Prometheuksen kirjasia II (Helsinki 1907)

 

Rolf Lagerborg: Kristinuskon opetusta vai maallista siveyskasvatusta

 

”Lähinnä rauhaa kaipaa kansa valistusta.” Danton

 

Kilvan kuvaten ”jumalattomuuden kauhuja” ovat tuomiokapitulit, kirkollinen sanomalehdistö ja ”evankeliset” vaalijulistukset koettaneet vierittää syyn siveellisestä villiytymisestä, jonka sanotaan voittavan alaa nuorisomme ja kansamme keskuudessa, yhä virkeämmän vapaa-ajattelun niskoille. Syytetään, kuten tavallista, valistusharrastuksia siitä, että ne järkyttävät yhteiskunnan, oikeuden ja siveyden perustuksia, jotka, kadotettuansa tukensa uskonnossa, käyvät varmaa hajaannustaan kohti.

 

Tämä vapaan ajattelun siveellisen kantavuuden epäilys kytee myös monessa uskonnollisesti vapautuneessa yleisömme keskuudessa. Sen tähden saattaa olla syytä, ei tosin vastata yksipuolisiin syytöksiin, vaan kääntää niiden kärki vastaiseen suuntaan: tarkastaa, mikä osa uskonnollisella siveyskasvatuksella on tässä turmeluksessa, ja tutkia, kuinka sitä voidaan parantaa kristinuskosta riippumattomalla siveysopetuksella.

 

I.

 

Itse asiassa ovat kristityn kirkon ihanteet osoittautuneet yhä enemmän soveltumattomiksi maalliseen yhteiskuntaan[1]. Tämä vaatii elävää ja edistyvää siveyttä; mutta uskonto ja siihen sisältyvät vanhentuneet siveyskäskyt ovat ainakin teoriassa uudistukseen kykenemättömät; ne ovat ilmestyksellisiä, jumalallisia ja sen tähden muuttumattomia, kerran kaikille annettuja. Sen tähden uskonto pidättää, ehkäisee edistystä; se aika, joka sen muodosti, liitti jumaluuteen oman, nykyään vanhettuneen katsantokantansa; ja siitä on ollut seurauksena, että siveys on edistynyt enimmäkseen taistelussa jumalan ilmestyksen julistajia vastaan. Kuinka paljon yhä valitetaankin aikojen pahuutta, ovat yhteiskuntaolot, on ihmissydän jalostunut patriarkkojen ja profeettojen raakalais- ja evankelistojen hajaannusajan jälkeen. Kaukana siitä, että, kuten kuullaan sanottavan, ylevä kristillinen siveys kohottaisi vanhentuneen uskontomme kaikkien hätyytysten yläpuolelle, tulee juuri siveellisestä edistyksestä, kaikista ihanteellisista vaatimuksista, jotka ovat nykyaikaisen kehityksen edellytyksenä, uskonnon pahimmat viholliset. Uskonto on jonkun aikaa se mahti, joka ottaa siveyden suojaansa, luonnollisesti melkoisista vastapalveluksista. Mutta vähitellen voittaa siveys uskonnon; siveys tulee meille olennaisemmaksi kuin uskonto. Ne ovat kuitenkin likeisesti toisiinsa kietoutuneet ja näin ollen tukee siveys vuorostansa uskontoa; tullaan näkemään uskonnon suurin arvo siinä, että se teroittaa siveyttä. Kuitenkin irtautuu siveys uskonnon syleilystä ja joutuu, sikäli kuin se kehittyy yhteiskuntaelämän mukana, mutta uskonto ei pääse paikoiltaan, räikeään ristiriitaan kirkollisen uskon kanssa. Tämä ei anna perää; siksipä täytyy sen sortua. Olympoksen kevytmieliset jumalat ovat menneet sitä tietä; kolminaisuudella siihen kuuluvine taruineen ja oppeineen ei ole pitkää aikaa jäljellä; ja sen saa aikaan siveyden yhä ankarammin käsitetty totuuden vaatimus.

 

Vanhan testamentin, piplian historian siveyden soveltuvaisuutta meidän yhteiskuntaamme ei kukaan uskaltane puolustaa; ja kuitenkaan ei kaihdeta opettamasta tätä siveyttä lapsille. Mutta myös ensimmäisen kristikunnan siveysopit kuuluvat kauan sitten kuluneeseen yhteiskuntatilaan, tapoihin ja olosuhteisiin, jotka ovat meille vieraita, ja ne käsittivät jo silloin sekä huonoa että hyvää, kaikki yhtä koskemattoman pyhää. Maallisen siveyden kannalta kenties hyljättävin kohta kristillisessä siveysopissa on sen lamauttava usko, että me olemme langenneita ja turmeltuneita olentoja, ennakolta määrätyt pelkkään syntiin, jollei armo, pelastus meitä auta. Olkoon, että tällä opilla on epäonnistuneesti selitetty sielutieteellistä totuutta, tulkittu tahtomme epävapautta ja sitä välttämättömyyttä, jota varsinkin heikot luonteet tuntevat, varman tahdonsuunnan, tarkoitusperän lumoukseen, – siveysoppina on se ilmeisesti puutteellinen. Nuorisolle on tämä takaperoinen sielun terveysoppi kerrassaan turmiollinen, missä se todellakin pääsee juurtumaan; se ei tähtää terveyteen ja iloon, ei voimaan tässä elämässä, jossa kaikki on turhuutta ja kaikki pyrkimys voimattomuutta. Se kasvattaa nöyryyteen, alistuvaisuuteen ja luottamaan yliluonnolliseen apuun, ei itseluottamukseen, voimaan ja uljuuteen. Luepas jotakin uskonnollista hartauskirjaa esim. Thomas a Kempis'en „Kristuksen seuraamisesta", kirjaa, jonka leveneminen ja vaikutus meillä kilpailevat raamatun kanssa; (niinpä lopettaa Topelius mietelmäkirjansa iloisella vakuutuksella, että Thomas a Kempis'en ajatukset vielä 400 vuotta hänen kuolemansa jälkeen elävät torpparien tuvissa Suomen kankailla). Me emme löydä näistä ajatuksista mitään omista pyrkimyksistämme, ajatustavastamme, ihanteistamme. Todellinen elämä on oleva ikuinen Jumalassa, meitä kehotetaan elämään ainoastaan sitä varten, pelastustamme ja iankaikkista autuuttamme varten. Se on synkkää lihan kidutusta ja itsetutkistelua, se on tuskallista tarkastusta, kääntyvätkö mielialan vaihtelut syntiin vai synnistä pois. Vetäytykäämme syrjään ihmisten riennoista, suorittakaamme maallinen matkamme muukalaisena, jota ympäristön asiat ja huolet eivät liikuta. – Näin Thomas a Kempis, ja kuten hän, siten suuntaa kristillinen siveys yhä vieläkin meidän pyrintömme ja toiveemme haudan takaiseen elämään. joka päivä on meidän muistaminen, ettei meillä tässä surun laaksossa ole mitään pysyvää asuinsijaa; kristityn päämääränä on parempi elämä ja hän ei saa antautua tämän maailman harrastuksiin. Alistukaamme inhimilliseen järjestykseen herran tähden; kaikki, mitä tapahtuu, tulee häneltä; tätä muistuttaa tämä hairahtuneiden siveys, tämä epätoivoisten lohdutus, joka orjuuttaa kuten oopiummyrkky.

 

Meidän aikamme käsityksen mukaan ei paha ja väärä ole mitään epätoivoon saattavaa, ei mitään korkeampaa sallimusta, jonka korjaaminen riippuisi jumalasta ja hänen armostaan. Meidän tulee vastustaa pahaa, voittaa se omalla voimallamme, juurruttaa se pois syineen, muuttaa niitä oloja, joista se on. seurauksena, ja jo tässä maailmassa ja tänä päivänä, eikä huomenna. Oikea ja hyvä on tulos lukemattomista nimittämättömistä ponnistuksista, ja kukin meistä on vastuussa siitä vääryydestä, joka leviää ympärillemme. Meillä ei ole sen tähden oikeutta vetäytyä muukalaisena yksinäisyyteemme. Oman sielunelämämme vaihtelut eivät ole meidän olemassaolomme tärkein puoli; siveyssuhde ei vallitse ihmisten ja jumalan välillä, vaan ihmisten suhtautumisessa toisiinsa. Kristinuskon alistuvaisuus, luopuminen tästä maailmasta, on viehättävän suloinen viisaus, - mutta siinä on niin vähän siveyttä, että se päinvastoin on siveyden sekoitusta; ei ole oikeutta vierittää niskoiltaan vastuuta ja huolia luottaen siihen, että yliluonnolliset voimat pitävät huolta siitä tehtävästä, johon Velvollisuus olisi kehottanut tarttumaan ja alkamaan. Kristillinen siveysoppi kieltäytymisineen, alistumisineen, raukkamaisuuksineen ja taikauskoineen on, sellaisena kuin sitä useimmiten opetetaan, siveellisen rappeutumisen kehto, turmiollinen yksilöjen, turmiollinen kansojen elinvoimalle: sehän anastaa hyvän ja oikean nimen ja saavuttaa sellaisen täysivallan jokaisen yksityisen kasvatuksessa ja elämässä, jota ainoastaan poikkeustapaukset onnistuvat torjumaan.

 

Mutta jättäkäämme jo yksityiskohdat. Tämän siveyden kelvottomuus seuraa jo sen pääperiaatteesta, siitä, että kaikkivaltias jumala mitä tutkimattomimmalla mielivaltaisuudella määrää ihmisille käskyjä ja velvollisuuksia. Se, joka uskoo ja tottelee hallitsijan oikullista tahtoa, on menestyvä ja paremmassa elämässä saava aavistamattomia palkintoja; sitä, joka ei noudata käskyjä, odottaa kosto ja kauhu ja hänen viattomia jälkeläisiänsä kohtaa, katkismuksen mukaan, aina neljänteen polveen voimakkaan kostajan vihainen käsi.

 

Aikamme siveyskäsityksen mukaan on tämä itsevaltias sekä kostossaan että usein pöyristyttävissä toimissaan epäsikiö kaikesta julmasta ja kauheasta. ”Mitä muuta voimme taivaassa tehdä”, kysyi kerran Sorbonnen yliopiston filosofian professori Séailles, ”kuin kapinan sitä jumalaa vastaan, joka johtaa maailman kohtaloja yhtä julmasti kuin mielettömästikin”. Samassa hengessä lausuu Stendahl, ”ainoa, joka puolustaa jumalan menettelyä, on se, että häntä ei ole olemassa”. Itse asiassa tulee käsitys tästä alkeellisten olojen jyryjumalasta yhä vieraammaksi nykyaikaisen siveyden ihmislapsille; itse jumalakäsitekin siveyden perustana on elänyt yli ikänsä enemmän kuin uskonnollisen siveyden yksityiskohdat. ”Jokainen usko jumalaan”, kirjoittaa Fichte, ”johon sisältyy enemmän kuin siveellisen maailman järjestyksen käsite, on mielikuvitusta ja taikauskoa; tämä usko voi ehkä olla vaaraton, mutta se on aina järkevälle olennolle arvoton ja mitä suurimmassa määrin epäiltävä. Jokainen usko, joka on ristiriidassa tämän siveellisen maailman järjestyksen käsitteen kanssa - ja tahtoo epäsiveellistä epäjärjestystä, laitonta ja mielivaltaista riippuvaisuutta jostakin ylivoimaisesta olennosta, johon vaikutetaan mielettömällä taikomisella - se on hyljättävää taikauskoa, joka kokonaan turmelee ihmisen”. Yhä edelleen: ”Jos odotetaan autuutta jumalalta, joka käsitetään yliluonnolliseksi olennoksi, on tämä uskontojärjestelmä epäjumalan palvelusta, joka on yhtä vanhaa kuin inhimillinen turmelus. Aikojen kuluessa on tämä epäjumalan palvelus ainoastaan vaihtanut ulkonaisia muotoja: olkoonpa, että tämä yliluonnollinen on luunikama tai linnunsiipi tai kaikkivoipa, kaikkialla läsnä oleva, kaikkiviisas taivaan ja maan luoja - jos jumalalta odotetaan onnellisuutta, on hän epäjumala... Minun uskoni mukaan on jumala aivan vapaa kaikesta aistillisuudesta ja kaikista aistimaailman lääkkeistä, olento, jolle en sen tähden voi myöntää personallista olevaisuutta, koska minun on mahdoton käsittää sellaista mitenkään muuten kuin aistillisella tavalla. Heidän jumalansa minä kiellän ja varotan siitä, kuten ainakin ihmisturmeluksen epäsikiöstä eikä minusta silti tule jumalan kieltäjää, vaan uskonnon puolustaja”.

 

”Opettaaksemme heitä tuntemaan itsensä, tarkastakaamme nopeasti heidän epäjumalaansa, sillä jumalan pyhä nimi ei kuulu hänelle. Oikullisena, kuten ne, joiden kuvaksi hän on luotu, yhdistää hän sen onnellisuuden, joka on luvattu, määrättyjen ehtojen täyttämiseen, syystä, että hän kerran niin tahtoo. Kuta käsittämättömämpi hänen tahtonsa on, sitä uskottavammalta näyttää, että se on juuri hänen tahtonsa, sillä siten tulee hän sitä tutkimattomammaksi ja itsekylläisemmäksi, jonka ylivaltaa vastaan ei mikään oikeus auta. Lakkaamatta kiitetään ja ylistetäänkin häntä, tavalla, jolla ei kukaan rehellinen ja oikeutta rakastava ihminen sallisi itseänsä kunnioitettavan. Noudattaa määrättyjä menoja, sanella määrättyjä kaavoja, uskoa käsittämättömiä väitteitä, on keino, jolla pääsee hänen suosioonsa ja osalliseksi hänen hyvistä töistään”. Tämä Fichten käsityksestä. Samassa yhteydessä tämän kanssa muistutettakoon siitä uskonnollisesta elämästä, jota Anatole France on kuvannut koirassa, ihmisen uskollisessa ihailijassa. Hän antaa koiran harjoittaa hartauttaan suunnilleen seuraavin sanoin: ”minä pelkään ja rakastan herraani Bergeretiä, koska hän on kaikkitietävä. Minä ryömin hänen jalkoihinsa, minä nuolen hänen kättänsä; hän lukee minun sydämestäni hartaan ihailuni. Oi, herra, ole minulle armollinen, salli minun olla, missä itse olet! – Elä hyväile ketään muita koiria, sillä minä en 'pidä muita ihmisiä sinun edessäsi!”

 

”,Minä pelkään ja rakastan herraani Bergeretiä, koska hän on kaikkiviisas. Minun herrani on ankara kostaja. Ei koskaan tiedä oikein, onko tehnyt hänelle mieliksi. On turhaa koettaa ymmärtää, on ainoastaan uskottava ja ihailtava häntä nöyryydessä. Minun herrani - viisaus on tutkimaton. Ylistetty olkoon hän vihassaan, ylistetty lempeydessään, kaikkiviisas! Pyhä, pyhä, pyhä, on herrani Bergeret!”

 

Sellaisen uskon pohjalla jumalaan ei kasvateta nuorisoa miehekkäisiin tekoihin.

 

Uskonnollisen siveyskasvatuksen puolustukseksi esitetään, että jumala-ajatus on erittäin hyödyllinen siveyskäskyjen juurruttamiseksi; ja se voi olla totta. Mutta helvettiajatus on kuitenkin vielä hyödyllisempi; välttämättömiä ne eivät suinkaan ole ja aivan soveltumattomia aikamme siveellisiin ihanteisiin. Muuten on niiden hyötykin epäiltävää laatua. Taivas ja helvetti ovat niin etäällä ja niin epävarmoja; eihän edes varma tieto huomisesta sairaudesta estä ihmistä juomasta itseänsä humalaan. Niin suurta osaa kuin perkeleusko ja ”kaikkinäkevä silmä” ovatkin näytelleet menneiden aikojen siveyskasvatuksessa, on tämä taikausko meistä kuitenkin liiaksi vastenmielistä alentuaksemme sitä käyttämään. Tarkoitus ei pyhitä keinoja. Ja kyseessä oleva usko osoittautuu lopuksi yhtä vaaralliseksi kuin hyljättäväksi. Sillä joskin lasten hairahdukset vähän hitaammin juurrutetaan pois rehellisten keinojen avulla, niin tapahtuu tämä sitä varmemmin; heidän siveytensä ei jää riippumaan uskosta jumalaan, joka ennemmin tai myöhemmin joutuu epäilyksen alaiseksi ja siten muuttuu siveydelle pikemmin vaaraksi kuin tueksi.

 

Itse teossa on uskonnollinen siveys poistettava juuri kasvatuksen alalta. Nuorisoa tarkoittakoot ponnistuksemme: ”anna minulle (kasvatettavaksi) kaksi sukupolvea”, sanoi Leibniz, ”ja minä olen uudistava maailman". Ei tietysti tule kysymykseen, että yksilön täytyisi elinaikanaan käydä lävitse kaikki ihmissuvun kehitysasteet, kuten sikiön emänsä kohdussa, ja sen tähden on alettava uskonnolla. Nuorisolle kerrotaan huolellisesti kaikista saavutuksista - miksi sitten ei itsepäisesti sallita sen hyötyvän siitä, että kristinusko on voitettu kanta, miksi pakotetaan jokainen sukupolvi alkamaan alusta? Uskonnollinen kasvatus hidastuttaa vuosilla meidän kehitystämme, ja vapautus kysyy usein niin paljon. henkistä voimaa, että paljoa ei jää jäljelle muihin pyrkimyksiin. Ja miten joutuukaan tämän kasvatuksen siveellinen kantavuus häpeään? Kun nuoret havaitsevat, että kirkon oppi on valhetta, silloin vedetään sen käskyt mukana kumoon, ja vapauden huumausta ei hillitse mikään velvollisuuden luonteen ja elämän todellisuuden vaatimusten tuntemus. Kirkko voivottelee vapaata ajatusta ja vapauden pyrkimyksiä yleensä, ja syyttää niitä kaikesta turmeluksesta. Mutta vikapää on ennen kaikkea uskonnollinen siveyskasvatus, joka rakentaa perustukselle, jonka täytyy pettää, ja joka laiminlyö ajoissa karaista nuorta mieltä tietoisuudella siveyden totuuksista.

 

II.

 

Koulun vaikutuksesta tulevan kansalaisen siveyteen kirjoitti Th. Rein pari vuotta sitten: ”Tähän saakka on meillä tavallisesti sallittu uskonnonopetuksen antaa oppilaille myös se tuntemus siveyskäskyistä, jonka on katsottu tulevan kysymykseen koulussa. Siten ovat siveelliset käsitteet, hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä, juurrutettu nousevaan sukupolveen lähimmässä yhteydessä jonkun määrätyn oppijärjestelmän kanssa. Mutta tällä on arveluttavia puolia, niin se voi, sikäli kuin kokemus on yhä enemmän. alkanut osoittaa, tuottaa vaaroja. Valitettakoon sitä tahi ei, mutta tosiasia on, että puhtaasti uskonnolliset mielteet ovat yhä enemmän kadottaneet vaikutustansa mieliin, ainakin eräissä yhteiskuntaluokissa. Jos siitä huolimatta ihmiset yhä edelleen totutetaan katselemaan siveyskäskyjä erottamattomasti yhdistettyinä määrättyihin uskonnollisiin oppilauseisiin, niin on siitä välttämättömänä seurauksena, että ihmiset tulevat välinpitämättömiksi myös siveyskäskyistä”. Ja Rein vaatii, että erityinen siveysopetus otettaisiin koulun kurssiin, ja hän puolustaa tämän opetuksen mahdollisuutta ja sopivaisuutta.

 

Tarkoitettu uudistus odottaa vieläkin toteuttamistaan.

 

Se siveysopetus, jota meidän nuorisollemme ja kansallemme annetaan, on vieläkin kokonaan kirkon käsissä. Että se olisi riittävä, sitä ei kukaan uskalla väittää; sen kantavuus on liiankin perusteellisesti joutunut häpeään.

 

Itse asiassa on eheä, rehellinen siveysopetus tuskin ajateltavissa, niin kauan kuin meidän kouluissamme kristinuskon opetus on kunniasijalla. Tahi kuinka ajatellaan juurruttaa nuoriin mieliin sitä, joka on vaikeampaa ja ainakin yhtä tärkeätä kuin vääryyden kammo, nimittäin valheen kammoa, niin kauan kuin tämä opetus pakottaa oppilaat vastaamaan joka toiseen kysymykseen jotakin muuta, kuin he ajattelevat ja uskovat. Tämä kristinuskon tuntemus, jonka totuutta varotaan puolustamasta, näyttää olevan yhtä sopimaton tekemään ihmistä uskonnolliseksi, kuin se on tehoton tekemään häntä siveelliseksi. On tunnettua, kuinka uskonnon opetusta halveksitaan oppikoulujen korkeimmilla luokilla. Kuinka monta niistä, jotka ovat päässeet lyseoistamme, kysyy E. Lampén eräässä tätä opetusta vastaan suunnatussa lentokirjasessaan, kuinka monta niistä käy kirkossa tai nauttivat jatkuvasti ehtoollista? Ja hän toistaa erään kuuluisan saksalaisen opettajan lausunnon, että ehtoolliselle laskeminen nykyään on ennen kaikkea erojaisjuhlallisuus, jossa nuoriso ottaa jää hyvästit uskonnolta. ”Tähänastinen uskonnon opetus”, kirjoittaa yhä edelleen sama opettaja, prof. Rein Jenasta, on tullut kestämättömäksi. Tässä väitteessä ovat tuhannet yhtä mieltä. Mutta ”uudet radat” kulkevat vielä kaukana toisistaan. Ainoastaan syvälle käyvästä, radikaalisesta uudistuksesta on tätä nykyä parannuskeino löydettävissä. Se, joka tahtoo välittää, kulkea varovasti eteenpäin, ei olla loukkauksena ihmisille, se on suurempi edistyksen vihollinen kuin oikeauskoinen, jolla ei ole mitään aavistusta siitä, mitä maailmassa tapahtuu ja, koska hän tuntee itsensä turvalliseksi linnassaan, otaksuu, että linnaan ei yleensä voida rynnätä. Evankelisen kirkkomme vaarallisimmat vastustajat eivät ole jumalan kieltäjät, vaan ne, jotka istuvat kirkkoneuvostossa, sillä heillä on korvat kuulla ja silmät nähdä, mutta eivät tahdo kuulla eivätkä nähdä, jotta eivät joutuisi heitetyiksi ulos rakkaaksi käyneestä asumuksestaan. He ovat myös uskonnon opetuksen uudistuksen kaikkein kiivaimpia vihollisia”. Asettaa toivonsa kristinuskon opetuksen siveyttä kasvattavaan vaikutukseen on siis kyllin turhaa, ja pahempaa kuin jättää nuorisomme siveellisessä suhteessa oman onnensa nojaan, on kylvää nuorison mieliin epäluuloa ja vastenmielisyyttä myös siveyttä kohtaan.

 

Ei uskontoa, ei edes filosofisia otaksumisia vielä tutkimattomista ja tietämättömistä asioista ole yhteiskunnan opetettava kasvavalle sukupolvelle; mutta kuitenkin on tämän saatava tietoja velvollisuudesta, siitä, mitä yhteiskunta vaatii jokaiselta yksilöltä, mihin se kehottaa ja pakottaa häntä. Omin neuvoin saavuttaa vakaumus siveyden olemuksesta ja arvosta voi vaatia puoli ihmisikää myös niiltä, joille se onnistuu. Jos sillä tavalla kuten tähän asti vanhentuneen uskonnon tähden salataan nuorisoltamme kaikkein välttämättömin sen elämälle ja tulevaisuudelle, jollei alkaen kansakoulusta teroiteta velvollisuuden käskyjä riippumatta kaikista sekoittavista kirkollisista uskonlauseista tai vallattomista opinkappaleista, niin ei ole syytä valittaa siveettömyyttä ja villiintyneitä oikeuskäsitteitä. Sillä siten menettävät useimmat varman ja selvän siveystajunnan, heidän siveytensä tulee kaikessa, joka ei kuulu tottumuksen piiriin, riippumaan sattumuksista, ja he joutuvat helposti harhaan vievien oppien uhriksi.

 

Että sen siveysopetuksen, jota koulu kykenee antamaan, on tähdättävä siveelliseksi tekemistä, vallitsevan siveyden, ehdottomien vaatimusten ja velvoittavien kehotusten tukemista, on ennakolta selvää. Tämä riippuu suuresti tekniikasta; menettelytavat ovat huolellisesti punnittavat, ennen kun ryhdytään niitä käytännössä toteuttamaan. Se kokemus, joka tässä suhteessa on saavutettu Ranskassa, jossa erityinen siveysopetus on. ollut käytännössä neljännes vuosisataa, näyttää olevan omansa johtamaan tässä oikeille tolille.

 

Ranskassa jakaantuu koulun siveysopetus kahteen ryhmään: ollen alkeellinen kansakoulussa ja oppikoulun alaluokilla, tulee se yhteiskunnalliseksi tässä koulussa viimeisinä vuosina. Ensin muutama sana alkeellisesta siveysopetuksesta: Sinä ikäkautena, jolloin tunteellisuus on enemmän kehittynyt kuin ajatuskyky, harjoitetaan jokapäiväisen elämän velvollisuuksia, suuria ja pieniä: ahkeruutta ja kestävyyttä, puhtautta ja siisteyttä, vaatimattomuutta ja kohtuullisuutta, järjestystä, rehellisyyttä, luotettavuutta. Keinona ovat kertomukset, jotka herättävät suuttumusta ja ihastusta, sadut ja runot, sananlaskut ja elinohjeet esimerkkeinä, jotka kerran mieliin painuneina palaavat tietoisuuteen vastaisten viettelysten hetkinä. Ne oppikirjat, joita olen nähnyt – ja jotka muuten ovat kuvitetut kuten aapiset - tarkoittavat osoittaa nuorille erilaisten toimintatapojen seurauksia, eivätkä unohda suinkaan väkijuomien kirousta ja säästäväisyyden siunausta.

 

Näihin alkeellisiin herätyksiin tulee lisäksi se siveyskasvatus, jonka lapsi omaksuu kouluelämän hengestä. Koulun koko olemushan on velvollisuutta, se rakentaa oikeuden pohjalle, se juurruttaa säännölliset tavat; ja paitsi velvollisuuteen vetoaa koulu joka hetki nuorien kunniantuntoon sekä liittää heidät keskinäiseen yhdyselämään, jossa omavaltaisuus ja harhaluulot tukahdutetaan, vilpillisyys ja omanvoitonpyynti karkotetaan ja yhteenkuuluvaisuuden vaatimukseen harjaannutaan leikeissä. Ja paitsi vaistomaista siveyskasvatusta, joka huomaamattomasti ja vastustamattomasti johtuu toverielämästä ja koulun tehtävästä, tarjoutuu täällä edelleen tilaisuutta kehittää oppilaan siveyttä. joka päivä sattuu yhtä ja toista joka kuuluu siveyden piiriin ja voi antaa aihetta herättämään lasten omaatuntoa ja kehittämään heidän oikeustajuntaansa. Paremmin. kuin mikään vaikeatajuinen siveyssaarna, vaikuttaa se kokemus, johon itse eläytyy, jonka koulun tapaukset tipauttelevat nuoriin sieluihin. Se, mitä tapahtuu ystävälle ja toverille, liikuttaa ja kalvaa mieltä, ikään kuin jos se olisi koskenut jotakuta itseänsä; mitä opettaja sellaisen välittömän aiheen johdosta teroittaa mieliin, lankeaa hedelmälliseen maahan, itää erittäin voimallisesti, missä hän hyvällä koettaa herättää oppilaiden itsetuntoa ja vastuunalaisuutta. Mitä ainetta opettaakin, on siveyskasvatus juuri se, joka aateloi opettajatehtävän.

 

Alemman ja ylemmän siveysopetuksen väliin tulee historian lukeminen. Lapsen mieli saa syviä vaikutuksia kertomuksesta ja tarusta; kuviteltu ja todellinen elämä on tässä yhtä; toiminta, jota lapsi seuraa vilkkaassa mielikuvituksessaan, herättää hänessä tunteita, kuten hän itse olisi siinä sankarina. Historia on kaikkina aikoina ollut nuorison oikeana siveyskasvatuksena; viehättävänä kuten leikki hiipii se ihannepyrkimykseen ilman mitään kehotuksia, herättää vihaa pelkuruutta, halpamaisuutta, velttoutta ja rikollisuutta kohtaan sekä ihastusta miehuuteen ja jaloihin hyveisiin. Se opettaa, että rehellisyys maan perii, että rikoksesta koituu kosto, että onnettomuus kohtaa tekijää ja hänen tarkoituksiaan, ja että oikeus on se elämän voima, jota ilman meidän laskumme pettävät ja me itse joudumme turmioon. Ja joskin historiassa on runsaasti esimerkkejä vääryyden näennäisestä voitosta, niin älyävät nuoret, että historia ei vielä ole lopussa ja että jälkimaailma tuomitsee ja halveksii vääryyttä. Heitä huomautetaan siitä, kuinka kehitys kulkee varhaisempien aikojen raakuudesta alituisesti yleten korkeampia elämän muotoja kohti, kohti kasvavia siveyden, oikeuden ja vapauden vaatimuksia; heidät valtaa rakkaus tähän tulevaisuuteen ja into tasoittaa sille tietä. – Aineelliselle siveyskasvatukselle, tahdon terästämiselle, tarjoaa voimistelu terveysopin ohella runsaasti tilaisuutta; himojen hillitsemisen ohjeita, itsensä hallitsemisen taitoa opetetaan parhaiten alituisesti ruumiillisten harjoitusten yhteydessä.

 

Seuraa viimeksi korkeampi siveysopetus. Sen tehtäväksi jää teroittaa kypsyvän nuorison mieliin yhteiskunnallisia tosiseikkoja ja olosuhteita, jotka valaisevat siveyden sisällystä; mitä yhteiskunta on ja kuinka se toimii, mitä kaikkea se meille lahjoittaa; kuinka sukumme ei koskaan olisi syntynyt, ei voisi elää päivääkään ilman sen tukea; kuinka jokainen etu, jonka voitamme, jokainen askel, jonka etenemme, on yhteiskunnan, kaikkien hyvien lahjojen antajan, ansiota; kuinka lukemattomat sukupolvet yksin kielellekin ovat omistaneet havaintoja ja vaivannäköä, joihin ei suurin nero eikä pisin elämä riittäisi. Kuinka yhteiskunta muovailee itsenäisintäkin meistä, sisintä sielunelämäämme, omaatuntoamme; meidän ihanteillemme on edellytyksensää yhteiskunnassa, ne riippuvat isiemme ja aikamme ajatuksista ja toivomuksista. Kuinka yksilö on jotakin ainoastaan yhteiskunnallisena tekijänä, ei merkitse mitään yksinään, on ainoastaan yleisen välikappaleena; kuinka hänen oikeutensa ovat ainoastaan seurauksia hänen velvollisuuksistaan, kuuluvat hänelle ainoastaan siinä määrin, kuin hän on täyttänyt velvollisuutensa. Siveyskasvatuksen tehtävä on teroittaa, mitä yhteiskunta vaatii meiltä korvaukseksi, mihin rajoituksiin ja ponnistuksiin meidän on alistuttava, jotta se säilyisi ja edistyisi; kuinka meidän toimintamme, omaisuutemme, vapautemme ja elämämme riippuvat yhteistunteesta ja kuinka se ehdottomasti tarvitsee niitä; kuinka me synnymme perivelassa yhteiskunnalle ja aina pysymme siinä kiinni; kuinka koko meidän toiminnallamme, meidän sisimmällä elämällämme on vaikutusta toisiin; kuinka ei ainoastaan rikos, vaan myös laiskuus jo on velvollisuuden loukkausta, sen laiminlyömistä, johon olemme yhteiskunnalle velkapäät; kuinka toimintamme lopullisena päämääränä on oleva yhteiskunnan vaurastumisen - jolloin jokaisen kohdastansa on tällä yhteiskunnalla ymmärrettävä sitä yhdyselämää, joka on hänet kasvattanut.

 

Katsomatta sellaisen opetuksen siveellisiin vaikutuksiin näyttää tarpeelliselta, että koulu, joka juuri tahtoo valmistaa työhön yleisen palveluksessa, jakaa joitakin tietoja yhteiskunnan tehtävistä. Yhteiskunta-elämä tulee yhä monimutkaisemmaksi, sekaantuu sellaisenaan yhä enemmän yksityisen olemassaoloon; osanotto kansalaistehtäviin, halu ja harrastus sellaisiin ovat tulleet vaatimukseksi itse kullekin. Harvat aineet tulevat kiinnittämään nuorison mieltä samassa määrin kuin tiedot siitä yhteiskunta-elämästä, joka nuorille merkitsee vapautta ja jota koko heidän sielunsa kaipaa.

 

Luonnollisesti ei koulu saa puuttua julistamaan jotakin määrättyä yhteiskunnallista ihannetta; sellaiseen ei siveysopetuksen ole syytä kajota, jo siitäkin syystä, että se ei säännöllisesti kuulu siveyden piiriin. Epäilyttävissä tapauksissa on vältettävä varmoja kehotuksia; aatteille, jotka koskevat politiikkaa, nuoriso sitä paitsi tuskin on kypsä. Jules Ferry, ranskalaisen siveysopetuksen perustaja, antoi kuuluisassa kiertokirjeessä opettajille neuvon, että aina kysyisivät itseltään, loukkaantuuko ainoakaan rehellinen kansalainen siitä, mitä opettaja oli aikeensa sanoa. jos niin oli asian laita, tuli opettajan karttaa sitä. – Ainakin alussa näyttää siltä, kuin siveysopetuksen tulisi noudattaa tätä varovaisuutta, jakaa ainoastaan puolueettomia tietoja. Näitä voidaan antaa kieltämättöminä ja pätevinä kaikille, kuten ei mitään arveluja viimeisistä tapahtumista; ja siitä itää itsestään ja oikeaan suuntaan se ihanteellisuus, jota määrätyt ulkonaiset olosuhteet edellyttävät. Siveysopetus yhteiskuntaopin pohjalla, mutta myös ainoastaan se, muuttuu itsetietoiseksi ja varmaksi vakaumukseksi velvollisuuden arvosta ja oikeutuksesta; ja ainoastaan siitä tietoisuudesta voi kasvaa ihanteellisuus, joka muodostaa siveyden luonnollisen, lähimmän askeleen, sen tulevaisuuden edellytyksen, joka synnyttää hedelmällistä toimintaa.

 

Kysymys siveysopetuksen järjestämisestä kouluihin heräsi meillä olosuhteissa, jolloin sellaisen uudistuksen tarve oli yhtä tuntuva kuin nyt, mutta toiveet sen toteuttamisesta mitä pimeimmät. Synnyinmaan onni on jälleen meidän omissa käsissämme; toteuttakaamme tämä uudistus ilman liikaa vitkastelua. Toivottavasti meidän yhteiskuntamme, kuten se vielä vaatii, että on käynyt rippikoulun, kerran on vaativa jokaiselta täysi-ikäiseltä jäseneltään pienoiskurssin siveys- ja yhteiskuntaopissa - ei uskontunnustusta, ainoastaan todistuksen. Mutta jo nyt on ajettava läpi, että yleinen oppipakko, jonka säätämisestä tunnutaan olevan yhtä mieltä, hyväksyy siveysopetuksen - velvollisuusopin - muista riippumattomaksi opetusaineeksi kouluohjelmaan.

 

III.

 

Sellaisen uudistuksen kuin tässä esitetyn tulisi koota kaikki vapauden ystävien äänet. Niin ei kuitenkaan ole asian laita. On rehellisiä vapaa-ajattelijoita, jotka ovat sitä mieltä, että on hyvää politiikkaa antaa koulun pitää kristinuskonsa ja kirkon valtiontakuunsa: kirkon ja valtion ero johtaisi heidän mielestään mahtavaan kirkolliseen liikkeeseen taikauskoa vastaan voimattomassa valtiossa. Virallinen uskontomme vaikuttaa kuten rokkoaine, ajattelevat he; jos uskonnolta riistetään sen turvattu asema, niin herää se horroksestaan ja vapaasti leviten on se etenkin nuorison joukossa saavuttava mitä vahingollisimman vaikutusvallan; antakaamme sen riutua rauhassa, kunnes se hajoaa omasta mädätyksestään kuten ylen kypsä hedelmä.

 

Jotta nämä epäilykset eivät kävisi toteen, on koulun pidettävä huolta siitä, että lapsia ei jätetä turvattomina kirkollisen taikauskon helmaan. Se hämärä taipumus taikauskoon, joka piilee jokaisessa alkuperäisessä sielussa ja erittäinkin lapsen mielessä on valistuksella torjuttava; kuten muut alkeelliseen luontoomme perustuvat halut kasvatukselle alistetaan tahtoomme ja suunnataan toisaalle, niin on lasta varjeltava siltä, mikä häntä pelottaa ja mitä hän ei käsitä, ravittava tiedolla mystiikan asemasta. Yliluonnollisen kaipaus on juurtunut tarve, jonka kasvuvoima piilee meidän heikkoudessamme, tietämättömyydessämme ja pelossamme; ja se poistuu näiden mukana. Ja mystiikan taipumusta vastaan on helpompi taistella kuin alkeellisia viettejä, kuten julmuutta ja hävityshalua, maineen ja saaliin himoa vastaan, joita ihmiset kuitenkin kykenevät taltuttamaan ja jotka lopullisesti ovat joutuneet heidän paheksumisensa esineiksi.

 

Vastavalistus, jollaista uskonnollinen taikausko tarvitsisi, on mieluimmin uskottava historialle kuin siveysopetukselle, jonka arka tehtävä on pidettävä kaukana kaikista sivutarkoituksista. Sivistyshistorian nimellä opetettakoon lapsille kristinuskon käsityksiä samassa muodossa kuin käsitellään Osirista, Jupiteria, Odinia; ei ole väiteltävä kristillisten käsitysten kieroutta vastaan, vaan on selitettävä uskonnollisia ilmiöitä historiallisesti ja sielutieteellisesti, varotettava harhaluuloista, osoitettava kaiken taikauskon hyljättävyys sillä asteella, johon kehitys on kohonnut; jaettava tietoja vastalääkkeeksi kristinuskoisten yritykselle johtaa harhaan alaikäisiä lapsia. Jos valtiokirkon ja uskonnon opetuksen puolustukseksi esitetään se yksinkertainen väite, että kansan enemmistö vielä riippuu kiinni uskonnossaan, niin vastattakoon, että pakanoiden maassa enemmistö viimeiseen saakka riippuu kiinni epäjumalissaan, ilman että sivistys sen tähden on katsonut tarpeelliseksi niitä säästää. Nyt ei ole kuitenkaan kysymys mistään vallan tavoittelusta, vaan ainoastaan siitä, että kouluopetus vihdoinkin on tehtävä rehelliseksi, valistus tässä yhtä ehdottomaksi kuin kasvatus taikauskoon on tätä nykyä.

 

Saavutetaanko tämä kaivattu vapautus? Se riippuu meistä itsestämme. Että valtiovalta vieläkin suosii kristinuskon opetusta, siitä saamme syyttää omaa liian pitkämielistä alistuvaisuuttamme, yleisön puolustamatonta välinpitämättömyyttä uskonnollista petosta kohtaan. Meidän luonnollinen hitautemme, todellinen perisyntimme, nousee kapinaan vainoja ja taisteluja vastaan näissä asioissa, me siedämme täällä pikemmin epäkohtia kuin kerrankin kavahdamme toimintaan.

 

”Kansanvihaajassa" on Ibsen lahjottanut meille runopuvussa ihanan kuvauksen tästä ihmisten hitaudesta ja itsekkyydestä; kertomuksella kylpylaitoksesta, jossa on myrkytetty terveyslähde, tarkoittaa kaiketi runoilija sitäkin myrkkyä, jota kirkko tarjoaa elämän vetenä, ja hän ruoskii meidän velttouttamme loistosäkeillä sellaisilla kuin: ”Niin paljon pidän synnyinkylästäni, että pikemmin tahdon hävittää sen kuin nähdä sen kukoistavan valheen pohjalla”. ”Ei ole mitään vahinkoa siitä, että valheellinen yhteiskunta hävitetään! Se on jaotettava maan tasalle, sanon minä. Tuhottava kuten vahingolliset eläimet ne, kaikki ne, jotka elävät valheessa. He myrkyttävät lopuksi koko maan; he johtavat siihen, että koko maa ansaitsee tulla: hävitetyksi. Ja jos niin pitkälle tullaan, silloin sanon minä täydestä sydämeni pohjasta: Hävittäkää koko maa; tuhotkaa koko tämä kansa!”[2]

 

Tämän kiivauden selittää näytelmän toiminta ja sitä ei luonnollisesti ole käsiteltävä runoilijan omaksi mielipiteeksi. Mutta se kiihko, joka tässä ilmenee, ei ole vallanhimon, vaan epätoivon kiihkoa, sellaista, joka valtasi ihmisistä jaloimman, Natsaretin vapaa-ajattelijan, kun hän ajoi ulos kaupustelijat temppelistä. Sellainen väkivallanteko on sallittua; hätäpuolustuksessa on oikeus panna kova kovaa vastaan.

 

Mutta joskin vapaa-ajattelijat tässä maassa vielä kauankin saisivat olla tässä epätoivoisessa tilassa, niin on heidän kuitenkin ilmeisesti vältettävä kaikkea väkivaltaa taistelukeinona. Muistakoot he, että erotus heidän ja uskovaisten välillä on ainoastaan ajatustavoissa, eri tavalla opetetuissa ja rakennetuissa aivoissa. Kaikkea mahdollista arvonantoa on osoitettava kristinuskoisille mieskohtaisesti, mutta huomaa tarkoin, ainoastaan heille itselleen, ei heidän julkisuudessa julistetulle vakaumukselleen.

 

”Usein kuulee väitteen”, kirjoittaa Fichte, ”että tietysti käy paljon uskonnossa yli järjen, mutta ei saa katsoa sen olevan ristiriidassa tämän kanssa. Ja sellaista mielettömyyttä toistetaan ja uskotaan! Voidaan suvaita taikauskoa, niin kauan kuin se pysyy pelkkänä mietiskelynä; mutta kun se pyrkii käytännölliseen vaikutukseen ja tarttuu loihtukeinoihin ennen ja vastoin ainoaa oikeaa ja todellista välikappaletta, joka on järki, silloin on jatkuva suvaitsevaisuus ihmisyyden asian pettämistä”. Näin pitkälle Fichte. Kuten hän, niin mekin olemme sitä mieltä, ettei saa osoittaa suvaitsevaisuutta epäuskolle ja taikauskolle, vaan on niistä yleisesti verotettava, niitä on osoiteltava ja pilkattava. Pyrittäköön valistamaan nuorisoa, joka on niin altis taikauskon hengelliselle tartunnalle, mutta muuten ei taisteluja ole ulotettava yksilöihin. Vältä lyömästä tarpeettomia haavoja yksityisessä elämässä, mutta anna sitä vastoin rehellisiä iskuja julkisuudessa; ota esimerkkiä rauhan aatteen ajajista, jotka hyökkäävät sodan, ei sotilaiden kimppuun.

 

Kun uskonnon valta ja ihanuus maallisissa asioissa on mennyttä, kun pakollinen vastaopetus on tehnyt sen vaarattomaksi, silloin lakatkoon taistelu ja kiivastus. Mielellään annetaan silloin tunnustus sille paljolle hyvälle, jota kristinusko on tuonut mukanaan ja sen tunnustajat meidänkin aikanamme tarkoittaneet; uskonnon niin inhimilliset harhaluulot tulevat säteilemään meille raunioiden ihanuudella ja runoudella ja kirkon komeata rakennusta tullaan muistelemaan suojana heikoille, hätääntyneille ihmislapsille, eikä vankilana, joksi se viime aikoina kävi miehistyneelle sukupolvelle. Mitä valoisaa kirkko kaikesta huolimatta on vaikuttanut, etenkin elämänsä aamuhetkinä, se on pyyhkivä pois sen myöhemmän iän vallanhimon ja rikokset; mielellään unohdettakoon, että sen toiminta jäykistyi sorroksi, että sen uskonlauseet, sen siveysoppi tulivat suluiksi tulevaisuuden ihanteille.



[1] Verrattakoon Edv. Westermarckin kirjoitusta, Siveys ja Kristinusko", Prometheus kirjasia I.

 

[2] Keskustapuoluetta lähellä oleva Runnin kylpylä on perustettu myrkyllisen rautapitoisen lähteen houkuttelemana. Kylpylä on edelleen olemassa, mutta lähteen vettä tuskin sallitaan juoda.  (EH 2005)