten välillä, jonka mukaan Kristus oli samanaikaisesti jumala ja ihminen. Idän kirkot kuten Armenian apostolinen kirkko ja Egyptin koptilainen kirkko omaksuivat oman tulkintansa, joka korosti Jeesuksen jumaluutta. Muhamettilaisuuden leviämisen myötä ja Bysantin menettäessä alueita kasvavalle kalifaatille nämä kirkot joutuivat Bysantin vaikutuspiirin ulkopuolelle.

Vuoden 1054 Suuressa skismassa läntiset ja itäiset paikalliskirkot erosivat toisistaan erillisiksi tunnustuskunniksi eli paavin johtamaksi katoliseksi kirkoksi ja idän ortodoksiseksi kirkoksi.

Asiaan vaikutti merkittävästi erimielisyys Nikean uskontunnustuksen sanamuodoista:  Lännen kirkko lisäsi uskontunnustukseen sanan pojasta eli sen käsotyksen mukaan Pyhä Henki oli lähtöisin Isästä ja Pojasta. Idän kirkot eivät hyväksyneet tätä muutosta. Jo ennen kiistaa olivat idän ja lännen kirkot kehittyneet eri suuntiin.

Poliittinen kehitys Rooman valtakunnassa johti erilaisiin käsityksiin muun muassa paavin asemasta. Valtakunnan keskus oli siirtynyt Roomasta Konstantinopoliin. Lopulta jännitteet olivat niin suuret, että paavin lähettiläs ja Konstantinopolin patriarkka julistivat toisensa kirkonkiroukseen 1054. Kiroukset olivat voimassa vuoteen 1965 asti.


Ortodoksinen kirkko levisi Bysantin valtakunnan alueelta lähetystyön myötä pääasiassa itään. 1000-luvulla kirkon vaikutus ulottui jo Unkariin, Puolaan, Baltiaan, Ukrainaan, Valko-Venäjälle ja Venäjälle. Konstantinopolin kukistuttua vuonna 1453 Venäjästä muodostui ortodoksisen kirkon kannalta merkittävä keskus, ”kolmas Rooma”. Venäjältä ortodoksisuus levisi 1700- ja 1800-lukujen aikana Kiinaan, Koreaan, Japaniin ja Alaskaan.

Ortodoksisuus saapui Venäjän keisarikuntaan kuuluneeseen Alaskaan 1700-luvun lopulla venäläisten lähetyssaarnaajien toimesta. Venäjän myytyä Alaskan Yhdysvalloille 1867 pyhä synodi perusti vuonna 1870 ”Aleuttien ja Alaskan hiippakunnan”, joka siirrettiin myöhemmin San Franciscoon ja josta tuli ”Aleuttien ja Pohjois-Amerikan hiippakunta” vuonna 1900.

1900-luvulla ortodoksinen kirkko koki suuria muutoksia: kirkko hävisi lähes tyystin Vähästä-Aasiasta, Balkanin alueen kirkot järjestyivät uudella tavalla, Venäjän vallakumous muutti kirkon asemaa Venäjällä ja läntisessä maailmassa. .

Venäjä erotti 1917  kirkon valtiosta ja koulun kirkosta. Aluksi kommunistit suhtautuivat uskontoon harmittomana taikauskona, joka vähitellen tieteen edetessä tulisi häviämään. Vuonna 1921 suhtautuminen muuttui ja Taistelevian jumalattomien liitto ryhtyi tekemään ortodiksisen kirkon vastaista valistustyötä.

Toisen maailmansodan aikana ortodoksinen kirkko otettiin mukaan Saksan vastaiseen sotaponnistukseen, ja Taistelevien jumalattomien liito lakkautettiin.

Nykyvenäjän oligarkit ja Venäjän valtio rahoittavat avoimesti ortodoksista kirkkoa ja ateistit ovat Venäjällä hyvin ahtaalla.

1800- luvun puolivälissä uskonnollinen vapaamielisyys alkoi saada ja­lansijaa sivistyneistön keskuudessa. Niinpä vuosina 1859 ja 1863 pa­pisto valitti, että sivistyneessä luokassa esiintyy kasvavaa välinpi­tämättömyyttä, jopa vihamielisyyttä kirkkoa ja kristinuskoa kohtaan. Frederik Elfving totesi 1884 sivistyneistön ja kirkon välisistä suh­teista mm.: "Epäuskoiset kuuluvat kaikki valtiokirkkoon ja heidän on pakko kuulua omatakseen poliittiset: oikeudet, mutta mi­tään muuta yhteyttä heillä ei siihen ole, paitsi että he suorittavat säännöllisesti maksunsa papistolle, ovat kirjoilla sen luetteloissa ja käyttävät sitä hyväkseen kasteissa, häissä ja hautajaisissa. Pa­pisto taasen ottaa vaieten vastaan heidän rahansa."

Eräänä piirteenä sivistyneistön välinpitämättömän asenteen voimistu­miseen liittyi myös se, että samanaikaisesti akateemisista kodeista peräisin olevien teologian ylioppilaiden määrä alkoi vähetä.



Charles Darwin.

Sivistyneistön asenteeseen vaikutti ratkaisevasti luonnontieteiden kehitys, ennen kaikkea. Darwinin "Lajien synty", joka ilmestyi 1859.

1860 - luvun a­lussa saatiin sopivasti poliittisesti vapaamielinen lehti, Helsingfors Dagblad, jossa ryhdyttiin pohtimaan uskonnonvapautta ja kehitysoppia.

Uskonnonvapaudesta kirjoittivat mm. Anders Chydenius ja Robert Lager­borg v. 1863. Ensimmäisessä kirjoituksessa korostettiin, ettei us­konnon asiaa aikakautenamme voida erottaa uskonnonvapaudesta. Uskon­non muuttaminen pakolliseksi merkitsee iskua sen sydäntä kohti. Toi­sessa kirjoituksessa puolustettiin siviiliavioliittoa. Asianomais­ten on saatava itse ratkaista, tarvitsevatko he avioliitolleen papin vahvistusta. Kolmas kirjoitus koski valankaavaa. Väärästä valasta rangaistiin sakolla ja iankaikkisella kadotuksella.

Suomessa kehitysoppi huomioitiin julkisuudessa puolikymmentä vuotta "Lajien synnyn" ilmestymisen jälkeen. Eläintieteen ylimääräinen professori V. Mäklin piti 1864 tiedeseuran 25-vuotis­juhlakokouksessa esitelmän Darwinin teoriasta. Esitelmöitsijä ei oikein osannut an­taa arvoa kehitysopille. "Tiedeseuran ystävät" laativat vastalauseen Helsingfors Dagbladiin. Nils Nordenskiöld puolestaan kirjoitti Darwinin teoriasta Litterär Tidskriftissä.

Myös entistä vapaamielisempää lainsäädäntöä alettiin suunnitella.

Kun vuoden 1869 kirkkolakia valmisteltiin, itse J. V. Snellman antoi senaatin täysistunnossa 14.11.1864 lausunnon, jonka mukaan Suomessa vallitsi siinä määrin valistunut ja suvaitsevainen yleinen mielipide, että se kyllä suostuisi myöntämään kaikille kristinuskon tunnustajil­le samat kansalais- ja valtiolliset oikeudet. Snellman ei kuitenkaan pitänyt eriuskolaislain aikaansaamista käytännön kannalta minään kii­reellisenä asiana.

Vuoden 1869 kirkkolaki tunnusti periaatteessa yksilön oikeuden erota evankelisluterilaisesta kirkosta ja liittyä johonkin toiseen uskonto­kuntaan. Ehdotuksen varsinainen laatija piispa F. L. Schauman veto­si siihen käsityskantaan, että todellista uskonnollisuutta ei voinut olla ilman vapautta. Ulkonaisten puitteiden käyttäminen yksilön taivuttamiseksi johonkin määrättyyn uskontunnustukseen oli ristirii­dassa uskonnon sisimmän olemuksen kanssa.

Vuoden 1869 kirkkolaissa tunnustettu rajoitetun uskonnonvapauden periaate ei voinut kuitenkaan käytännössä toteutua, ennen kuin oli yhteiskunnallisella lailla säädetty, miten eroaminen Suomen evanke­lisluterilaisesta kirkosta ja liittyminen johonkin toiseen uskonto­kuntaan oli tapahtuva. Vapaamielisten voimakkaasta painostuksesta huolimatta kesti kaksi vuosikymmentä, ennen kuin kirkkolain edellyt­tämä eriuskolaislaki v. 1889 saatiin aikaan.

Vuoden 1877 eriuskolaislakiehdotus olisi sallinut erota luterilai­sesta kirkosta liittymättä mihinkään muuhun seurakuntaan. Tällaiset eronneet pidettäisiin kuitenkin ehdotuksen mukaan luterilaisen seura­kunnan kirjoissa, mutta siihen hengellisessä suhteessa kuulumatta. Esitys olisi mahdollistanut myös siviilivihkimisen.

Myös vuoden 1888 valtiopäiville esitti lakivaliokunta, että evankelis­luterilaisesta seurakunnasta saisi erota liittymättä mihinkään uskon­tokuntaan. Tällaista eroamismahdollisuutta puolusti myös yliopiston silloinen rehtori, hegeliläinen filosofi Thiodolf Rein (Valvoja 1888). Ehdotus raukesi talonpoikaissäädyn ja pappissäädyn vastustukseen.

Vuoden 1889 eriuskolaislaki ulotettiin koskemaan vain protestanttisia eriuskolaisia, ei muita. Lain 1§:n mukaan oli vain uskontokunnilla, "jotka seisovat raamatun ja apostolisen uskontunnustuksen pohjalla, mutta eivät kuulu evankelisluterilaiseen kirkkoon", oikeus eriusko­laisseurakuntina harjoittaa uskontoa maassa. Ortodoksisen kirkon ase­tusteitse järjestettyyn asemaan laki ei kajonnut.

Eriuskolaislain syntyaikoina esiintyi myös järjestäytymistä uskonnon­vapauden puolesta. Helmikuussa 1887 Viktor Heikel ja Mathilda Asp julkaisivat 50 huomattavassa asemassa olevan kansalaisen allekirjoit­taman kutsun uskonnonvapaus-, ja suvaitsevaisuusyhdistys-nimisen jär­jestön perustamiseksi. Kutsussa sanottiin mm., että uskonnon pakko tukehduttaa uskonnollisen elämän sekä tuottaa ulkokultaisuutta ja vä­linpitämättömyyttä. Edelleen siinä todettiin, että valtiokirkko ei ainoastaan tuota sellaista pakkoa, vaan myös katkeruutta. ja tyytymät­tömyyttä kaikissa niissä, joita pakotetaan tunnustamaan oppia, jota he eivät hyväksy, ja kannattamaan kirkkoa, joka ei heitä tyydytä.

Yhdistyksen säännöt lähetettiin asianmukaisessa järjestyksessä vah­vistettavaksi. Senaatti kuitenkin siirsi asian käsittelyn tuomiokapituleille, jotka torjuivat hankkeen vihaisesti. Valmistavien koko­usten pitämistä kuitenkin jatkettiin, kunnes poliisiviranomaiset puuttuivat asiaan.



A. J. Mela

Vuoteen 1889 sijoittui myös kuuluisa "Uskonsota Jyväskylässä". Se oli ensimmäinen kansanvalistuksen lipun alla suoritettu rynnäkkö kristinuskoa vastaan. Uskonsodan juuret olivat Darwinin opin leviä­misessä sivistyneistön keskuuteen. Lehtori A. J. Melasta kehittyi 1870- ja 1880- luvuilla se henkilö, jonka johdolla lähinnä ylioppi­laat taistelivat uskonnollisia arvoja ja papistoa vastaan. Tämän liikkeen keskuksena oli Savo-Karjalainen ylioppilasosakunta. Osa­kunnan vaikutus ulottui myös Kuopioon, missä vapaamieliset aatteet henkilöityivät Minna Canthissa ja hänen tuttavapiirissään.

1880- luvun puolivälissä oli muodostunut pieni puolueryhmä, joka ot­ti uskonnonvapauden asian ohjelmaansa. Muutamat nuoret, etupäässä kirjailijoita ja taiteilijoita, olivat alkaneet vaatia, että suomen­mielisten harrastuksiin olisi kieliohjelman ohella sisällytettävä kansanvaltaisuus yhteiskunnallisella ja vapaamielisyys henkisellä alalla.



Eero Erkko

Uskonnonvapauden asiaa ajettiin innolla, ja ryhmän harvat edustajat vuoden 1888 valtiopäivillä kannattivat eriuskolaislain säätämisen lykkäämistä parempiin aikoihin. Nuoren kirjailijaryhmän käsissä oli puolenkymmentä sanomalehteä, joista Keski-Suomi Jyväskylässä oli hei­dän päätulkkinsa, ensin Ahon veljesten, sitten Eero Erkon johdolla.

Vuonna 1888 Keski-Suomi oli jo esittänyt siinä määrin vanhoillisia piirejä ärsyttäviä ajatuksia, että nämä perustivat oman lehden, Suomalaisen. Mm. J. H. Erkko oli Keski-Suomessa lausunut, ettei kirkko voi nykyistä ihmiskuntaa uudistaa vaan kivetyttää.

Vuoden 1889 ensimmäisessä numerossa Keski-Suomi aloitti kirjoitussar­jan "Ihmiskunnan lapsuuden ajoilta". Kirjoituksessa asetettiin kehi­tysoppi paratiisimyyttiä vastaan. Suomalainen hyökkäsi Keski-Suomea vastaan, ja sanasota kesti useita kuukausia. Keskusteluun osallistui mm. Minna Canth sekä Juhani Ahon toimittama Savo-lehti Kuopiosta.

Saman vuonna alkoivat Minna Canth ja A. B. Mäkelä julkaista Kuopiossa Vapaita Aatteita - nimistä aikakauslehteä. Vuoden lopulla lehti esitteli kehitysoppia 42 sivua pitkässä artikkelissa. Painoylihallituksen ennakkosensuuri alkoi kuitenkin poistaa lehdestä kaikki asialli­set kirjoitukset, joten lehti oli seuraavana vuonna lopetettava tar­koitustaan vastaamattomana.

Voitaneen sanoa, että marxilainen työväenliike tuli Suomeen melko hi­taasti. Ensimmäisen internationaalin perustaminen 1864 ja Pariisin kommuuni vv. 1870-1871 vaikuttivat ehkä porvariston sisäiseen rau­haan, mutta työväenyhdistyksiä alettiin (porvarien johdolla) perus­taa vasta 1880- luvulla. Suomen työväenpuolue perustettiin 1899 Turussa. Työmies- lehti aloitti ilmestymisensä 1895. Lehden toimit­tajana oli 1896-1899 Matti Kurikka, josta kerrotaan, että hänen itsenäinen esiintymisensä teki työväestöön suuren vaikutuksen.

Vuonna 1903 työväenpuolueen ohjelmasta tuli sosialistinen, ja puolue otti nimekseen "sosialidemokraattinen puolue Suomessa". Puolueohjelman pohjana oli Itävallan sosialidemokraattisen puolueen ohjelma, joka puolestaan perustui Karl Kautskyn Erfurtin ohjelmaan.

Forssan ohjelmassa vaadittiin mm.:

"Uskonto on julistettava yksityis­asiaksi. Kirkko on erotettava valtiosta ja kirkolliset sekä uskon­nolliset yhdyskunnat katsottava yksityisiksi yhdistyksiksi, jotka it­se järjestävät sisäiset asiansa. Uskonnonopetus on poistettava kou­luista."

Rinnan sosialististen aatteiden leviämisen kanssa vaikutti edelleen porvarillinen vapaamielisyys. Vuosisadan vaihteen tienoilla esiin­tyivät erityisesti keskustelupiiri "Raketen" (1896-1900) ja Euterpe -­lehden ympärille muodostunut ryhmittymä. Euterpe ilmestyi vv. 1902­1905. Nämä ryhmät saivat vaikutteita mm. ranskalaisesta uudisradika­lismista, Friedrich Nietzscheltä ja Georg Brandesilta. Euterpen nä­kyvimpiä hahmoja olivat Rolf Lagerborg, Gunnar Castren ja Georg Schauman.



Rolf Lagerborg

Vuonna 1905 perustettiin ylioppilasyhdistys Prometheus, jonka toimin­taan otti osaa suuri joukko nimekkäimpiä tiedemiehiä ja -naisia, mm, Edward Westermarck, Rafael Karsten, Rolf Lagerborg, Knut Tallqvist, Wilhelm Bolin, Yrjö Hirn, Georg Schauman, Harry Federley, Alma Söderhjelm, Gunnar Castren, K. H. Wiik, Viktor Heikel ja Ernst Lampen.

Suurlakon aiheuttamien raikkaiden tuulten puhaltaessa vanhoillinen yliopiston rehtori Rabbe Axel Wrede vahvisti. ylioppilasyhdistys Prometheuksen säännöt. Sen sijaan yritykset laajentaa yhdistys valta­kunnalliseksi epäonnistuivat. Vuonna 1906 perustetun Prometheus -lii­ton sääntöjä ei vahvistettu, ja aikanaan ne hylättiin.

Ylioppilasyhdistys Prometheuksen toiminta oli vilkasta. Yhdistys järjesti mm. esitelmätilaisuuksia. Yliopiston konsistorille ja koulu uudistustoimikunnalle lähetettiin kirje, jossa vaadittiin tunnustuk­sellisen uskonnon opetuksen poistamista kouluista ja ylioppilastut­kinnosta. Senaatille ehdotettiin, että uskonnonvapauskomitean teh­täväkenttää laajennettaisiin käsittämään kirkon erottaminen valtiosta.

Yhdistys julkaisi kaksi kirjaakin: Edward Westermarckin "Siveys ja kristinusko" sekä Rolf Lagerborgin "Kristinuskon kasvatusta vai maal­lista siveyskasvatusta". Prometheuslaisten äänitorvia olivat myös Nuori Suomi ja Framtid -lehdet.

Tällä hetkellä yhdistyksen perinteitä jatkaa Helsingin yliopiston vapaa-ajattelijayhdistys Prome­theus ry, Janne Vainio, Vedenottamontie 12 E 38, 00980 Helsinki, puh. 050 365 6808, sähköposti janne.vainio@helsinki.fi.

Puolueista riippumatonta kustannus­toimintaa edustivat S. E. Kristiansonin vv. 1909-1917 julkaisema Vapaa Ajatus- lehti sekä salanimellä Asa Jalas julkaistu laaja kirja­sarja. (Eräiden lähteiden mukaan Vapaa Ajatus ilmestyi v. 1917 ni­mellä Vapaa Ajattelija.) Kristianson katosi kansalaissodan aikana, eikä hänen myöhempiä vaiheitaan tunneta.

Keskustelun aiheita

  • Mitkä tekijät hidastivat todellisuuskäsitysten vapauden kehitystä 1800 - luvulla?
  • Mitkä tekijät edistivät todellisuuskäsitysten vapauden kehitystä 1900 - luvulla?
  • Ketkä ajoivat täydellistä todellisuuskäsitysten vapautta 1900 - luvulla.

Suomen itsenäistyminen ja ajatuksen vapaus: Yhteiskunnalliset muutokset

1900-luvun alun voimakkaat yhteiskunnalliset muutokset kuten suurlakko, kansanedustusjärjestelmän uudistus, vallankumouksellinen liikehdintä, venäläistämispolitiikka, Venä­jän vallankumous sekä Suomen itsenäistyminen ja sitä seurannut kansalaissota vaikuttivat käsityksiin. Papisto menetti asemansa yh­tenä valtiopäivien säädyistä. Poliittiseen muutokseen liittyi syvä todellisuuskäsityksen muutos: yhteiskunnan arvoja ja järjestystä ei enää pidetty jumalan säätäminä ja pysyvinä, vaan ihmisten synnyttäminä.

Muutos horjutti erityisesti kirkkoa, jota oli pidetty yhteiskunnan keskeisenä arvovaltana. Kirkko miellettiin usein osaksi sitä järjestelmää, jota vastaan liike kansanvallan puolesta suuntau­tui. Muutosta johti poliittinen työväenliike. Työväenliikkeen mukaan kirkko oli erotettava valtiosta, uskonto julistettava yksi­tyisasiaksi, uskonnonopetus poistettava koulusta ja uskonnolliset yhdyskunnat katsottava yksityisiksi yhdistyksiksi.

Kirkon johto ja papisto asettuivat kansalaissodassa lähes yksimielisesti valkoisten puolelle. Sodan päätyttyä valkoisten voit­toon myös kirkon ja uskonnon vaikutusvalta kasvoivat. Valkoisten mielestä kristinuskon tehtävä oli kansallisen yhtenäisyyden sekä kristillisen siveyden palauttamisen. Evankelis-luterilainen kirkko vastusti jyrkästi kommunismia. Papiston poliittinen vaikutusvalta kasvoi, ja eduskunnassakin oli runsaasti pappeja.



Lapuan liikkeen tunnus

1920-luvulla oikeistolaisuus synnytti lapuanliikkeenä tunnetun kansannousun, jota myös monet papit asettuivat avoimesti tukemaan. Liik­keen väkivaltaiset ja laittomat toimet käänsivät evankelis-luterilaisen kirkon johdon lopulta liikettä vastaan vuonna 1932. Kirkollisten piirien toiminta kansalaissodassa ja lapuanliikkeessä laski evankelis-luterilaisen kirkon arvostusta etenkin sisällissodan hävinneiden mielissä.

Vuonna 1922 säädettiin ja vuotta myöhemmin voimaan astui ns. uskonnonvapauslaki. Oikeutta erota kaikista uskontokunnista oli vaadittu jo pitkään. Vuoden 1889 eriuskolaislaki ei sallinut tätä. Uuden uskonnonvapauslain mukaan jokainen kansalainen sai oikeuden erota evankelis-luteri­laisen kirkon tai muun uskonnollisen yhdyskunnan jäsenyydestä ilman velvollisuutta liittyä muuhun uskonnolliseen yhdyskuntaan.

Uskonnollisen täysi-ikäisyyden rajaksi määriteltiin 18 vuotta. Kirkkoon kuulumattomat vapautettiin kaikista kirkollisveroista, sitä vastoin kunnallisveroa maksavien liikelai­tosten, osakeyhtiöiden ja osuuskuntien tuli edelleen maksaa kirkollisveroa osakkaiden uskontoon katsomatta (nykyäänkin osa yhteisöveron tuotosta annetaan kirkolle). Evankelis-luterilaiselle kirkolle jäi käytännössä hautausmaamonopoli (muut saavat perustaa hautausmaita, mutta käytännössä kunnat voivat estää sen kaavoituksella, korkealla maan hinnalla ja kohtuuttomilla hoitovaatimuksilla), eikä sitä ole purettu vieläkään, päinvastoin evankelis-luterilaisen kirkon hautausmaamonopolia on äskettäin vahvistettu uudella hautaustoimilailla.

1800-luvun alun ja toisen maailmansodan välisenä aikana yhtenäiskulttuuri alkoi hajota ja yhteiskunta eriytyä. Kunnan ja seurakunnan erottaminen toisistaan, kirkon ja koulun alkava hallinnollinen eriytyminen ja köyhäinhoidon siirtyminen kunnal­lishallinnon vastuualueelle merkitsivät yhteiskunnan eriytymistä.

Pohjoismaissa valtio ja kunnat omaksuivat laajamittaisesti aikaisempia kirkon tehtäväalueita. Esimerkiksi Saksan liittotasavallassa kehitys ei toteutunut aivan samoin. Siellä yhteiskunnan sosiaalihuoltoa toteutetaan edelleen aatteellisten ja kirkollisten hyväntekeväisyysjärjestöjen kautta. Saksalaiset uskonnolliset hyväntekeväisyysjärjestöt ovat yhdessä suurin julkinen työnantaja Saksan valtion jälkeen. Suomessa ja muissa Pohjoismaissa hyvinvointivaltion malli on sen sijaan perustunut siihen, että kunta ja valtio ovat ottaneet hoitaakseen aikaisemmin kirkolle ja vapaaehtoisorganisaatioille kuuluneita tehtäviä. Toisaalta Ranskassa ja Yhdysvalloissa eriytyminen on edennyt loppuun saakka toisin kuin pohjoismaissa. Siellä esimerkiksi uskonnonopetus ei ole mahdollista yhteiskunnan kouluissa. Koulu ja kirkko on siellä lopullisesti erotettu toisistaan.

Sen sijaan, että uskontoa pidettiin aikaisemmin kansakunnan perustana, alettiin ymmärtää, että kansakunnan ahkeruudesta ja siveydestä johtuivat sivistyksen saavutukset: taide, tiede, koulutus ja hyvä yhteiskunta. Kansallisvaltion olemassaoloa alettiin juhlistaa kansal­lisin juhlapäivin, kansainvälisin urheilukilpailuin, sotilasparaatein, muistomerkein ja erilaisin muistomerkein.

Keskustelun aiheita

  • Mihin suuntaan todellisuuskäsitykset muuttuivat 1900 - luvun alussa?
  • Millä tavalla uskonnottomien asema muuttui 1900 - luvulla?
  • Millä tavalla uskontojen asema muuttui 1900 - luvulla?

Ajattelun vapaus

Niitä tekijöitä jotka vaikuttavat ajattelun vapauden kehittymiseen historiallisena ilmiönä, on tarkasteltu toisaalla tässä oppikirjasarjassa. Myös ajattelun vapauden yleistä kehitystä Suomessa on tarkasteltu erik­seen toisaalla. Tässä yhteydessä on syytä kiinnittää huomiota vain muutamiin taustatekijöihin.

Kaikille pakollinen valtionuskonto haittasi kanssakäymistä ulkomaalaisten kanssa. Valtakunnan taloudelliset edut vaativat, että ulkomaalaisil­le kaupan, elinkeinon ja sotapalvelusten harjoittajille myönnettiin erioikeuksia. Vuoden 1779 valtiopäiväpäätös maahan asettuvien ulkomaalaisten vapaasta uskonnonharjoittamisesta on tärkein il­maus tästä kehityksestä. Juutalaisten asema oli meillä kuten useim­missa maissa horjuva. Vuoden 1779 valtiopäiväpäätöksellä juutalaisille tosin myönnettiin oikeus harjoittaa uskontoaan Tukholmassa sekä kahdessa tai kolmessa suuressa kaupungissa, mutta kun Suomi liitettiin Venäjään, katsottiin, ettei juutalaisilla ollut ollenkaan oikeutta ol­la Suomessa.

Kun ortodoksisia alueita liitettiin Ruotsi-Suomeen Stolbovan rauhassa 1617, ortodoksit saivat pitää uskontonsa ja jumalanpalveluksensa. Useiden uskontojen esiintyminen johti muuallakin maailmassa Augsburgin uskonrauhan (1555) periaatteen "kenen valta, sen uskonto" hylkäämiseen, niin suosittu kuin tämä periaate on ollut.

Kun Suomi liitettiin Venäjään, ortodoksinen uskonto sai hallitsijasta vahvan suojelijan. Monet suomalaiset puolestaan pitivät evankelislu­terilaista uskontoa suojana Venäjän valtapyrkimyksiä vastaan.



Iisakin ortodoksinen kirkko Pietarissa

Itsenäisyytemme aattona ortodoksisella, katolisella ja juuta­laisella uskonnolla oli kullakin oma ulkopoliittinen sävynsä. Vuonna 1917 Suomessa oli noin 63 000 ortodoksia, alle tuhat roomalaiskato­lista ja alle kaksituhatta juutalaista.

Katolisten kysymyksellä lienee ollut merkitystä, sillä itse­näisyyden tunnustamisen saaminen Vatikaanilta ei ollut merkityksetön asia. Paavi Benediktus XV tunnusti Suomen itsenäisyyden 2.3.1918.­ Kun Vatikaani tunnusti Suomen itsenäisyyden, sille oli vakuutettu, että Suomessa vallitsi uskonnonvapaus. Vuoteen 1920 mennessä Rooma oli alkanut kuitenkin pitää Suomen uskonnonvapautta näennäisenä, jopa kyseenalaisena. Tässä Rooma oli aivan oikeassa, uskonnonvapauslaki kaikkine puutteineen tuli voimaan vasta 1.1.1923.

Myös juutalaiskysymyksessä uhkasi ulkopoliittinen painostus. Venä­jällä toimi salainen juutalaisten tietotoimisto, joka ryhtyi toimi­maan julkisesti ja otti käsiteltäväkseen myös Suomen juutalaiskysy­myksen. Tietotoimisto aikoi mm. pyytää, etteivät länsivallat tunnus­taisi Suomen itsenäisyyttä, ellei maassa ratkaistaisi asiallisesti juutalaiskysymystä. Tällainen toiminta jäi kuiten­kin vain suunnitelmaksi, sillä Suomen juutalaiskysymys ratkesi sosi­alidemokraattien pitkäaikaisen ponnistelun tuloksena vuoden 1917 lo­pulla.

Ortodokseja ei leimattu epäisänmaallisiksi kuten työ­väenliike, vaan ortodoksisesta uskonnosta toivottiin vastustajaa kom­munismin kehitykselle. Suomen ortodoksisen kirkon suomalaistaminen oli tarkoituksenmukaista heräävän kapitalismin näkökulmasta, sen vai­noaminen ei ollut. 1920- luvulla ja myöhemminkin Suomen kirkolliset ja poliittiset piirit, jotka koostuivat osittain samoista henkilöistä, seurasivat tarkasti Neuvostoliiton ja sen ortodoksisen kirkon kehi­tystä.

Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokous päätti v. 1919, että Suo­men, Viron ja Itä-Karjalan ortodoksiset kirkot yhtyvät yhdeksi kirk­kokunnaksi. Suomen valtiovalta suhtautui asiaan myönteisesti. Ei liene suuria vaikeuksia selittää tätä kirkkotoimintaa poliittiseksi juonit­teluksi. Itä-Karjalan suhteen tämä juonittelu loppui 1920 Tarton rauhansopimuksella.

Vahvin poliittinen voima, joka ajoi uskonnonvapauden toteuttamista Suomessa, oli kuitenkin sosialidemokraattinen työväenliike. Ilman sen vaikutusta uskonnonvapauslaki olisi saattanut jäädä huomattavas­ti silloista vaillinaisemmaksikin. Työväenliikkeen toimintaa uskonnon­vapauslain toteuttamiseksi on tarkasteltu toisessa kohdassa tätä oppikirjasarjaa. Myös tässä yhteydessä on syytä huomauttaa siitä, että us­konnonvapauslain vaillinaisuuteen vaikutti työväenliikkeen häviö vuoden 1918 sisällissodassa.

Myös voimakas uskonnonvastainen propaganda sekä papiston usein epä­inhimillinen käyttäytyminen vaikuttivat yleiseen mielipiteeseen niin, että kirkon edustajat myönsivät eräänä syynä kehitykselle uskonnonva­pauden suuntaan olevan uskonnonvastaisen propagandan vaikutuksen. Teologian tohtori Erkki Kaila sanoi uskonnonvapauslakia eduskunnassa käsiteltäessä v. 1921 mm.: "Suomi ei ole niitä maita, jotka olisivat uskonnollisesti niin rikkinäisiä, että sen tähden tällainen uskonnon­vapauslaki olisi välttämätön. Lukuun ottamatta muutamia harvoja eri­uskolaisia seurakuntia ja itärajalla asuvaa kreikkalaiskatolista väestöä ei suuremmassa määrässä eriuskoisia ole. Mutta maassamme on viimeisinä vuosikymmeninä ollut vaikuttamassa voimakas agitatsioni uskonnottomuuden puolesta ja sen johdosta on suuri osa kansastamme ilmeisesti asettunut uskonnottomalle kannalle. Tämä on seikka, joka tekee yleisen uskonnonvapauden meillä välttämättömäksi."

Vuoden 1918 sisällissotaa seurannut poliittinen oikeistoaalto, joka jatkui toiseen maailmansota asti, on haitannut ajattelun vapauden edistymistä Suomessa. Vuonna 1923 tullut uskonnonvapauslaki korvattiin uudella, yhä epätäydellisellä uskonnonvapauslailla vasta vuonna 2003.

Keskustelun aiheita

  • Mitkä tekijät edistivät Suomessa ajattelun vapautta?
  • Mitkä tekijät hidastivat Suomessa ajattelun vapauden kehitystä?
  • Mitä tekijät nykyään haittaavat eniten ajattelun vapautta?

Yhteiskunnan muutos sotien jälkeisessä Suomes­sa

Vielä sotien jälkeen Suomen elinkeinorakenne oli vanhanaikainen muuhun Eurooppaan ja jopa muihin Pohjoismaihin verrattuna. Suomessa noin puolet ammatissa toimivasta väestöstä työskenteli maa- ja metsätaloudessa. Monet heistä olivat köyhiä pienviljelijöitä, jotka hankkivat talvisin tilapäisansioita metsätöistä. Osan vuotta he olivat itse asiassa työttöminä, mutta yhteiskunta ei siihen aikaan tukenut tilapäistyöttömiä.

Alkeellisissa oloissa elävät köyhät ihmiset raatoivat kesät hevonen ainoana apunaan maataloustöissä ja talvet kirveen ja pokasahan kanssa metsätöissä. Pientila oli, kuten yleinen sanonta kuului, kerjuun tiellä. Siirtolaiset asutettiin pientiloille, vaikka muualta maailmasta saadun kokemuksen perusteella tiedettiin etukäteen, että pientilat tulisivat häviämään. Puu ui teollisuuslaitoksiin ja teollistuminen eteni.

Ruotsi ja Norja oli­vat sivuuttaneet saman vaiheen noin 40-50 vuotta aikaisemmin. Yhteiskuntapolitiikassa tapahtui muutos: ta­loudellinen kasvu ja teollistuminen otettiin ohjelmalliseksi tavoit­teeksi. Sotien jälkeisille vuosikymmenille oli ominainen talouskasvu. Suomi kävi muutamassa vuosikymmenessä läpi yhteiskunnallisen muu­toksen, joka muualla oli tapahtunut huomattavasti pidemmän ajan kuluessa. Sama maatalousväestön osuuden lasku, mikä Suomessa tapahtui kolmessa vuosikymmenessä, vei esimerkiksi Ranskassa aikaa noin sata vuotta ja Norjassa noin kahdeksankymmentä vuotta.

Teollisuustyöväestön määrän lisääntymisen ohella myös palve­luelinkeinoissa työskentelevien määrä kasvoi. Suomi siirtyi maatalous yhteiskunnasta melko nopeasti palveluelinkeinojen yhteiskuntaan. Sadat tuhannet ihmiset siirtyivät maata­lousympäristöstä kaupunkeihin palkkatyöhön. Kuntien ja valtion virkakoneistojen kehittäminen loi myös työpaikkoja, joita ollaan nyt karsimassa.

Suurin maaltapako tapahtui 1960-70-luvuilla. Osa lähti syntynyttä työttömyyttä pakoon muihin maihin kuten Ruotsiin. 1980-luvun loppuun tultaessa yli 80 % suomalaisista asui taajamissa.

Yhteiskunnalliset ongelmat eivät ehkä lisääntyneet, mutta niitä pyrittiin ratkaisemaan 1950-luvulta lähtien samassa tahdissa talouskasvun kanssa. Muutos näkyy esimerkiksi yleisenä koulutustason kohoamisena. Vuonna 1940 vain 10 % ikäluokasta siirtyi oppikouluun, mutta jo vuonna 1958 vastaava osuus oli noussut 54 %:iin. Vuonna 1968 säädetty ja 1970-luvun kuluessa koko maassa toimeenpantu peruskoulu-uudistus puoles­taan takasi koko ikäluokalle aikaisempaa keskikoulua vastaavan koulutustason. Lukion aloitti vielä 1950-luvun alussa vain vajaa 10 % ikäluokasta; vuonna 1980 vastaava osuus oli jo 50 % ja 1990-luvulla määrä on vakiintunut vajaaseen 60 %:iin.

Koulutuksessa näkyy myös miesten ja naisten välisen tasa-arvon lisääntyminen. Sotien jälkeisenä aikana uusien ylioppilaiden enemmistö on ollut naisia. Vuonna 2001 uusista ylioppilaista naisia oli 58 % ja tohtorintutkinnon suorittaneista 46 %.

Perheissä on tapahtunut muutos kohti monta huoltajaa. Perheiden varainhankintaa ei ole enää isän varassa. Naiset ovat usein perheen ulkopuolisessa työssä, ja Suomessa tätä on pidetty sukupuolten välisen tasa-arvon paranemisena. Tosin naiset saavat edelleen keskimäärin huonompaa palkkaa kuin miehet. Tämä johtuu osittain pienipalkkaisten ammattien naisvaltaisuudesta ja osittain suoranaisesta syrjinnästä.

Perheessä asuvien suomalaisten määrä on laskussa. Yksin asuvien määrä on vastaavasti lisääntynyt, samoin kuin avoliittojen. Vielä 1970-luvulla arvioitiin, että vain kolme prosenttia pariskunnista asui yhdessä ilman vihkimistä. Vuositu­hannen vaihteeseen mennessä kaikista parisuhteessa asuvista joka viides asui avoliitossa ja esikoislapsista yli puolet syntyi vanhem­mille, jotka eivät olleet naimisissa. Lisäksi lasten määrä perheessä vähenee, yksinhuoltajaperheiden määrä on kasvussa ja avioerot ovat yleistyneet. Kaikki nämä kertovat siitä, että vanha perhemalli on menettänyt suosiotaan.

Avioliiton virallistaminen, elinikäinen sitoutuminen ja lasten merkitys ovat saaneet antaa sijaa yksilön aseman turvaamiselle.

Uutta perhemallia kutsutaan joskus elämänuraperheeksi, mikä tarkoittaa sitä, että molemmat vanhemmat suhtautuvat työhönsä urana, jota suunnitellaan. Työe­lämässä menestyminen on tärkeää sekä naiselle että miehelle. Niinpä myös lasten hankintaa harkitaan entistä tarkemmin. Kahden vanhemman uraperheessä myös lapset suunnitellaan tarkasti. Tällaisessa perheessä kaikki osapuolet ovat periaatteessa tasavertaisia. Puolisoiden väliset suhteet eivät enää perustu ulkoisiin pakotteisiin, kuten taloudelliseen riip­puvuuteen tai yhteisön normien paineeseen. Suhteessa ollaan puhtaasti sen itsensä tähden. Kyseessä on viime kädessä yksilöllisille arvoille pohjautuva perhe.

Epävarmuutta on jouduttu sietämään aina, mutta viime aikoina myös erilaisuuden sieto on lisääntynyt. Taloudellisen turvallisuuden ja hyvinvoinnin lisääntyessä sallivuus ja suvaitsevaisuus lisääntyvät. Vastaavasti perheen merkitys heikkenee. Hyvinvointivaltiossa perhe ei enää ole elämässä selviytymisen kannalta vält­tämätön. Normit, jotka ovat suojanneet kahden vanhemman elinikäistä perhemallia, heikkenevät. Avioeroon, avioliiton ulkopuolisiin sukupuolisuhteisiin ja seksin myyntiin suhtaudutaan aikaisempaa sallivammin.

Kuten esimerkiksi postmodernistit ovat väittäneet, ilmiöön liittyy myös tieteen, teknologian ja rationaalisuuden (=järkiperäisyyden) arvovallan murenemista. Voidaan olla monta mieltä "suurten kertomusten" katoamisesta, mutta on merkkejä edistyksen ja rationaalisuuden arvovallan heikkenemisestä länsimaissa. Tämä saattaa merkitä vanhoillisuuden lisääntymistä tulevaisuudessa sekä perinteiden, myös uskonnollisten, arvonnousua.

Monet itsenäiset arvojärjestelmät ja todellisuuskäsitykset esiintyvät rinnakkain. Erilaisten ryhmittymien välillä on yhä suurempia aatteellisia eroja. Myös aatteet siirtyvät entistä helpommin maasta toiseen. Eri kansallisuudet ovat aikaisempaa tiiviimmässä kanssakäymisessä keskenään. Lisäksi on syntynyt aatteellisia liik­keitä ja järjestöjä, jotka välittävät sanomaansa entistä tehok­kaammin ja ajankohtaisemmin nykytekniikan tarjoamilla väli­neillä kuten Internetillä.

Maahanmuutto lisääntyi voimakkaasti 1990-luvun alussa, jolloin Suomeen saapui vuosittain noin 10 000 vierasmaa­laista. Vuonna 2001 Suomessa asui lähes 100 000 muiden maiden kansalaista. Suurimmat ryhmät ovat peräisin Venäjältä, Virosta ja Ruotsista. Seuraavaksi suurimmat kansalaisryhmät tulevat Somaliasta ja Irakista, joista on vastaanotettu pakolaisia. Huomattava pakolaisten ryhmä on myös entisen Jugosla­vian alueelta saapuneita. Pakolaisten saapumisen myötä muhamettilaiste määrä Suomessa lisääntyi 1990-luvulla. Arviot muhamattilaisten määrästä Suomessa vaihtelevat, mutta heitä lienee jo yli 10000. Vuonna 2002 Suomessa toimi kahdeksantoista rekis­teröityä islamilaista seurakuntaa.

Muhamettilaisten kohdalla ovat puhuttaneet esimerkiksi kouluopetukseen liittyvät asiat, uskonnollisten säädösten noudattaminen työpaikoilla, ympärileik­kaus ja hautausmaat. Se, ettei muhamettilaisia suuremmalla vähemmistöryhmällä, ateisteilla, ole riittävästi hautausmaita, ei ole juuri herättänyt keskustelua. Suomalainen yhteiskunta asettaa uskonnot, myös muut kuin kristilliset, etuoikeutettuun asemaan uskonnottomiin nähden.

Maahanmuuttajien ja pakolaisten mukana saapuneiden uskon­tojen harjoitus rajoittuu yleensä kyseisten kansallisten vähemmistöjen keskuuteen. Suomeen saapuu myös sellaisia vierasperäisiä uskontoja, jotka pyrkivät saamaan kannattajia juuri suomalaisen väestön keskuudesta. Monista eri uskonnollisista kulttuureista peräisin olevat uudet uskonnolliset liikkeet ovat yleistyneet tasai­sesti 1970-luvun alusta lähtien. Huolimatta siitä, että tällaiset ovat ajoittain saaneet tiedo­tusvälineissä runsaastikin huomiota, niiden kannattajamäärät ovat edelleen aika pieniä.



Evankelis-luterilainen Suurkirkko eli Nokolain kirkko Helsingissä

Sotavuosien jälkeen kansakunta oli paljon aikaisempaa yhtenäi­sempi. Vuosisadan alun poliittis-yhteiskunnalliset vastakohtai­suudet olivat tasoittuneet. Tästä muutoksesta oli seurauksena myös valtiokirkkojen aseman vahvistuminen.

Käsitykset isänmaasta, yhteiskunnan arvovalloista ja kansallisen kulttuurin luonteesta ovat joutuneet uudelleenarvioitaviksi. Nuori, 1960-luvulla uusvasemmistolaiseksi liikkeeksi radikalisoitunut ikäpolvi arvos­teli kärkevästi myös kirkkoa. Vapaamielisyyden, moniarvoisuuden ja edistyksen nimissä kirkkoa kritisoitiin perinteisten arvojen linnakkeeksi. Valtionkirkon katsottiin myös edustavan porvaril­lista hegemoniaa, jolle todellinen ihmisrakkaus ja heikom­piosaisten asia olivat vieraita.

Keskustelun aiheita

  • Millä tavalla Suomen elinkeinorakenne muuttui viime vuosisadalla?
  • Millainen on hyvinvointivaltio?
  • Mitä muutoksia suomalaisten ajattelussa on tapahtunut viime aikoina?
  • Suomen työväenpuolue perustettiin Turussa 1899, ja sosialismin mukana Suomeen tuli marxilainen ateismi.

Valtiouskonnon aika Suomessa

Kuninkaan ja papiston valta



Kaarle -herttua

Suomesta (joka kuului siihen aikaan Ruotsiin) tehtiin yhden valtiouskonnon (kristillinen evankelis-luterilaisuus) maa Upsalan kirkolliskokouksessa vuonna 1593. Kaarle -herttuan kokoon kutsumassa kokouksessa hyväksyttiin joukko kristillisiä uskontunnustuksia (pääasiassa eri aikoina eri puolilla maailmaa pidettyjen kirkolliskokousten päätöksiä), joihin valtio määräsi kaikki maassa asuvat uskomaan maasta karkotuksen uhalla.

Upsalan kokouksen (1593) ja Isonvihan (1713-1721) välistä, pääosin 1600-luvulle sijoittuvaa ajanjaksoa nimitetään pohjoismaisessa historian kirjoituksessa puhdasoppisuuden ajaksi. Nimitys "puhdasoppisuus" johtuu siitä, että evankelis-luterilaiset sanoivat "puhdistavansa" kristinuskon sellaisesta kristillisestä katolisesta perinteestä, joka ei vastannut uskonlahkon perustajan Martin Lutherin käsityksiä.

Kuten puhdasoppiset lahkot yleensä evankelis-luterilaiset sanoivat nojautuvansa lahkon perustajan ajatuksiin (erityisesti Iso Katekismus - niminen Martti Lutherin kirja), vanhoihin pyhiin kirjoihin (Raamattu) ja kirkolliskokousten päätöksiin (uskontunnustuksiin).

Samalla luotiin voimakas keskitetty valtajärjestelmä.

Evankelis-luterilainen puhdasoppisuus vahvisti kristillisen evankelis-luterilaisen kirkon valta-asemaa ulottamalla valvonnan tavallisten ihmisten arkeen ja elämäntapoihin huomattavasti kattavammin kuin keskiajan kristillinen katolisuus.

Kristilliseltä katoliselta ajalta periytyvät tavat pyrittiin kitkemään pois ja korvaamaan kristillisillä evankelis-luterilaisilla tavoilla. Tosin jopa muinaissuomalaisia tapoja ja uskomuksia säilyi syrjäseuduilla 1900 - luvulle asti. Vasta kansakoululaitos lutherilaisti Suomen lopullisesti.

Keskustelun aiheita

  • Mistä syistä Ruotsin valtio päätyi yhden sallitun uskonnon maaksi?
  • Miksi ihmiset alistuivat siihen, että kirkko puuttui heidän yksityiselämäänsä?
  • Mitä tekisit, jos uskovaiset yrittäisivät vaikuttaa sinun yksityiselämääsi?

Kyläyhteisöt

Länsi- ja Etelä-Suomessa oli kiintei­den peltojen viljelyyn perustuva kyläkulttuuri noin 1100-lu­vulle tultaessa. Ennen 1750-luvulla alkanutta iso- ja uusjakoa suo­malaiset kylät olivat yhteisomistukseen perustuvia yhteisöjä. Ajanjakso jakaantuu kristillisen keskiajan kulttuuriin (noin 1100 - 1500-luvuilla) ja sääty-yhteiskunnan kulttuuriin (noin 1600 - 1800-luvuilla). Kristillisen evankelis-luterilaisen uskonnon valtaan nousu vaikutti voimakkaasti tähän muutokseen.

Naapuruus ja kyläyhteisö olivat tulleet sukua tärkeämmiksi. Yhteisöllisen todellisuuskäsityksen mukaisesti kyläkulttuuri korosti yhteistä osallistumista työntekoon ja päätöksen tekoon.

Esiteollisen ajan luontaistaloudessa kaikki tarvittava tuotettiin omassa taloudessa tai paikallisyhteisössä. Länsi-Suomessa maata­loustuotanto keskittyi peltoviljelyyn, jota harjoitettiin kyläläisten yhteistyönä. Kyläyhteisö omisti viljelysmaan, ja jokainen perhe sai viljeltäväkseen sarkoja sekä hyvistä että huonoista pelloista.

Sarkajaosta oli seurauksena, että naapureiden oli noudatettava samaa kylvön ja sadonkorjuun rytmiä ja että talot sijaitsivat ryhmäkylässä toistensa välittömässä läheisyydessä. Myös muut yhteistyöhankkeet, kuten tervanpoltto, kalastus tai vesimyllyt vaativat kyläläisten yhteenliittymistä osuustoiminnalli­siin yhtiöihin ja työliittoihin.

Sukulaiset ja naapurit auttoivat muutenkin toisiaan vastavuoroisesti kaikenlaisissa hankkeissa. Talkoot tarkoittivat työmuotona sitä, että talo sai käyttöönsä työvoimaa kun tarjosi työläisille ruokaa ja juomaa. Yhteistyö ja talkoot alkoivat hävitä Suomesta lopullisesti vasta toisen maailmansodan jälkeen.

Viljelijät olivat vahvasti sidoksissa viljelyksiinsä. Toiminnan keskipiste oli talo, jonka varallisuutta ja pysyvyyttä pyrittiin kaikin tavoin varmista­maan ja ylläpitämään. Tässä elämäntavassa arvostet­tiin ainakin ulkonaisesti sitä, että ihmisellä on uskollinen puoliso, kuuliaiset lapset ja hyvät naapurit. Lasten kasvatuksessa korostettiin työteli­äisyyttä, tottelevaisuutta ja yhteisöllisyyttä.

Keskustelun aiheita

  • Miksi muinaissuomalaiset tekivät töitä yhdessä?
  • Miksi muinaissuomalaiset talonpojat asuivat kylissä?
  • Millaista osuustoimintaa Suomessa on nykyään?

Uskontoon perustuva yhtenäiskulttuuri: Kristillisiä käsityksiä



Kristillinen Helvetti

Kristillinen evankelis-luterilainen kirkko opetti, että uskovainen ihminen palkitaan kristinuskon jumalan armosta kuoleman jälkeen ikuisella onnellisella elämällä Taivaassa ja että muita rangaistaan ikuisella kärsimyksellä Helvetissä.

Taivaan ajateltiin olevan jossain ylhäällä (monien uskontojen jumalat asuivat ylhäällä ja monet planeettojen nimistä kuten Merkurius, Venus, Mars, Jupiter, Saturnus ja Pluto ovat muinaisten jumalien nimiä) ja Helvetin alhaalla maan alla, koska esimerkiksi tulivuoret syöksivät "tulta ja tulikiveä", joka käsitettiin soveliaiksi aineiksi kuoleman jälkeisen rangaistuksen toteuttamiseen.

Evankelis-luterilaisen kristillisyyden mukaan Taivaaseen pääsi pääasiassa uskon ja jumalan armon avulla. Katolisessa kristillisyydessä painotettiin siihen aikaan myös hyvien töiden merkitystä. Viime vuosisadan lopulla evankelis-luterilaiset ja katoliset kristilliset sopivat kiistansa tässä kysymyksessä. Nykyään kristillisten pappien enemmistö ajattelee, että Taivaaseen pääsee lähinnä vain uskon ja kristinuskon jumalan armon voimalla.

Virallisen evankelis-luterilaisen kristinuskon mukaan joskus tulee ns. maailmaloppu, jolloin kaikkien aikojen kuolleet herätetään uuteen elämään ruumiillisessa muodossa (ts. luodaan uudestaan tyhjästä) ja pidetään viimeinen tuomio, jossa uskovaiset ihmiset päästetään Taivaan ikuisiin iloihin ja muut Helvetin ikuisiin kauhuihin.

Uskomisesta ja ns. rukoilemisesta (avun pyytämisestä kristilliseten jumalalta) ajateltiin olevan hyötyä myös kuolemaa edeltävässä ns. maallisessa elämässä. Tämä selittää omalta osaltaan valtiovallan halun pakottaa kaikki maassa asuvat yhteen ja samaan uskoon.

Uskontoon perustuva yhtenäiskulttuuri: Valta ja kristinusko

Kuningas ja papisto pyrkivät lisäämään valtaansa hallintoa tehostamalla. Valtio vaati uskonnollista yhtenäisyyttä. Örebron valtiopäivillä vuonna 1617 annettiin laki, jonka mukaan muiden kuin kristillisen evankelis-luterilaisen uskonnon harjoittaminen oli maasta karkotuksen uhalla kielletty. Kristillinen evankelis-luterilainen kirkko pyrki valvomaan jäsentensä elämää ja siveyttä. Syntyi virkamieskirkko, joka vaikutti yhteis­kuntaan sen kaikilla mahdollisilla tasoilla.

1600-luvun pappisvaltainen käsitys hallitsijasta ja hänen valtaoi­keudestaan perustui kolmisäätyoppiin. Sen mukaan kristinuskon jumala oli säätänyt yhteiskunnan kolmiportaiseksi: opetussäädyn tehtävänä oli julistaa kristinuskon sanomaa, poliittisen säädyn tehtävä oli ylläpitää järjestystä ja perhe edusti ihmisen jokapäi­väistä elämää.

Oppi sisältyi Martti Lutherin kirjan Katekismus ns. huoneentauluun. Se merkitsi, että kuningas oli saanut valtansa kristinuskon jumalalta ja hän oli siten tämän jumalan sijainen maan päällä. Kuningasta pidettiin käytännössä maanpäällisenä jumalana, jonka viisautta ei tavallinen ihminen kyennyt arvostelemaan.

Uskontoon perustuva yhtenäiskulttuuri: Alttarin ja valtaistuimen liitto

Papisto vakiintui puhdasoppisuuden aikana aikaisempaa kiin­teämmäksi osaksi valtakunnan hallintoa. Uusi evankelis-luterilainen kirkkolaki säädettiin vuonna 1686. Lain henki oli puhdasop­pisuuden läpitunkema. Viran menetyksen ja valtakunnasta karko­tuksen uhalla siinä kiellettiin ketään opettamasta "harhaisia käsi­tyksiä". Pappisvalassa liittyivät yhteen kuuliaisuuslupaus kirkolliselle esimiehelle ja valtakunnan hallitukselle. Tällä tavoin kirkko ja valtio muodostivat yhden ja saman kokonaisuuden, "alttarin ja valtaistuimen" liiton.

Puhdasoppisuuden ajalla vakiintuneelle sunnuntai-aamun kokoontumiselle (jumalanpalvelukselle) oli ominaista järjestys ja papin pitämän puheen (saarnan) hallitseva asema. Se oli koko­naisvaltainen tapahtuma, jossa toteutui sekä valtakunnan yhtenäi­syys paikallistasolla että käsitys yhteisen uskon välttämättömyy­destä jokaiselle yhteisön jäsenelle. Sunnuntain kokoontuminen (jumalanpalvelus) oli myös valtiovallan tiedotuskanava ennen sanomalehtien aikaa. Papisto sai luettavakseen kuulutuksia kansalle.

Uskontoon perustuva yhtenäiskulttuuri: Uskontopakko

Uskontopakko tulee hyvin ilmi ns. ehtoollisen viettoa koskevassa pakkomääräyksessä: ehtoollisella piti käydä ainakin kerran vuodessa. Sana "ehtoollinen" tulee sanasta "ehtoo" = ilta. Tällä viitataan Uuden testamentin kertomukseen illasta, jona Jeesuksen kerrotaan asettaneen ehtoollisen.

Ehtoollinen on muinaisten helleenisten mysteeriuskontojen tapa, jolla pyritään saavuttamaan ikuinen elämä syömällä jumalan lihaa ja juomalla jumalan verta, kristinuskossa leivänpala (öylätti) ja viiniä, jotka toisen käsityksen mukaan muuttuvat syötäessä todelliseksi jumalan lihaksi ja vereksi, toisen käsityksen mukaan ne eivät muutu vaan ovat jumalan lihan ja veren vertauskuvia.

Yleinen ajattelutapa oli, että kirkossa käyntiin voitiin velvoittaa, mutta koska ehtoollinen on uskon ilmaus, siihen ei katsottu voitavan pakottaa. 1600-luvun sääntöjen mukaan kirkossa piti käydä aina sunnuntaisin. Tärkeimmäksi asiaksi muodostuivat sunnuntaiaamun papin puheet (saarnat). Poissaolosta ilman pätevää syytä voitiin rangaista sakoilla. Käytännössä vaatimukset koskivat lähinnä juhlapäiviä sekä vuosit­taisia kiitos-, katumus- ja rukouspäiviä.

Uskontoon perustuva yhtenäiskulttuuri: Kirkkokuri



Ilkimys jalkapuussa

Kirkkokuri ja oikeuslaitos liittyivät yhteen. Valtio ja kirkko olivat yksi ja sama asia. Rikoksen tekijän silloisen kristillisen siveyden vastaisen teon (synnin) julistaminen kirkon puhujakorokkeelta (saarnastuolista) ja siihen liittyvät katumusharjoitukset, kuten kirkon edessä seiso­minen, olivat luonteeltaan häpeärangaistuksia.

Häpeärangais­tukset lisääntyivät 1600-luvun puolivälissä. Jalkapuu otettiin käyt­töön 1660. Sen ohella käytettiin varsinkin sukupuolirikkeistä häpeäpenkillä istuttamista kirkon oven suulla. Kristillisen siveyden vastaisten tekojen (syntien) julkisen tunnustamisen (julkiripin) ehtoja tosin kiristettiin siten, että ketään ei saanut alistaa siihen ilman oikeuden edeltävää tuomiota. (YK:n Ihmisoikeuksien julistus kieltää häpeärangaistukset.)

Uskontoon perustuva yhtenäiskulttuuri: Sukupuolisiveyden valvonta

Kirkon järjestyksenpitovelvollisuuksiin kuuluivat myös kristillisen sukupuolisiveyden valvonta ja kotisovun ylläpito. Kristillisen siveyden rikkomiset eivät olleet tuon ajan evankelis-luterilaisuudessa yksityisasioita.

Kristillisen siveyden rikkominen (synnin tekeminen) ei koskenut vain rikkonutta itseään, vaan kristillisten normien mukainen elämä oli silloisen uskonnon mukaan ehtona koko yhteisön menestykselle. Sovitta­mattoman (tunnustamattoman) siveyden rikkomisen (synnin) katsottiin tuottavan rangaistuksen kaikille.

Julkinen kristillisen siveyden rikkomisen (syntien) tunnustaminen (julki­rippi) oli rangaistus raskaimmista rikoksista, joihin kuuluivat sukupuolirikkomukset, väkivaltarikokset ja väärä vala (valheellinen lausunto oikeuden istunnossa). Seurakunnasta erottamista (pannaa) käytettiin lähinnä uhkauksena; sitä ei tiettävästi koskaan toteutettu.

Uskontoon perustuva yhtenäiskulttuuri: Uskonnonopetuksen tehostaminen

Evankelis-luterilaisen kristinuskon valtaan noususta lähtien sen tärkein tavoite on ollut uskonnonopetuksen tehostaminen. Evankelis-luterilaisen kirkon mukaan jokaisen piti oppia ne kristinuskon kohdat, jotka oli kirjattu Martin Lutherin kirjaan Katekismus. Sitä pyrittiin virsikirjan ohella levittämään kaikkiin koteihin.

Koululaitoksesta tuli 1600-luvulla yhtenäistämispolitiikan väline. Hallinnon tehostuminen ja keskittäminen toivat mukanaan paineita myös koululaitosta kohtaan. Ensim­mäinen suomenkielinen Raamattu ilmestyi vuonna 1642. Se oli suuri ja kallis teos, jota painettiin 1200 kap­paletta, jotka oli tarkoitettu seurakunnille. Varsinainen kansan kirja se ei ollut.



Kinkereillä sata vuotta sitten

Papin johtamat kokoukset, ns. kinkerit vakiintuivat osaksi uskonnonopetusta 1600-luvun jälkipuoliskolla. Aluksi kuulustelumatkat rajoitettiin perhekuntiin, jotka eivät voineet tulla kirkkoon kuulusteltaviksi.

Kinkereiden vaikuttimena oli uskonnonopetuksen tehostaminen, ja niiden avulla pyrittiin tavoittamaan kaikki kirkon jäsenet (seurakuntalaiset). Lisäksi kinkerit sopivat paitsi kristinuskon tuntemuksen tarkkailuun, myös kaikkinaiseen seurakuntalaisten elämän valvontaan paikan päällä, itse kylissä. Niinpä kinkereissä keskusteltiin kyläkunnan tavoista ja sovusta.

Kirkkolaissa määrättiin, että papin tuli käydä seurakuntalaisten luona talo talolta, silloin kun siihen löytyy molemmille sopiva tilaisuus.

Vaikka puhdasoppisuuden ajan esivalta pyrki kaikin keinoin valvomaan kansan elämää ja uskonnollisia tapoja, se ei siihen täydellises­ti pystynyt. Erilaisia poikkeamia virallisesta uskonnosta esiintyi. Valtiovallan toimet vieraita uskoja vastaan teräs­tyivät 1640-luvulla. Ensisijassa oli kyse kristilliseltä katolilaiselta ajalta periy­tyvien tapojen pois kitkemisestä. Käytännössä vastustettiin usein juuri katolisuudesta periytyviä eikä niinkään kristinuskoa edeltäneeltä ajalta peräisin olevia tapoja. Esimerkiksi kansanparantajien toimintaan kirkko ei puuttunut. Myös ennustaminenoli sallittua.

Keskustelun aiheita

  • Miksi evankelis-luterilainen kirkko halusi opettaa kansan lukemaan?
  • Miksi Suomessa on uskonnonopetusta?
  • Miksi Suomessa on elämänkatsomustiedon opetusta?
  • Kuka hankki Suomeen elämänkatsomustiedon opetuksen?
  • Millaista elämänkatsomustiedon opetuksen pitäisi olla sinun mielestäsi?

Uskontoon perustuva yhtenäiskulttuuri: Noitavainot ja puhdasoppisuus



Paavi Innocentius VIII

Noitavainojen alkuna pidetään Paavi Innocentius VIII:n bullaa Summis desiderantes affectibus vuodelta 1484, jossa hyväksyttiin noitien polttaminen (se perustuu Raamattuun). Vuonna 1486 tai 1487 painettiin inkvisiittorien Jacob Sprenger (1436-1495) ja Heinrich Kramer (n. 1430-1505) kirjoittama kirja Malleus maleficarum, saksaksi käännettynä der Hexenhammer, eli Noitavasara, jossa annettiin yksityiskohtaiset ohjeet noitien kuulustelemiseksi. Noitavasarassa musta magia selitettiin osaksi kerettiläistä harhaoppia, jota vastaan inkvisitio taisteli. Noituus oli jaettu 14 eri lajiin.

Noitavainot eivät olleet keskiajan ilmiö, vaan alkoivat uuden ajan, renessanssin ja humanismin aikana. Vainot olivat kovimmillaan Galileo Galilein aikana.

Oikeudenkäynneissä saatettiin käyttää kuulustelumenetelmänä kiduttamista, puolueellista painostamista tai henkistä murtamista niin pitkään, kunnes syytetty alkoi jo itsekin uskoa noituuteensa. Ennen pahimman mahdollisen rangaistuksen eli kuolemantuomion langettamista syytettyä testattiin yleensä jollakin hyvin mielivaltaisella noitatestillä - yksi tunnetuimmista oli syytetyn heittäminen järveen. Jos syytetty kellui, hän oli luultavasti noita, jos hän taas hukkui, niin sitten hän oli ollut syytön.

Näistä testeistä oli tosin vielä melkoisen helppo kääntää asiat omaksi edukseen, jos vain oli tarpeeksi viisas sen tehdäkseen ja osasi uida: tunnetuin tarina kertoo naisesta, joka selitti kellumistaan sillä, että oli vetänyt kunnolla kevyttä ilmaa sisäänsä ja sulkenut sitten suunsa. Tuomitsijat uskoivat tämän selityksen ilman sen kummempia mutinoita.

Jos kuolemantuomio laitettiin täytäntöön, poltettiin syytetty yleensä roviolla, sillä lieskojen kuviteltiin ajavan pahoja henkiä tehokkaasti tiehensä. Elävältä polttaminen ei ollut mitenkään harvinaista, se oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus.

Kristillisen evankelis-luterilaisen puhdasoppisuuden aikana Suomeen levisi yleiseurooppa­lainen noitateoria noitavainoineen. Noitavainot olivat kiihkeimmillään Euroopassa 1500-luvun puolivälistä eteenpäin noin sadan vuoden ajan.

Vainot perustuivat tuona aikana laajalle levinneeseen uskomukseen niin sanotuista noitasapateista (sapatti on juutalaisten lepopäivä, lauantai). Kristinuskon jumalan päävastustajan paholaisen kanssa liiton tehneiden noitien uskottiin lentävän öisiin pitoihin, joissa palvel­tiin paholaista. Noitien pelko sai paikoin valtavat mittasuhteet, mikä johti suuriin noitien joukkoteloituksiin roviolla polttamalla.



Noita poltetaan roviolla

Suomessa varsinaiset noitasapattioikeudenkäynnit ajoittuvat 1660-luvun puolivälistä 1670-luvun loppuun. Vuoden 1675 valtiopäivillä jo suurin osa papistosta oli kääntynyt arvostelevalle kannalle noitaoikeudenkäyntien suhteen. Noitasapatti­teoria ei saanut Suomessa yhtä laajaa kannatusta kuin muualla Euroopassa.

Syytösten taustalla oli tavallisesti riita jostakin taloudellisesta vahingosta. Useimmiten oikeudenkäyn­neissä olivat kyseessä kansanomaiset tavat ja uskomukset, jotka liittyvät onneen ja epäonneen.

Esimerkiksi Nigerian kristillisetkristilliset ovat teloittaneet noitia vielä tällä vuosituhannella, ja noitavainoja on esiintynyt edelleen myös muualla, pääasiassa kehitysmaissa.

Usko yli-inhimillisiin olentoihin ja niiden voimaan joko auttaa tai vahingoittaa ihmistä on ollut menneinä aikoina varsin yleinen. Erilaiset usko­mukset eivät kuitenkaan aina saa vakiintunutta muotoa virallisine oppeineen ja papiston ylläpitämine menoineen.

Ihmisillä on syvälle juurtuneita käsityk­siä, joita ei aina välttämättä hahmotella sanoiksi asti, vaan jotka paljastuvat luotettavimmin siinä, mitä ihmiset tekevät.

Viral­linen uskonto saattaa pyrkiä ulottamaan vaikutuksensa kansan uskomuksellisiin tapoihin ja sulkea niitä piiriinsä. Monet ei-kristilliset tavat ja perin­teet ovat Suomessa säilyneet evankelisluterilaisen kirkon vastustuksesta huolimatta.

Uskontoon perustuva yhtenäiskulttuuri: Kertomus noidan polttamisesta

Seuraavassa katkelma Leif Esper Andersenin nuorisoromaanista Noitaroihu savuaa.
WSOY, Porvoo, 1977, kirja on poistettu Helsingin kaupunginkirjastosta.

- Ihmiset olivat ihan hurjina. Ne huikkailivat ja huusivat ja tanssivat rovion ympärillä. Ne joivat ylen määrin paloviinaa, ja naiset joivat myös. Äiti makasi hiljaa tikkailla. Minä istuin puussani, ja puu oli niin lähellä että saatoin nähdä hänet, kun tanssivien ihmisten väliin tuli vähän rakoa. Pyöveli ja hänen renkinsä seisoivat hänen vierellään, ja pappi myös. Minä itkin ja purin tikkua, etten huutaisi. En tiedä mitä ne olisivat tehneet minulle jos olisivat huomanneet minut. Tiesin vain, että ne olivat humalassa ja hulluja.

- Tuli oli tarttunut hyvin puihin ja liekit kohosivat yhä vain ylemmäksi. Sitten pyöveli ja hänen renkinsä alkoivat nostaa tikkaita pystyyn. Kun ne oli saatu puoliväliin, niistä katkesi toinen jalka, ja silloin täytyi papinkin mennä tukemaan niitä. Se, joka oli myynyt tikkaat, oli tehnyt hyvät kaupat.

- Lopulta ne saivat tikkaat nostetuksi pystyyn, ja niiden yläpäässä oli äiti kiinni sidottuna. Väki metelöi ympärillä aina vain enemmän ja kansaa oli tullut yhä lisää. Monet olivat naapurikylistä. Jotkut äidit nostivat lapsiaan, jotta nämä näkisivät paremmin, mutta näytti siltä että lapset itkivät.

- Pari miestä keräsi kiviä ja alkoi heitellä äitiä niillä. Yksi kivistä ainakin osui, mutta kun pyöveli näki sen, hän tönäisi tikkaita. Ne huojuivat ennen kuin kaatuivat, sillä niissähän oli vain yksi jalka, ja sitten ne kääntyivät ympäri kaatuessaan. Käänsin pääni pois, mutta ennätin nähdä että äiti kaatui selälleen tuleen.

- Hänen tuskanhuutonsa kuului selvästi muiden metelöinnin ylitse, mutta sitä ei kestänyt kauan. Hän oli kai kärsinyt sen mikä hänen piti kärsiä. Muut muuttuivat kuin eläimiksi kun hän huusi, mutta roviossa ei ollut mitään katsottavaa, vain tulta, sillä liekit loimusivat korkealle ilmaan.

- En kestänyt olla siellä enää kauemmin. Laskeuduin puusta. Viimeisen osan matkasta putosin. Sitten juoksin. Muutamat niistä näkivät minut, mutta kukaan ei juossut perään. Minä vain juoksin ja juoksin ja - niin, sitten tulin tänne.

Keskustelun aiheita

  • Mistä usko noituuteen johtui?
  • Miksi noitavainot levisivät myös Suomeen?
  • Etsikää esimerkiksi Internetistä kertomus suomalaisen noidan polttamisesta.
  • Mitä Aira Brinkin nuorisoromaanissa Velhojuuri kerrotaan noitavainojen ajasta?
  • Miksi myös Aira Brinkin nuorisokirja Velhojuuri on ollut Helsingin kaupungin kirjaston poistomyynnissä?
  • Kuka oli Aira Brink eli Aira Sinervo?
  • Ottakaa selvää Aira Sinervon kohtalosta.
  • Mistä saa niitä kirjoja, jotka on poistettu kirjastoista?
  • Selvittäkää, miksi noitavainoja esiintyy yhä (esimerkiksi Nigerian kristillisten keskuudessa).

Tavat ja juhlat: Kirkollisen vihkimisen alkuperä

Hyvin vanhoja perinteitä esiintyy esimerkiksi häätavoissa. Kirkollinen vihkiminen tuli pakolliseksi kristillisessä katolisessa kirkossa Trenton kirkolliskokouksessa vuonna 1563. Vaikka kristillisen evankelis-luterilaisen luterilaisen käsityksen mukaan avioliitto ei ole ns. pyhä toimitus (sakramentti), vaan oikeustoimi, myös kristillisessä evankelis-luterilaisessa kirkossa alettiin vähitellen pitää kirkollista vihkimistä avioliiton solmimisen välttämättömänä muotona. Kirkolliset normit juurtuivat kuitenkin hyvin vaivalloisesti kansan tapoihin. Kansan käsityksen mukaan avioelämä alkoi jo kihlauk­sesta ja kuulutuksista, eikä kirkko voinut asialle paljon mitään.

Tavat ja juhlat: Naittaminen

Häät olivat suvun ja kyläyhteisön kannalta tärkeitä, saattoihan niillä olla monenlaisia yhteisöllisiä vaikutuksia. Avioliiton solmimisen aloite oli perinteisesti vanhem­milla, ja sen vaikuttimet olivat pääosin taloudellisia. Nuoret saat­toivat olla ventovieraat toisilleen ja heidät naitettiin huomattavan nuorina. Kristillinen evankelis-luterilainen alueellinen kirkollinen johtaja (piispa) Gezelius oli määrännyt miehen naimakel­poisuusiäksi 18 ja naisen 14 vuotta. Varhaiseen avioliittoon kannusti työvoiman tarve.

Pohjalaistalossa häiden saattoivat kestää kahdesta kolmeen päivään ja vieraiden määrän nousi joskus moneen sataan. Häiden tärkeys nimenomaan suvun juhlina näkyy myös karjalaisessa tavassa kutsua paikalle myös suvun vainajat. Monet muut ikivanhat tavat säilyivät häiden yhteydessä, sillä se oli arka siirtymävaihe, jolloin ihminen oli altis kaiken­laiselle pahansuopaiselle vaikutukselle.

Hääseurueen lähtiessä pahat henget pyrittiin karkottamaan. Liikkeelle ei saanut lähteä suorinta tietä, vaan talo oli kierrettävä henkien harhauttamiseksi. Pahalta silmältä suojauduttiin kuljettamalla morsian kasvot verhot­tuna (morsiushuntu). Morsiamen hedelmällisyyttä ja kykyä synnyttää poikalapsia koetettiin varmistaa monin maagisin keinoin - nykyäänkin on tapana heittää riisiä hääparin ylle.

Tavat ja juhlat: Kaste oli paholaisen häätömanaus



Kristillinen lapsikaste

Sama ilmiö esiintyy myös muiden siirtymäriittien yh­teydessä. Ns. lapsen kastamiseen liittyi usein monenlaisia lapsen menestykseksi tarkoitettuja taikoja: kapaloihin kätkettiin hopearahoja lapsen rikastumisen toivossa, virsikirjan lehti puoles­taan auttoi lukemaan oppimisessa, kasteveden heittäminen katolle auttoi kasvamaan pitkäksi. Monenlaisten vaarojen uskottiin vaanivan kastamatonta lasta, siksi häntä ei saanut jättää hetkek­sikään yksin.

Kasteessa kristillinen evankelisluterilainen pappi ripotteli vettä lapsen päähän (tästä nimitys kastaminen) ja luki paholaisen häätömanauksen. Alun perin kaste oli siis paholaisen häätämistä (eksorkismi).

Myöhemmin virallinen kristillinen evankelis-luterilainen kirkko luopui paholaisen häätämisestä kasteen yhteydessä, mutta paholaisten häätämistä (eksorkismi) esiintyy edelleen eri puolilla maailmaa. Nykyisen kristillisen evankelis-luterilaisen opin mukaan kaste on ns. pyhä toimitus (sakramentti), jossa lapsi otetaan seurakunnan yhteyteen.

Käytännössä yhtä tärkeää on ollut 1500-luvulta lähtien yleistyneen tavan mukaisesti nimen antaminen. Nimen antamisesta uskontokuntiin kuulumattomalle lapselle puhutaan toisaalla tässä oppikirjasarjassa.

Tavat ja juhlat: Kuolema

Suomalaisten muinaisuskossa ihmiselämän katsottiin jatkuvan kuoleman jälkeen maallisen elämän kaltaisena. Vainaja sai mukaansa monenlaista tavaraa kuoleman jälkeistä elämää varten. Pitkälle kristilliselle ajalle asti kuolemaan liitet­tiin vastaavanlaisia uskomuksia.

Kun kuolema oli todettu, vainajan silmät oli viipymättä peitettävä, jotta kuollut ei olisi "katsonut itselleen seuralaista" mukaansa. Ikkuna tai uuninpelti voitiin avata, jotta sielu pikemmin poistuisi huoneesta. Ruumiin läheisyydessä tuli liikkua hiljaa, koska sen uskottiin aistivan tapahtumat ja kuulevan keskustelut. Samasta syystä vainajasta oli puhuttava pelkkää hyvää.

Oli myös pidettävä huoli siitä, että arkkua kirkko­maalle kannettaessa jalkapuoli oli matkan suuntaan, ettei vainaja olisi palannut kotiin kummittelemaan.

Tavat ja juhlat: Kekri ja pyhäinpäivä

Maatalouselinkeinoon liittyvät vuotuisjuhlat ovat kaikkein sitkeimmin säilyttäneet kristinuskon voittoa edeltäneen ajan perinnettä. Hyvänä esimerk­kinä tästä on kekri, syyskesästä myöhäissyksyyn sijoittuva sadon­korjuun ja vuodenvaihteen juhla. Se on ollut satovuoden viimeinen ja uuden vuoden ensimmäinen päivä. Alkujaan kekriä on vietetty vaihtelevina ajankohtina sen mukaan kun työt on saatu päätökseen.

Myöhemmin 1800-luvulla kekri alkoi keskittyä kristilliseen pyhäinmiesten päivään eli marraskuun ensimmäiseen päivään.

Kekri on ollut aikoinaan vuoden suurin merkkipäivä. Se vastasi nykyistä kristillisen joulun seutua ja uutta vuotta, ja ei ole yllättävää, että nykyisistä kristillisen joulun ja uudenvuoden tavoista monet ovat peräisin kekristä.

Kun kristillisen joulun merkitys kasvoi, kekrin merkitys väheni. Esimerkiksi jouluoljet ja monet joululeikit ovat peräisin kekrin juhlinnasta. Joulurauhan tavoin aikaisemmin puhuttiin kekrirauhasta.

Kekrinä myös mässäiltiin ruoalla ja juomalla. Perinteisesti kekrinä teurastettiin pässi, karitsa tai pukki ja lihat syötiin aamulla. Myös nauta tai sika saatettiin teurastaa. Ateriaan saivat ottaa osaa vain oman perheen jäsenet, mutta vainajat mukaan lukien. Kekripuuro voitiin viedä saunaan, jonne kuolleita vainajia odotettiin aterialle.

Vuodenvaihteen juhlaksi kekrin tunnistaa monenlaisista enteiden tarkkailuista. Varsinais-Suomessa ja Ala-Satakunnassa on kekrinä valettu tinoja samoin kuin nykyisin uutena vuotena: Tytöt saattoivat kysyä naimisiin pääsystä halkosylistä: jos tuli parillinen määrä, miehen saaminen oli vuoden kuluessa todennä­köistä. Illalla uuniin lasketuista haloista katsottiin talon vaurastu­mista tai köyhtymistä: jos halot yön aikana lisääntyivät, talo vaurastui, jos taas vähenivät, köyhtyminen oli tiedossa.

Keskustelun aiheita

  • Miksi kristilliset kirkot eivät tuhanteen vuoteen puuttuneet avioliittojen solmimiseen?
  • Miksi kristilliset kirkot nykyään haluavat pitää kiinni oikeudestaan vihkiä avioliittoon?
  • Millaiset ovat siviilihäät? Laatikaa ohjelma siviilihäihin.
  • Mitä kristillinen kaste tarkoitti alun perin?
  • Millaiset ovat uskonnottoman nimiäiset? Laatikaa ohjelma nimiäisiin.
  • Miksi kekriä juhlivat enää vain keskustapuoluelaiset?
  • Miksi monet uskovat yhä enteisiin (esimerkiksi juhannusyönä).

Pietismi

Pietismi on 1600-luvun lopussa Saksassa syntynyt kirkon sisällä toiminut herätysliike. Pidetään aitoluterilaisuuden jatkona. Pietismiksi liikkeen nimesivät sen vastustajat. Sana pietas tulee latinasta ja tarkoittaa hurskautta. Se syntyi protestiliikkeenä luterilaista puhdasoppisuutta (ns. luterilainen ortodoksia) vastaan. Liike korosti persoonallisen uskonelämän merkitystä. Se saarnasi parannuksen tekemisestä ja entisen syntielämän hylkäämisestä. Johann Arndtia (1555-1621) pidetään pietismin ensimmäisenä edustajana.



Philipp Jakob Spener.

Pietismin tunnetuimpana edustajana pidetään Philipp Jakob Speneriä (1635-1705). Pietismin jatkona nähdään herrnhutilaisuus ja metodismi. Pietistit kokoontuivat myös kirkon ulkopuolella. Kokouksissa luettiin Raamattua, keskusteltiin hengellisistä asioista ja laulettiin. Pietismin sisällä oli monenlaisia uskonnollisia suuntia.

Kirkollinen pietismi, johon Spener kuului, oli nimenomaan kirkon sisällä toimiva liike. Spener julkaisi pietistisen ohjelmakirjoituksen Pia desiderian (suom. kirkon uudistus). Herätys levisi lähinnä hovi-, aatelis- ja virkamiespiireihin. August Hermann Francke (1663 - 1727) oli Spenerin läheinen työtoveri. Hallen yliopistoa pidettiin pietismin keskuksena.

Hallen pietismi on liike, jonka keskuspaikaksi muodostui Halle. Professori A. H. Francea pidetään yhtenä liikkeen tunnetuimmista edustajista. Liike kuului kirkollisiin pietisteihin. Hallen pietismissä oli selkeä ero maailman ja uskovaisten välillä. Uskovaiset pyrkivät yksinkertaiseen elämäntapaan; muodin mukaiseen pukeutumiseen, huvitteluun (tanssi) ja eräisiin kulttuurimuotoihin (teatteri) suhtauduttiin kielteisesti.

Pietismissä nimenomaan maallikkokristilliset olivat merkittävässä osassa liikkeessä ja sen leviämisessä. He perustivat kouluja ja orpokoteja, julkaisivat kirjallisuutta ja auttoivat vaikeuksiin joutuneita. He olivat myös aktiivisia lähetystyön tekijöitä. Hallen pietismissä opetettiin, että uusi syntyminen ei tapahdu kasteessa, vaan tietoisessa herätyksessä, joka johtaa selvään parannuksentekoon. Heidän keskuudessaan opetettiin "ecclesiola in ecclesia-oppia", joka tarkoittaa, että tosiuskovaisten seurakunta toimii kirkon sisällä. Opetusta on perusteltu Lutherin kirjoituksilla.

Radikaalipietismi suhtautui kielteisesti kirkkoon ja sen pappeihin.

Würtenbergiläinen pietismi kuului myös radikaaleihin pietisteihin.

Erityisesti pietistismin estämiseksi säädettiin Pohjoismaissa konventikkeliplakaatti, joka kielsi rangaistuksen uhalla pitämästä seuroja.

Myös Suomessa noituuden ja kansanomaisten taikojen sijasta kristillisen evankelis-luterilaisen kirkon huomio alkoi 1600-luvun lopussa suuntautua Saksasta virranneisiin uskonnollisiin vaikutteisiin.

Saksalainen pietismi kehitti ajatuksen aktiivikristillisten pienoisseurakunnasta seurakunnassa. Seuroissa toteutettiin yleistä pappeutta: kuka tahansa sai julistaa uskontoa ja tulla sitä kautta ns. Pyhän Hengen (kristinuskon jumalan kolmas persoonallisuus) välittäjäksi. Pyhän Hengen varsinaiseksi vaikutus­kentäksi ajateltiin vain uskovaisten sisäpiiri. Toinen pietis­tien vaalima poikkeava korostus koski parempien aikojen toivoa. Pietistit odottivat maanpäällistä ihanaa aikakautta ennen viimeistä tuomiota. Tavallista pappisvirkaa sinänsä ei halveksittu, ja luterilaista oppia pidettiin oikeana.

Jyrkin pietismi oli hyökkäävää. Se syytti papistoa siveellisestä rappiosta. Suomalainen mystiikan harrastus näyttää kulkeutuneen tänne Upsalassa 1670 - 1680-luvuilla opiskel­leiden mukana sekä saksalaisen kirjallisuuden välityksellä. Jyrkän pietismin tulo maahan merkitsi keski­luokan kapinaa pappisvaltaa vastaan. Jyrkkä pietismi näyttää kuitenkin olleen vain lieveilmiö. Saksalainen pietismi merkitsi yleisesti ottaen vain tietynlaista uskonnollista suuntausta kirkon sisällä, ja sen perimmäisenä tavoitteena näyttää olleen palauttaa uskonnosta vieraantunut pikkuporvaristo takaisin uskovaisiksi.

Muutamassa vuosikymmenessä yksityisissä tiloissa järjestetyt hartauskokoukset lisääntyivät Suomessa kiihtyvällä tahdilla. Pietististen hartauskokousten suosion kasvu aiheutti evankelis-luterilaiselle kirkolle ja valtiolle ongelmia. Uskoon tulleet (heränneet) olivat valmiita kärsimään mitä tahansa uskonsa tähden. Siinä piili pietismin varsinainen uhka: voimakas kristillinen usko saattoi asettaa kirkon ja valtion liiton kyseenalaiseksi. Kuitenkaan ajan pietismi ei suuntautunut mitenkään puhdasoppisuutta vastaan vaan pelkästään laimentuneen uskon voimistamiseen (herätykseen).

Vastavedoksi pietismille kehitettiin lainsäädäntö, jossa ei puututtu uskonkäsityksiin vaan ainoastaan kiellettiin liikkeen yleisin toimintamuoto eli kokoontuminen yhteiseen epäviralliseen hartaudenharjoitukseen. Laki vuodelta 1726 kieltää luvattomat kokoukset, joiden tarkoituksena on uskonnon harjoitus yksityisissä tiloissa. Teks­tissä painotetaan, että uskonnon harjoitusta sinällään ei pidetä pahana, vaan kaikkia huonekunnan päämiehiä kehotetaan koto­naan opettamaan lapsilleen, omaisilleen ja palkollisilleen mitä ovat kirkossa kuulleet ja Raamatusta oppineet. Sen sijaan sitä, että yksityisissä tiloissa tutut ja tuntemattomat kokoontuisivat yhteen uskonnonharjoitukseen vedoten, pidetään vahingollisena uutuutena, joka johtaa vaarallisiin asioihin. Laki säilyi voimassa Suomessa vuoteen 1870 saakka.

Puhdasoppisuuden ajan uskonnollisuudessa on piirteitä, joita nykyajan ihmisen voi olla vaikea ymmärtää. Valmius alistua ulkopuolisille auktoriteeteille ja uskonnollisten tapojen runsaus näyttävät oudoilta.

Ihmiset elivät olosuhteissa, joissa keskimääräinen elinikä oli 30 - 40 vuotta ja imeväiskuolleisuus oli suurta. Vielä 1800-luvun jälki­puoliskolla joka kuudes elävänä syntynyt lapsi menehtyi alle vuoden kuluessa syntymästä. Nykyaikaista lääketiedettä ei ollut, vaan kaikki lääketiede oli kansanparannuksen tasolla. Perättäiset kato­vuodet loivat helposti nälänhätiä ja maata kiertävien köyhien kerjäläisarmeijoita. Olemassaololle oli tyypillistä jatkuva epävarmuus.

Näissä olosuhteissa ihmisten oli jotenkin tultava toimeen toistensa kanssa, mikä oli omiaan vahvistamaan yhteisöllisten velvollisuuk­sien merkitystä. Niihin kuului velvollisuus jakaa omastaan tarpeen tullen, laiskuuden, juoppouden ja avioliiton ulkopuolisen sukupuolielämän jyrkkä tuomitse­minen, perinnäistapojen ja sosiaalisen järjestyksen vanhoillinen vaaliminen, jne. Yksilöllisyys ja oman edun tavoitteluun ei ollut viisasta - välien katkaise­minen yhteisöön oli vaarallista. Kuuliaisuus, nöyryys ja tottelevaisuus opetettiin nuorena. Kirkko puolusti niitä koko arvovallallaan. Kirkolla ja valtiolla oli niin paljon valtaa, että niitä toteltiin usein varsin nöyrästi.

Vanhoista tavoista ja maagi­sista uskomuksista oltiin haluttomia luopumaan. Maanviljelyyn ja karjanhoitoon liittyvien taikojen, siirtymäriitteihin liittyvien enteiden tarkkailun sekä monenlaisten avio- ja perheonneen liitty­vien perinnäistapojen pohjana on paitsi ikiaikainen perinne - "näin on ollut tapana tehdä" - myös ainainen huoli elinkeino- ja avio-onnesta.

Keskustelun aiheita

  • Vertailkaa pietismiä ja antiikin mysteeriuskontoja esimerkiksi Timothy Freke'n ja Peter Gandy'n teoksen "The Jesus Mysteries" perusteella (opettaja avustaa, teos luonnollisesti löytyy koulun kirjastosta).
  • Millaisia vanhoja tapoja ja maagisia uskomuksia on koulutovereillasi (haastattele).
  • Tutkikaa, missä määrin pietistien tavoitteet toteutuivat aikanaan oikeassa elämässä.

Teollistumisen alku

Paikallisyhteisön heikkeneminen

Teollistuminen alkoi Suomessa 1800-luvun keskivaiheilla. 1830-1840-luvuilla perustettiin esimerkiksi Fiskarsin konepaja, ja Finlaysonin puuvillatehtaasta kasvoi suuryritys. 1860-luvulla teollisuuden harjoittamiselta poistettiin taloudelliset esteet, ja en­simmäiset rautatiet rakennettiin. 1890-luvulla Suomessa oli jo useita yli tuhat henkeä työllistäneitä yrityksiä. Varsinaisena teol­listumisen ajan taitekohtana voidaan pitää 1860-70-luvun vaihdet­ta, sillä sen tuntumaan osui myös suuri kulttuurinen murros. Pai­kallisyhteisön alkoi tuolloin korvata kansalaisyhteiskunta. 1800-luvun loppuun mennessä taloudellinen luokka-asema sivuut­ti vanhan säätyjaon (aatelisto, papisto, porvaristo, talonpojat, torpparit, työläiset) yhteiskunnallisen arvostuksen perustana.

Ryhmäkylien häviäminen



Lepikon torppa Pielavedellä

Kun peltomaat järjestettiin uudestaan isojaossa ja uusjaossa, perinteinen yhteisöllinen kulttuurimuoto alkoi hiljalleen kadota. Ryhmäkylien hajoaminen alkoi 1800-luvun lopulla; muutoksen rajuudesta kertoo, että noin 70 % taloista siirrettiin uuteen paik­kaan. Teknisesti ja taloudellisesti kehittyneempi maatalous johti myös siihen, että tila alettiin mieltää yhä eneneväs­sä määrin liikeyrityksenä.

Yhteislaiduntaminen lakkasi kun metsien arvo alkoi nousta. Lähes kaikki entiset yhteistyömuodot hävisivät vähi­tellen ja naapurisopukin alkoi murentua. Maaseudun väestö oli jakaantunut talon omistajiin eli talonpoikiin, vuokaviljelijöihin (torppareihin), mäkitupalaisiin, kesteihin, loisiin jne.

Muutos johti yhtäältä perhekeskeisen elämäntavan yleistymiseen. Kun ihmiset katkaisivat suhteitaan laajem­paan kyläyhteisöön, elämä alkoi keskittyä ydinperheen piiriin. Tämä johti siihen, että perheenjäsenet turvautuivat lisääntyvässä määrin vain toisiinsa.

Myös avioliiton luonne muuttui: perintei­sessä luontoistaloudessa avioliitto merkitsi aina myös tuotantoyk­sikön perustamista ja siksi puolisoa valittaessa kiinnitettiin huomiota omaisuuteen ja työkykyyn. Vähitellen avioliiton solmi­misessa kumppaneiden omien mielipiteiden merkitys kasvoi. Lisäksi muun yhteisön valta liiton solmimisessa heikkeni; päätöksen katsottiin kuuluvan yksistään parille itselleen.

Lainsäädännössä vanhempien naittajanvalta lakkautettiin 1864. Muutos asenteissa heijastui myös tapoihin: säätyläispariskunnat alkoivat istua kirkossa vierekkäin, kun aikaisemmin miehet ja naiset istuivat eri puolilla kirkkosalia.

Paikallisyhteisöihin sidoksissa olleen elinkeinonharjoituksen katoamisen myötä ihmisten näköalat toisaalta myös laajenivat. Kyläläisistä tuli paitsi perheenjäseniä, myös kansalaisia. Paikalli­suus väistyi perimmäisenä viitekehyk­senä ja niiden tilalle tulivat valtakunnalliset käsitykset. Rautatiet, maantieyhteyksien parantaminen ja kanavien raken­nus vaikuttivat myös ajatusten leviämiseen. Lisäksi maassa omaksuttiin ensimmäistä kertaa yhteinen aika.

Keskustelun aiheita

  • Mitä hyviä puolia teollistumisessa oli?
  • Mitä huonoja puolia teollistumisessa oli?
  • Millä tavalla teollistuminen vaikutti ihmisten välisiin suhteisiin?
  • Millä tavalla teollistuminen vaikutti ihmisten ajatteluun?
  • Millä tavalla teollistuminen vaikutti lainsäädäntöön?

Uskonnolliset herätysliikkeet

1800-luvun muutoksia heijastivat erilaiset kansanliikkeet, joista ensimmäisiä tulivat uskonnolliset herätysliikkeet. Vuosi­sadan loppuun mennessä oli syntynyt myös raittiusliike, kansanva­listusliike, työväenliike ja nuorisoseuraliike. Liikkeet olivat peri­aatteessa maanlaajuisia, ja niissä ihmiset alkoivat järjes­täytyä ja toimia samanarvoisina kansalaisina. Valtion ja kirkon ulkopuolelle muodostui yksi­tyisten liikkeiden ja yhdistysten kansalaisyhteiskunta, jossa ei enää välttämättä tunnettu säätyjakoa eikä muitakaan jyrkkiä arvoasteikkoja.

Aikakaudelle tyypillistä oli itsevalvonnan korostus. Ydinperhe erottautui yhä selvemmin ympäristöstä, ja perheen ulkopuolinen elämänalue laajeni, julkisuudessa alettiin edellyttää tunteiden välittömästä ilmaisusta pidättymistä.

Ruokailutavat muuttuivat, ja ruumis ja sen toiminnot kätkettiin: koko talonväen tai kyläkunnan yhteissaunomisesta luovuttiin, pihoille alettiin rakentaa erillisiä ulkohuoneita (ulkokäymälöitä, WC:n edeltäjiä), kansa­koulussa käsien ja kynsien puhtautta tarkkailtiin yhtä valppaasti kuin täsmällisyyttä. Raittius- ja terveysaate nähtiin keinoiksi vaikuttaa tapoihin. 1800-luvun loppuun mennessä kahvi ja tee olivat vallanneet oluen ja viinan markkinoita.

Isonvihan jälkeen 1700-luvulla myös papiston keskuuteen alkoi jossain määrin levitä valistusajattelu, joka korosti suvaitsevaisuutta ja oman­tunnon vapautta. Papisto puolusti yleensä edelleen käsitystä uskonnon hyödyllisyydestä jokapäiväisen elämän kannalta (poikkeuksista kerrotaan alempana). Vähitellen pappilat alkoivat levittää uusi­a viljelymenetelmiä ja uusia viljelykasveja.

1700-luvun puolivälissä maalaisväestön keskuudessa syntyi uskonnollisia herätysliikkeitä. Ne alkoivat Varsinais-Suomessa ja levisivät pian Satakuntaan ja Uudellemaalle. Kuuluisimpia on Kalannin pitäjässä puhjennut uskonnollinen herätys, joka aöloi Liisa Eeron­tyttären kokemasta hurmoksesta. Liisa Eerontytär oli piika (palvelija), joka paimeneen lähtiessään oli ottanut mukaan pietistisen hartauskirjan. Luettuaan sitä hänen tuli voimakas tunne kristinuskon jumalan vihasta ja omasta syntisyydestä. Hän palasi kirkuen ja valittaen kyläänsä, ja monet muut tulivat herätykseen.

Järjestäytyneet herätysliikkeet syntyivät 1800-luvun alkupuoliskolla eri puolilla maata toisistaan riippumatta. Ne syntyivät kansan keskuudessa virallisen uskonnon ulko­puolella. Osa uskonnollisista herätyksistä laantui, mutta osa lähti vahvistumaan ja vakiinnuttamaan toimintaansa.

1900-luvulle tultaessa herätysliikkeet olivat vakiintuneet neljäksi järjestäytyneeksi ja selvästi toisistaan erottautuvaksi liik­keeksi.

Ns. rukoilevaisuus on muodostunut Satakunnassa, Var­sinais-Suomessa, Pohjois-Karjalassa ja Mikkelin seudulla synty­neiden erillisten herätysten pohjalta. Sen pääasialliseksi kannatus­alueeksi vakiintui Länsi-Suomi.



Paavo Ruotsalainen

Ns. körttiläisyyden eli herännäisyyden juuret ovat Savossa. Myöhemmin Paavo Ruotsalaisen (1777-1852) johtama Savon herännäisyys yhdistyi Pohjanmaalla syntyneeseen liikkeeseen. Herännäisyyden vaikutus­alueeksi vakiintui Etelä- ja Keski-Pohjanmaa, Pohjois-Savo sekä Pohjois-Karjalan pohjoisosat.

Ns. evankelinen herätysliike on syntynyt herännäisyyden sisäisen jakaantumisen seurauksena. Liikkeen johtaja Fredrik Gabriel Hedberg (181-1893) vaikutti Varsinais-Suomessa, mistä muodostui Keski- ja Etelä-Pohjan­maan ohella liikkeen kanta-alue.



Lars Leevi Laestadius

Ns. laestadiolaisuus on puolestaan saanut nimensä Ruotsin Lapissa kirkkoherrana toimineen Lars Leevi Laestadiuksen (1800-1861) toiminnasta alkaneesta herätyk­sestä. Liike vaikutti aluksi varsinkin saamelaisalueilla, mutta levisi myöhemmin etelää kohti. Liikkeen vankimmaksi kannatusalueeksi muodostui Oulun pohjoispuolinen alue.

Herätysliikkeet olivat leimallisesti kansan parista nousseita liikkeitä, vaikka joissakin papit olivat mukana alusta pitäen. Herätysliikkeissä korostui pietismin tapaan uskonnollisen veljeyden tavoite, ja niissä korostettiin yksilöllisen uskon merkitystä. Niihin kuului tukeutuminen Raamattuun, jonka keskeiseksi sanomaksi tulkittiin kristinuskon siveyden mukainen käytös (synnin vastustaminen), kristinuskon jumalan armo (uskovainen ei joudu Helvettiin) ja kristinuskon siveyden vastaisen käytöksen (syntien) anteeksisaaminen (sovitus). Lisäksi herätysliikkeissä painottui viimeisen tuomion odotus, mikä osittain selittää niiden pidättyväistä suhtautu­mista sivistyneistön parissa levinneisiin kulttuurivirtauksiin ja edistysajatteluun.

Herätysliikkeissä heijastuu myös kaupunkien ja maaseudun erilaisten arvojen ja elämänta­pojen välinen ristiriita. Herätysliikkeet olivat vastalause kaupun­kien ja sivistyneistön uskonnosta luopumista vastaan. Kaupungeissa monet säätyläiset ja porvarit olivat vähin erin jättäytyneet pois evankelis-luterilaisen kirkon toiminnasta. Herätysliikkeissä puolestaan ihanteena on ollut ahkeruutta, työtä ja avuliaisuutta kunnioittava, sekä huvituksia vieroksuva elämäntapa. Niille oli tärkeää erityisesti perheen ja avio­liiton säilyvyys sekä raittiuden edistäminen.

Evankelis-luterilainen kirkko oli 1800-luvulle tultaessa muuttunut sen verran opillisesti suvaitse­vaisemmaksi, että se ei katsonut tarpeelliseksi valvoa jäsentensä näkemyksiä entiseen tapaan eikä tarjota heille turhan yksityiskohtaisia käytösnormeja. Herätysliikkeiden vastalauseen pääsisältönä on ollut paluu aikaisempien sukupolvien selkeään ja yksinkertaiseen uskonnollisuuteen, jossa korostuvat kyläkulttuurin arvot. Samalla ne tarjosivat viiteryhmän, jossa kristinuskon toteutta­minen saa valtakunnallista kirkkoa huomattavasti selkeämmät puitteet. Pienissä uskovien ryhmissä kirkon edustama oppi muuttui arvoiksi ja normeiksi, joiden mukaan tuli elää ja toimia.

Vanhoillisuudesta huolimatta herätysliik­keillä oli myös uudenaikaistumista tukevia vaikutuksia. Yksilön korostus ja ajatus pappien ja kansan kesken vallitsevasta uskonnollisesta tasavertaisuudesta olivat periaatteessa kansanvaltaisia ilmiöitä. Myös naisilla oli herätysliikkeissä aiempaa tasaveroisempi asema. Heränneitten yhteisö edusti pidemmälle vietyä kansanvaltaisuutta kuin voi tavata muualta sen ajan yhteis­kunnasta. Ihmiset alkoivat pitää itseään yhä enemmän itsenäisinä, omaa elämää viettävinä ja lähiyhteisöistään irrallisina. Herätysliikkeillä oli myös vaikutusta kansanomaisten uskomusten hylkää­miseen.

Sivistyneistö oli alkanut omaksua 1800-luvun vaihteessa romantiikan aatevirtauksia, jotka korostivat järjen sijaan tunnekokemusta ja mystistä historiankäsitystä. Kansallisro­manttisen ajattelun innoittamina tutkijat kiinnostuivat oman kansan muinaisista tavoista ja uskomuksista. Tavallisen kansan suullinen perinne, sadut ja eeppinen runous tulivat suuren kiinnos­tuksen kohteiksi, ja niin myös Suomessa virisi harrastus kerätä talteen erilaisia kansanuskon ilmauksia. Kansanrunouden keruun eräänä vaikuttimena kansallisuusaatteen lisäksi on epäilemättä ollut havainto perinteen nopeasta katoamisesta. Kuuluisin romantiikan mytologianharrastuksen tulos Suomessa on Elias Lönnrotin 1835 julkaisema runoelma Kalevala, joka pohjautui hänen itse kerää­määnsä suomalaiseen kansanrunouteen.



G. A. Wallin

Tutkimusmatkoja tehtiin myös suomalaisille vieraisiin kulttuureihin. Esimerkiksi G. A. Wallin matkusti muhamettilaiseksi tekeytyneenä Mekkaan 1845 (pyhiinvaellus Mekkaan on vääräuskoisilta kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty).

Suomalaisten herätysliikkeiden lisäksi myös angloamerikka­laista alkuperää oleva herätyskristillisyys saapui Suomeen 1900-luvun vaihteessa. Hieman yksinkertaistaen voi sanoa, että näissä on kyseessä pitkälti samantyyppiset painotukset kuin herä­tysliikkeissä, mutta siinä missä edelliset edustavat kotoperäistä herätystä, joka jäi vaikuttamaan evankelis-luterilaisen kirkon piirissä, jälkim­mäiset edustavat muualta tulleita liikkeitä, joista useimmat järjes­täytyivät aikanaan omiksi kirkkokunnikseen. Näitä ovat Adventti­kirkko, Helluntaiseurakunnat, Metodistikirkko, Pelastusarmeija, Suomen baptistiyhdyskunta ja Vapaakirkko.

Keskustelun aiheita

  • Mistä uskonnollisten herätysliikkeiden nousu johtui?
  • Kuinka paljon ihmisiä herätysliikkeisiin kuuluu nykyään?
  • Milla tavalla herätysliikkeet vaikuttavat nykyään?

Yhteiskunnallisia muutoksia

Vuoden 1852 köyhäinhoitoasetus määräsi, että jokainen seurakunta muodosti köyhäinhoitoyhdyskunnan. Tämä li­säsi papiston työtaakkaa ja se alkoi valittaa, että papin oli jäämässä sivuasiaksi.

Senaatti asetti vuonna 1859 komitean uudistamaan kunnallishallintoa. Lähtökohtana oli, että pitäjänkokous saisi valitsemansa esimiehen johdolla käsitellä pitäjän maalliset asiat, kun taas kirkonkokous kirkkoherran johdolla käsittelisi uskonnolliset asiat. Sekä papisto että herätysliikkeet suhtautuivat myönteisesti ajatukseen kunnallisten ja kirkollisten asiain erottamiseen toisis­taan. Asetus kunnallishallituksesta maalla vahvistettiin 1865, ja sen perusteella kunta ja seurakunta erotettiin toisistaan. Kaupunkien kunnallisasetus hyväksyttiin vuonna 1873. Sen mukaan köyhäinhoito ja kansanopetus siirtyivät seurakunnilta kaupungin viranomaisille.

Kansanopetusta uudistettiin. Senaatin (silloinen hallitus) vuonna 1858 antaman julistuksen mukaan pitäjillä oli oikeus perustaa kirkon hallinnosta erotettuja kansakouluja. Sen sijaan kylä- ja pyhäkouluissa annettava lasten alkeisopetus jäi kirkon vastuulle.



Kansakoulu

Varsinainen asetus kansakoulu­toimen järjestämisestä tuli voimaan vuonna 1866. Toisin kuin kunnallishallinnon uudistukset, itsenäisen kansakoulun perusta­minen herätti papiston keskuudessa myös vastustusta. Erityisesti herätysliikkeet vastustivat koulutuksen siirtämistä pois kirkolta.

Oppikoulujen kuuluminen tuomiokapitulien valvontaan synnytti keskustelua jo 1800-luvun puolivälissä. 1860-luvulla opetta­jien enemmistö kannatti koulujen hallinnon uudistamista. Oppikoulut siirtyivät pois kirkon valvonnasta uuden kouluylihallituksen aloittaessa toimintansa ja uuden kirkkolain astuessa voimaan vuoden 1870 alussa.

Kirkon ja valtion suhteita määriteltiin uudestaan. Kirkosta tuli hallinnollisesti aikaisempaa itsenäisempi suhteessa valtioon. Kirkolla tuli olla oikeus säätää ne lait, jotka koskivat vain sitä itseään sekä oikeus päättää kirkollisista kirjoista. Tätä varten oli perustettava kirkon oma elin, kirkolliskokous, jonka tehtävänä oli kirkkolain ehdottaminen. Hallitsijan (Venäjän keisari) ja säätyjen (silloiset valtiopäivät) hyväksymän kirkkolain tuli koskea vain evankelis-luterilaista kirkkoa, eikä valtakunnan kaikkia asukkaita. Valtiolle puolestaan kuului oikeus valvoa sen alueella toimivia uskonnollisia yhteisöjä ja tarkistaa, että niiden toiminta oli valtion yleisen edun mukaista. Niinpä kirkon ylin hallintovalta jätettiin edelleen hallitsijalle (Venäjän keisarille).

1800-luvun jälkipuoliskolla alkoi vapaaehtoisuuteen perustuva yhdistystoiminta. Vanhemmat yhdistykset, Pipliaseura (Piplia =Raamattu) ja Evankelinen seura olivat vielä luonteeltaan yhteiskunnan ohjaamia kansan uskonnolliseen opetukseen tarkoi­tettuja yhdistyksiä, joiden jäsenet tulivat johtavasta luokasta. Uusi­muotoinen yhdistystoiminta perustui puolestaan omaehtoisen kansa­laistoiminnan heräämiseen. Lisäksi yhdistystoiminnalle loivat pohjaa herätysliikkeet, jotka muistuttivat joiltakin osin yhdistyksiä. Myös suvaitsevuuteen ja uskonnonvapauteen pyrkiviä yhdistyksiä yritettiin perustaa, mutta niitä ei vielä sallittu (historiaa esitetään alempana).

Kristillinen hyväntekeväisyys sai uusia muotoja. Kun lakisääteinen köyhäinhoito oli yhteiskunnan tehtävä, kirkol­lisesta hyväntekeväisyydestä (diakonia) tuli vapaaehtoisuuteen perustuvaa toimintaa. Aineellisen hädän lievitys yhdistettiin uskonnon levittämiseen. Virike uusimuotoisen hyväntekeväisyyden järjestämiseen saatiin Saksasta, Pietarista ja Tukhol­masta, jossa oli jo perustettu hyväntekeväisyyslaitoksia.

Vuonna 1867 perustettiin ensimmäinen diakonissalaitos Helsinkiin. Sen sääntöjen mukaan laitoksessa toimivien sisarten tuli olla joko naimattomia tai leskiä, ja heidän tehtävänään oli hoitaa sairaita, köyhiä ja turvattomia lapsia. Vuonna 1870 perustetun vankeinhoitoyhdistyksen tehtävänä oli auttaa vapautuneita vankeja työn ja asunnon saamisessa ja tukea heidän uskoon tulemistaan.

1860-luvulta lähtien herätysliikkeiden aiemmin luvaton toiminta hyväksyttiin uudessa kirkkolaissa. Lapsille alettiin pitää kristillisiä pyhäkouluja.

Keskustelun aiheita

  • Mistä syystä evankelis-luterilaisen kirkon tehtäviä siirrettiin yhteiskunnalle?
  • Onko evankelis-luterilaisella kirkolla vielä yhteiskunnallisia tehtäviä?
  • Ovatko kirkko ja valtio Suomessa täysin toisistaan erotettuja?

Kirkon ja valtion suhde

Evankelis-luterilaisen kirkon ja valtion suhde Suomessa

Valtiovallan hallinnollista otetta kirkon asioihin on purettu vuosikymmenten myötä. Suurin siirtymä tapahtui vuonna 1944 kirkkohallituksen perustamisen yhteydessä, jolloin eräiden tärkeiden asiaryhmien, mm. seurakuntien kiinteän omaisuuden luovuttamista koskevien päätösten alistaminen siirtyi kirkkohallitukselle.

Vuoden 1994 kirkkolain myötä nämä hallinnolliset siteet höllenivät edelleen. Vuoden 1964 kirkkolain 15:n 1 momentti, jonka mukaan "kirkon ylin hallitus koko maassa on valtakunnan hallituksen asia ja sitä hoidetaan erittäin säädetyllä tavalla" jätettiin pois itsenäistä sisältöä vailla olevana.

Tasavallan presidentin ja opetusministeriön toimivalta ilmenee asianomaisista säännöksistä erikseen.

Piispanvaali uudistui vuonna 2000 siten, että piispojen nimittäminen siirtyi presidentiltä kirkolle.

Uudessa vaalijärjestelmässä on ehdokasasettelu.

Valitsijayhdistyksen voi perustaa 10 vaalissa äänioikeutettua. Vaali on tarvittaessa kaksivaiheinen kuten tasavallan presidentin vaalissa. Tuomiokapituli antaa valtakirjan eniten ääniä saaneelle.

Tuomiokapitulilaitos on vuoden 1997 alusta siirretty kirkon kustannettavaksi ja sen virat ja virkamiehet muodollisestikin kirkon viroiksi ja virkamiehiksi. Samassa yhteydessä siirrettiin myös kuurojenpappien virat ja virkamiehet kirkolle.

Opetusministeriölle ei kuulu hallintoasioista enää kuin hautausmaan perustamista sekä ennen vuotta 1917 rakennetun kirkon olennaista muutosta tarkoittavien korjausten vahvistaminen, missä museovirastolla on lisäksi lausunnonanto-oikeus. Hiippakuntajakoa koskeva kirkolliskokouksen päätös on lisäksi alistettava valtioneuvoston vahvistettavaksi.

Hallinnollisena siteenä on valtioneuvoston ja kenttäpiispan edustus kirkolliskokouksessa. Korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeus eivät enää vuodesta 1996 lähtien ole nimittäneet kirkolliskokoukseen edustajaa.

Kirkon ja valtion suhteiden merkittävimmät asiaryhmät ovatkin kirkkolain erityinen säätämisjärjestys sekä valtiovallan oikeus säätää kirkollisverotuksesta, kirkon eläkelainsäädännöstä, virka- ja työehtolainsäädännöstä ja muusta kirkon taloudellisesta lainsäädännöstä, koululainsäädäntöön sisältyvä tunnustuksellinen uskonnonopetus sekä väestökirjanpitoon liittyvät seurakuntien tehtävät. Valtio huolehtii edelleen sotilassielunhoidosta.

Seurakunnilla on oikeus verottaa jäseniään sekä oikeus saada osuus yhteisöveron tuotosta. Näiden verotulojen osuus on yli 80 % seurakuntien kaikista tuloista.

Mainittakoon, että kirkko saa valtiolta yhteisöveron tuottona noin sata miljoonaa vuodessa. Kirkko bväittää, että se vastineeksi rahoittaa lakisääteistä hautausmaamonopoliaan, mutta koko kirkon hautaustoimeen menot ovat vain noin puolet saadusta summasta.

Uskonnottomien hautausmaat eivät saa mitään valtion tukea, ja kuntien tuki on ollut satunnaista ja vaatimatonta.

Kirkollishallinto rahoittaa kaiken toimintansa eläkerahoitus ja vähävaraisten seurakuntien avustusjärjestelmä mukaan lukien kokonaan itse.

Kirkon ja valtion välillä ei ole muuta rahaliikennettä kuin verotulojen tilitys mukaan lukien ne sata miljoonaa, jotka yllä mainittiin.

Valtion tueksi kirkolle on katsottava myös teologiset eli jumaluustieteelliset tiedekunnat, joissa koulutetaan pappeja ja uskonnon opettajia.

Kansalaisjärjestöjen tukea menee paljon evankelis-luterilaisille kansalaisjärjestöille.

Uskontojen oikeus vihkiä avioliittoon on erioikeus, joka pitäisi lakkauttaa ja määrätä siviilivihkiminen kaikille pakolliseksi.

Valtio tukee myös ortodokseja

Valtio tukee jäsenmäärään nähden huomattavilla summilla myös ortodoksista kirkkoa. Myös ortodoksisella kirkon verot kerää valtio.

Kaksi valtiokirkkoa

Valtiokirkoiksi sanotaan Suomessa sekä evankelis-luterilaista kirkkoa että ortodoksista kirkkoa, koska niillä on erioikeuksia kuten verotusoikeus.

Keskustelun aiheita

  • Mistä johtuu, että Suomessa on yhä kaksi valtiokirkkoa?
  • Miksi Suomen eduskunta ei lopeta valtiokirkkojen etuoikeuksia?
  • Mistä johtuu, että Suomessa on toisin kuin sivistysmaissa evankelis-luterilaisen kirkon hautausmaamonopoli?
  • Miksi eduskunta sääti hautausmaamonopolin tueksi hautaustoimilain?
  • Mistä johtuu, että koulut järjestävät ateistioppilaille kaikenlaista kiusaa?
  • Mistä johtuu, että elämänkatsomustiedon opetus on huonoa?
  • Millaista ateistien sortoa esiintyy puolustusvoimissa?

Suomalainen uskonnoton ajattelu

Suomalainen uskonnoton ajattelu on ateismia eli jumlattomuutta ja agnostisismia eli jumalaongelmaisuutta. Näitä on esitelty perinpohjaisesti toisaalla näissä aineostoissa.

Menneisyyden uskonnottomia järjetöjä on esitelty perinpohjaisesti tóisaalla näissä aineistoissa.

Vapaa-ajattelijain liitto

Vanhin yhä toimiva uskonnottomien järjestö on Vapaa-ajattelijain liitto, joka oli aluksi nimeltään Siviilirekisteriyhdistysten keskusliitto.

Tämän kirjoittaja on toiminut 10 vuotta Vapaa-ajattelijain liiton päääsihterinä ja 6 vuotta Vapaa-ajattelijain liiton puheenjohtajana (vuoteen 2005 asti).

Aikoinaan Vapaa-ajattelijain liitto toimi sekä ateistien että agnostikkojen etujen ajajana.

Uusi Vapaa-ajattelijain liiton sääntöehdotus (31.12.2010) poistaa ateistit säännöistään. Sääntöuudistus toteutunee, sillä järjestö on vaihtanut sekä jäsenet että johtajat. Myös järjestön varaallisuuden odotetaan katoavan uusien isäntien tultua valtaan.

Suomen ateistiyhdistys ry.

Esimerkkinä oikean ateistijärjestyksen toiminnasta seuraavassa ovat Suomen Ateistiyhdistys ry:b säännöt.

"Säännöt

1 § Nimi ja kotipaikka

Yhdistyksen nimi on Suomen ateistiyhdistys ry ja kotipaikka Lohjan kaupunki. Yhdistyksen toimin­ta-alueena on koko Suomi.

2 § Tarkoitus ja toiminnan laatu

Yhdistys toimii ateistien etu-, oikeusturva- ja kult­tuurijärjestönä.

Tavoitteena on maan molempien valtiokirkkojen erottaminen val­tiosta ja niiden julkisoikeudellisen aseman lakkauttaminen se­kä tieteellisen maailman­katsomuksen levittäminen.

Tavoitteidensa toteuttamiseksi yhdistys

* Harjoittaa valistus-, neuvonta-, kasvatus­- ym. työtä;

* ylläpitää yhteyksiä ja yhteistyötä sellaisten koti- ja ulkomaisten järjestöjen kanssa, joilla on sa­mansuuntainen tavoite kuin yhdistykselläkin;

* valvoo uskonnonvapauslain soveltamista ja nou­dattamista sekä ateistien ihmis- ja kansalaisoi­keuksien loukkaamattomuutta;

* ajaa sellaisia lainsäädännöllisiä muutoksia, jotka tur­vaavat uskonnottomuu­den ja ateismin vapau­den sekä näiden katsomuksien kannattajien kai­kenpuolisen tasa-arvoisen kohtelun muihin kan­salaisiin nähden;

* edesauttaa ja ylläpitää uskonnottoman ja ateisti­sen kulttuurin kasvuedelly­tyksiä ja kehitystä sekä harjoit­taa tieteellistä ateismitutkimusta.

Yhdistys on poliittisista puolueista ja muista poliitti­sista ryhmittymistä riippumaton. Niin ikään se on kaupallisesti riippumaton ja sitoutumaton.

3 § Jäseneksi pääseminen

Yhdistyksen jäseneksi hallitus voi hyväksyä henki­lön, joka sitoutuu noudattamaan yhdistyksen sääntö­jä, päätöksiä ja toimintaohjeita.

4 § Maksut

Jäseneksi hyväksytyt maksavat yhdistykselle jäsen­maksun, jonka suuruudesta päättää yhdistyksen mar­ras-joulukuussa pidettävä syyskokous.

5 § Jäsenen eroaminen ja erottaminen

Jos jäsen haluaa erota yhdistyksestä, hänen on tehtä­vä siitä kirjallinen ilmoitus yhdistyksen hallitukselle tai sen puheen­johtajalle tai ilmoitettava siitä suulli­sesti yhdistyksen kokouksen pöytäkirjaan.

Jäsen voidaan erottaa yhdistyksestä jos

(a) hänellä on enemmän kuin yksi vuosi jäsenmaksu­rästejä;

(b) hän tahallisesti rikkoo yhdistyksen sääntöjä ja pää­töksiä;

(c) hän toimii muutoin yhdistyksessä tai sen ulko­puolella tavalla, joka huomattavasti vahingoittaa yh­distystä.

Päätöksen jäsenen erottamisesta tekee yhdistyksen kokous paitsi kohdassa (a) mainitussa tapauksessa, jossa erottamisoikeus on yhdistyksen hallituksella. Eronneella tai erotetulla jäsenellä ei ole oikeutta saa­da suorittamiaan jäsenmaksuja takaisin.

6 § Hallitus

Yhdistyksen lakimääräisenä edustajana on vuosiko­kouksen vuodeksi kerrallaan valitsema hallitus, joka hoitaa sen asioita. Hallitukseen kuuluu puheenjoh­taja ja vähintään kaksi (2) tai enintään neljä (4) var­sinaista jäsentä sekä vähintään nolla (0) ja enintään kolme (3) varajäsen­tä. Varapuheenjohtajan hallitus valitsee keskuudestaan sekä nimeää sihteerin, talou­denhoitajan ja muut toimihenkilöt.

Hallitus on päätösvaltainen, kun puheenjohtaja tai vara­puheenjohtaja ja vähintään kaksi muuta jäsentä ovat saapuvilla. Äänten mennessä tasan voittaa se mielipide, johon kokouksen puheenjohtaja on yhty­nyt.

Hallituksen tehtävänä on

1. kokoontua puheenjohtajan tai, hänen estyneenä olles­saan, varapuheen­johtajan kutsusta käsittele­mään yh­distyksen kokoukselle esitettäviä ja muita toimintaa koskevia asioita sekä kutsua yh­distyksen kokoukset koolle;

2. pitää jäsenluetteloa, päättää uusien jäsenten hy­väksymisestä yhdistykseen ja erottaa jäsenet, jos erottamisperuste on jäsenmaksujen laiminlyönti;

3. valvoa yhdistyksen virkailijoiden toimintaa;

4. huolehtia yhdistyksen raha-asioista, talouden­hoidosta ja vuosikertomuksista;

5. valmistaa toimintasuunnitelma sekä tulo- ja me­noarvio syyskokouksen hyväksyttäviksi;

5. suorittaa ne tehtävät, jotka sille on säädetty lais­sa.

Yhdistyksen nimen kirjoittavat puheenjohtaja tai va­rapuheenjohtaja, jompikumpi, yhdessä sihteerin kanssa.

7 § Tilintarkastus

Yhdistyksen tilit päätetään kalenterivuosittain ja an­netaan vähintään kolme (3) viikkoa ennen vuosiko­kousta tilintarkas­tajien tarkastettavaksi. Tilintarkas­tajien on palautettava tilit tarkastuslausuntoineen hallitukselle viimeistään kaksi (2) viikkoa ennen vuosikokousta.

8 § Kokoukset

Yhdistys kokoontuu vuoden aikana hallituksen kut­susta kahteen (2) var­sinaiseen kokoukseen ja yli­määräisiin kokouksiin niin usein kuin asiat sitä vaa­tivat tai milloin sellainen on lain mukaan pidettävä.

Kokoukset kutsutaan koolle jäsenille lähetettävällä kirjeellä. Yhdistyksen kokouksista on ilmoitettava vähintään seitsemän (7) päivää ennen kokousta. Ko­kouskutsussa on mainittava käsiteltäväksi tulevat asiat.

Marras-joulukuussa pidettävässä syyskokouksessa käsitellään seuraavat asiat:

(a) päätetään jäsenmaksun suuruudesta seuraavaksi vuodeksi;

(b) hyväksytään toimintasuunnitelma sekä tulo- ja menoarvio seuraavaksi vuodeksi;

(c) päätetään toimitsijain palkkioista;

(d) päätetään muista mahdollisesti esille tulevista asioista huomioon ottaen yhdistyslain 24 §:n määräykset.

Tammi-maaliskuun aikana pidettävässä kevätko­kouksessa käsitellään seuraavat asiat:

(a) hallituksen kertomus ja tuloslaskelma sekä tase kuluneelta kalenterivuodelta;

(b) luetaan tilintarkastajain lausunto kuluneelta va­rainhoitokaudelta;

(c) päätetään tilinpäätöksen vahvistamisesta sekä ti­li- ja vastuuvapauden myöntämisestä hallituksel­le ja muille tilivelvollisille;

(d) valitaan hallituksen puheenjohtaja, hallituksen varsinaiset ja mahdolliset varajäsenet sekä kaksi (2) varsinaista ja yksi (1) varatilintarkastaja;

(e) keskustellaan ja päätetään muistakin mahdolli­sesti esille tulevista asioista huomioon ottaen yh­distyslain 24 §:n määräykset.

9 § Sääntöjen muutokset

Muutoksia näihin sääntöihin voidaan tehdä yhdis­tyksen vuosi­kokouksessa, jos kolme neljäsosaa (3/4) annetuista äänistä sitä puoltaa.

10 § Yhdistyksen purkaminen

Jos yhdistyksen purkamisesta tehdään ehdotus yh­distyksen hallitukselle tai yhdistyksen kokoukselle, on se käsiteltävä kahdessa (2) seuraavassa, vähin­tään kahden (2) viikon väliajoin pidettävässä, yhdis­tyksen kokouksessa. Päätös yhdistyksen purkami­sesta pannaan täytäntöön, jos vähintään kolme nel­jäsosaa (3/4) annetuista äänistä sitä kannattaa.

Mikäli yhdistys on edellisessä kohdassa sanotulla ta­valla päätetty purkaa, joutuu sen omaisuus Pääkau­punkiseudun vapaa-ajattelijat ry:lle käytettäväksi näiden sääntöjen 2 §:ssä mainitun tarkoituksen edistämiseksi.

***

Nämä säännöt on hyväksytty yhdistyksen ylimääräi­sessä kokouksessa 19.9.2003.

***"

Yhdistys ei ole erityisesti haalinut jäseniä, koska sille saattaisi käydä kuten Vapaa-ajattelijain liitolle.

Pääkaupunkiseudun ateistit ry

Pääkaupunkiseudun ateistit syntyi, kun pääakaupunkiseudulla toimiva vapaa-ajattelijayhdistys erotettiin Vapaa-ajattelijain liitosta. Yhdistys on täysin muista yhdistyksistä riippumaton.

Länsi-Uudenmaan ateistit ry

Länsi.Uudenmaan ateistit on edelleen Vapaa-ajattelijain liiton jäsenyhdistys, mutta se ajaa myös ateistien ihmisoikeusasiaoita.

Helsingin yliopiston vapaa-ajattelijayhdistys Prometheus ry

Vapaa-ajattelijain liiton muista jäsenyhdistyksistä myäs Helsingin yliopiston vapaa.ajattelijayhdistys ajaa ateistien ihmisoikeuksia.

Totuuden ystävät

Suomessa on myös pelkistä ateisteista koostuva uskontokunta Totuuden ystävät. Uskontokuntana sillä on samoja oikeuksia kuin muillakin uskonnoilla, mutta Uskontokunta ei ole erityisesti haalinut jäseniä, koska sille saattaisi käydä kuten Vapaa-ajattelijain liitolle.

Suomen humanistiliitto ry



Ateistien ihmisoikeuksien päävastustajia Suomessa vasemmalta ateisti Timo Airaksinen, agnostikko Pekka Elo ja ateisti Ilkka Niiniluoto.

Suomen humanistiliittoon kuuluu lähinnä agnostikkoja ja kristittyjä. Käytännössä Suomen humanistiliitto on asettunut vastustamaan ateistien ihmisoikeuksia Suomessa. Ateistien ihmisoikeuksien päävastustaja Suomessa ei olekaan Suomen evankelis-luterilainen kirkko vaan Suomen humanistiliitto.

Keskustelun aiheita

  1. Mistä johtuu, etteivät edes kaikki ateistit puolusta ateistien ihmisoikeuksia. Esimerkiksi yllä olevassa kuvassa olevat ateisti Ilkka Niiniluoto marssii aika ajoin silkkipytty päässä Suurkirkossa järjestettäviin yliopiston avajaisjumalanpalveluksiin ja valtiopäivien avajaisiin.
  2. Mitä johtuu, että ateistien järjestöille ei löydy Suomesta rahoitusta?
  3. Mistä johtuu, että uskonnottomien järjestöistä vain Vapaa-ajattelijain liitto ja Suomen humanistiliitto saavat valtion toiminta-avustusta?
  4. Mistä syystä ihmisoikeukśiaan peräävät ateistit ovat Suomen sorretuin vähemmistö?

Vanhat aineistot alkavat tästä