”Lähinnä rauhaa kaipaa kansa valistusta.” Danton
Kilvan
kuvaten ”jumalattomuuden kauhuja” ovat tuomiokapitulit, kirkollinen sanomalehdistö
ja ”evankeliset” vaalijulistukset koettaneet vierittää syyn siveellisestä villiytymisestä,
jonka sanotaan voittavan alaa nuorisomme ja kansamme keskuudessa, yhä virkeämmän
vapaa-ajattelun niskoille. Syytetään, kuten tavallista, valistusharrastuksia
siitä, että ne järkyttävät yhteiskunnan, oikeuden ja siveyden perustuksia,
jotka, kadotettuansa tukensa uskonnossa, käyvät varmaa hajaannustaan kohti.
Tämä
vapaan ajattelun siveellisen kantavuuden epäilys kytee myös monessa
uskonnollisesti vapautuneessa yleisömme keskuudessa. Sen tähden saattaa olla
syytä, ei tosin vastata yksipuolisiin syytöksiin, vaan kääntää niiden kärki
vastaiseen suuntaan: tarkastaa, mikä osa uskonnollisella siveyskasvatuksella on
tässä turmeluksessa, ja tutkia, kuinka sitä voidaan parantaa kristinuskosta
riippumattomalla siveysopetuksella.
I.
Itse
asiassa ovat kristityn kirkon ihanteet osoittautuneet yhä enemmän
soveltumattomiksi maalliseen yhteiskuntaan[1].
Tämä vaatii elävää ja edistyvää siveyttä; mutta uskonto ja siihen sisältyvät
vanhentuneet siveyskäskyt ovat ainakin teoriassa uudistukseen kykenemättömät;
ne ovat ilmestyksellisiä, jumalallisia ja sen tähden muuttumattomia, kerran
kaikille annettuja. Sen tähden uskonto pidättää, ehkäisee edistystä; se aika,
joka sen muodosti, liitti jumaluuteen oman, nykyään vanhettuneen
katsantokantansa; ja siitä on ollut seurauksena, että siveys on edistynyt
enimmäkseen taistelussa jumalan ilmestyksen julistajia vastaan. Kuinka paljon
yhä valitetaankin aikojen pahuutta, ovat yhteiskuntaolot, on ihmissydän
jalostunut patriarkkojen ja profeettojen raakalais- ja evankelistojen
hajaannusajan jälkeen. Kaukana siitä, että, kuten kuullaan sanottavan, ylevä
kristillinen siveys kohottaisi vanhentuneen uskontomme kaikkien hätyytysten
yläpuolelle, tulee juuri siveellisestä edistyksestä, kaikista ihanteellisista
vaatimuksista, jotka ovat nykyaikaisen kehityksen edellytyksenä, uskonnon
pahimmat viholliset. Uskonto on jonkun aikaa se mahti, joka ottaa siveyden
suojaansa, luonnollisesti melkoisista vastapalveluksista. Mutta vähitellen
voittaa siveys uskonnon; siveys tulee meille olennaisemmaksi kuin uskonto. Ne
ovat kuitenkin likeisesti toisiinsa kietoutuneet ja näin ollen tukee siveys
vuorostansa uskontoa; tullaan näkemään uskonnon suurin arvo siinä, että se
teroittaa siveyttä. Kuitenkin irtautuu siveys uskonnon syleilystä ja joutuu,
sikäli kuin se kehittyy yhteiskuntaelämän mukana, mutta uskonto ei pääse
paikoiltaan, räikeään ristiriitaan kirkollisen uskon kanssa. Tämä ei anna
perää; siksipä täytyy sen sortua. Olympoksen kevytmieliset jumalat ovat menneet
sitä tietä; kolminaisuudella siihen kuuluvine taruineen ja oppeineen ei ole
pitkää aikaa jäljellä; ja sen saa aikaan siveyden yhä ankarammin käsitetty
totuuden vaatimus.
Vanhan
testamentin, piplian historian siveyden soveltuvaisuutta meidän yhteiskuntaamme
ei kukaan uskaltane puolustaa; ja kuitenkaan ei kaihdeta opettamasta tätä
siveyttä lapsille. Mutta myös ensimmäisen kristikunnan siveysopit kuuluvat
kauan sitten kuluneeseen yhteiskuntatilaan, tapoihin ja olosuhteisiin, jotka
ovat meille vieraita, ja ne käsittivät jo silloin sekä huonoa että hyvää,
kaikki yhtä koskemattoman pyhää. Maallisen siveyden kannalta kenties
hyljättävin kohta kristillisessä siveysopissa on sen lamauttava usko, että me
olemme langenneita ja turmeltuneita olentoja, ennakolta määrätyt pelkkään
syntiin, jollei armo, pelastus meitä auta. Olkoon, että tällä opilla on
epäonnistuneesti selitetty sielutieteellistä totuutta, tulkittu tahtomme
epävapautta ja sitä välttämättömyyttä, jota varsinkin heikot luonteet tuntevat,
varman tahdonsuunnan, tarkoitusperän lumoukseen, – siveysoppina on se
ilmeisesti puutteellinen. Nuorisolle on tämä takaperoinen sielun terveysoppi
kerrassaan turmiollinen, missä se todellakin pääsee juurtumaan; se ei tähtää terveyteen
ja iloon, ei voimaan tässä elämässä, jossa kaikki on turhuutta ja kaikki
pyrkimys voimattomuutta. Se kasvattaa nöyryyteen, alistuvaisuuteen ja
luottamaan yliluonnolliseen apuun, ei itseluottamukseen, voimaan ja uljuuteen.
Luepas jotakin uskonnollista hartauskirjaa esim. Thomas a Kempis'en
„Kristuksen seuraamisesta", kirjaa, jonka leveneminen ja vaikutus meillä
kilpailevat raamatun kanssa; (niinpä lopettaa Topelius mietelmäkirjansa
iloisella vakuutuksella, että Thomas a Kempis'en
ajatukset vielä 400 vuotta hänen kuolemansa jälkeen elävät torpparien tuvissa
Suomen kankailla). Me emme löydä näistä ajatuksista mitään omista
pyrkimyksistämme, ajatustavastamme, ihanteistamme. Todellinen elämä on oleva
ikuinen Jumalassa, meitä kehotetaan elämään ainoastaan sitä varten,
pelastustamme ja iankaikkista autuuttamme varten. Se on synkkää lihan kidutusta
ja itsetutkistelua, se on tuskallista tarkastusta, kääntyvätkö mielialan
vaihtelut syntiin vai synnistä pois. Vetäytykäämme syrjään ihmisten riennoista,
suorittakaamme maallinen matkamme muukalaisena, jota ympäristön asiat ja huolet
eivät liikuta. – Näin Thomas a Kempis, ja kuten hän,
siten suuntaa kristillinen siveys yhä vieläkin meidän pyrintömme ja toiveemme
haudan takaiseen elämään. joka päivä on meidän muistaminen, ettei meillä tässä
surun laaksossa ole mitään pysyvää asuinsijaa; kristityn päämääränä on parempi
elämä ja hän ei saa antautua tämän maailman harrastuksiin. Alistukaamme
inhimilliseen järjestykseen herran tähden; kaikki, mitä tapahtuu, tulee häneltä;
tätä muistuttaa tämä hairahtuneiden siveys, tämä epätoivoisten lohdutus, joka
orjuuttaa kuten oopiummyrkky.
Meidän
aikamme käsityksen mukaan ei paha ja väärä ole mitään epätoivoon saattavaa, ei
mitään korkeampaa sallimusta, jonka korjaaminen riippuisi jumalasta ja hänen
armostaan. Meidän tulee vastustaa pahaa, voittaa se omalla voimallamme,
juurruttaa se pois syineen, muuttaa niitä oloja, joista se on. seurauksena, ja
jo tässä maailmassa ja tänä päivänä, eikä huomenna. Oikea ja hyvä on tulos
lukemattomista nimittämättömistä ponnistuksista, ja kukin meistä on vastuussa
siitä vääryydestä, joka leviää ympärillemme. Meillä ei ole sen tähden oikeutta
vetäytyä muukalaisena yksinäisyyteemme. Oman sielunelämämme vaihtelut eivät ole
meidän olemassaolomme tärkein puoli; siveyssuhde ei vallitse ihmisten ja
jumalan välillä, vaan ihmisten suhtautumisessa toisiinsa. Kristinuskon
alistuvaisuus, luopuminen tästä maailmasta, on viehättävän suloinen viisaus, -
mutta siinä on niin vähän siveyttä, että se päinvastoin on siveyden sekoitusta;
ei ole oikeutta vierittää niskoiltaan vastuuta ja huolia luottaen siihen, että
yliluonnolliset voimat pitävät huolta siitä tehtävästä, johon Velvollisuus
olisi kehottanut tarttumaan ja alkamaan. Kristillinen siveysoppi kieltäytymisineen,
alistumisineen, raukkamaisuuksineen ja taikauskoineen on, sellaisena kuin sitä
useimmiten opetetaan, siveellisen rappeutumisen kehto, turmiollinen yksilöjen,
turmiollinen kansojen elinvoimalle: sehän anastaa hyvän ja oikean nimen ja
saavuttaa sellaisen täysivallan jokaisen yksityisen kasvatuksessa ja elämässä,
jota ainoastaan poikkeustapaukset onnistuvat torjumaan.
Mutta
jättäkäämme jo yksityiskohdat. Tämän siveyden kelvottomuus seuraa jo sen
pääperiaatteesta, siitä, että kaikkivaltias jumala mitä tutkimattomimmalla
mielivaltaisuudella määrää ihmisille käskyjä ja velvollisuuksia. Se, joka uskoo
ja tottelee hallitsijan oikullista tahtoa, on menestyvä ja paremmassa elämässä
saava aavistamattomia palkintoja; sitä, joka ei noudata käskyjä, odottaa kosto
ja kauhu ja hänen viattomia jälkeläisiänsä kohtaa, katkismuksen mukaan, aina
neljänteen polveen voimakkaan kostajan vihainen käsi.
Aikamme
siveyskäsityksen mukaan on tämä itsevaltias sekä kostossaan että usein
pöyristyttävissä toimissaan epäsikiö kaikesta julmasta ja kauheasta. ”Mitä
muuta voimme taivaassa tehdä”, kysyi kerran Sorbonnen
yliopiston filosofian professori Séailles, ”kuin
kapinan sitä jumalaa vastaan, joka johtaa maailman kohtaloja yhtä julmasti kuin
mielettömästikin”. Samassa hengessä lausuu Stendahl, ”ainoa, joka puolustaa
jumalan menettelyä, on se, että häntä ei ole olemassa”. Itse asiassa tulee
käsitys tästä alkeellisten olojen jyryjumalasta yhä vieraammaksi nykyaikaisen
siveyden ihmislapsille; itse jumalakäsitekin siveyden perustana on elänyt yli ikänsä
enemmän kuin uskonnollisen siveyden yksityiskohdat. ”Jokainen usko jumalaan”,
kirjoittaa Fichte, ”johon sisältyy enemmän kuin
siveellisen maailman järjestyksen käsite, on mielikuvitusta ja taikauskoa; tämä
usko voi ehkä olla vaaraton, mutta se on aina järkevälle olennolle arvoton ja
mitä suurimmassa määrin epäiltävä. Jokainen usko, joka on ristiriidassa tämän siveellisen
maailman järjestyksen käsitteen kanssa - ja tahtoo epäsiveellistä
epäjärjestystä, laitonta ja mielivaltaista riippuvaisuutta jostakin
ylivoimaisesta olennosta, johon vaikutetaan mielettömällä taikomisella - se on
hyljättävää taikauskoa, joka kokonaan turmelee ihmisen”. Yhä edelleen: ”Jos
odotetaan autuutta jumalalta, joka käsitetään yliluonnolliseksi olennoksi, on
tämä uskontojärjestelmä epäjumalan palvelusta, joka on yhtä vanhaa kuin
inhimillinen turmelus. Aikojen kuluessa on tämä epäjumalan palvelus ainoastaan
vaihtanut ulkonaisia muotoja: olkoonpa, että tämä yliluonnollinen on luunikama
tai linnunsiipi tai kaikkivoipa, kaikkialla läsnä oleva, kaikkiviisas
taivaan ja maan luoja - jos jumalalta odotetaan onnellisuutta, on hän
epäjumala... Minun uskoni mukaan on jumala aivan vapaa kaikesta
aistillisuudesta ja kaikista aistimaailman lääkkeistä, olento, jolle en sen
tähden voi myöntää personallista olevaisuutta, koska minun on mahdoton käsittää
sellaista mitenkään muuten kuin aistillisella tavalla. Heidän jumalansa minä
kiellän ja varotan siitä, kuten ainakin ihmisturmeluksen epäsikiöstä eikä
minusta silti tule jumalan kieltäjää, vaan uskonnon puolustaja”.
”Opettaaksemme
heitä tuntemaan itsensä, tarkastakaamme nopeasti heidän epäjumalaansa, sillä
jumalan pyhä nimi ei kuulu hänelle. Oikullisena, kuten ne, joiden kuvaksi hän
on luotu, yhdistää hän sen onnellisuuden, joka on luvattu, määrättyjen ehtojen
täyttämiseen, syystä, että hän kerran niin tahtoo. Kuta käsittämättömämpi hänen
tahtonsa on, sitä uskottavammalta näyttää, että se on juuri hänen tahtonsa,
sillä siten tulee hän sitä tutkimattomammaksi ja itsekylläisemmäksi,
jonka ylivaltaa vastaan ei mikään oikeus auta. Lakkaamatta kiitetään ja
ylistetäänkin häntä, tavalla, jolla ei kukaan rehellinen ja oikeutta rakastava
ihminen sallisi itseänsä kunnioitettavan. Noudattaa määrättyjä menoja, sanella
määrättyjä kaavoja, uskoa käsittämättömiä väitteitä, on keino, jolla pääsee
hänen suosioonsa ja osalliseksi hänen hyvistä töistään”. Tämä Fichten käsityksestä. Samassa yhteydessä tämän kanssa
muistutettakoon siitä uskonnollisesta elämästä, jota Anatole
France on kuvannut koirassa, ihmisen uskollisessa ihailijassa. Hän antaa koiran
harjoittaa hartauttaan suunnilleen seuraavin sanoin: ”minä pelkään ja rakastan
herraani Bergeretiä, koska hän on kaikkitietävä. Minä
ryömin hänen jalkoihinsa, minä nuolen hänen kättänsä; hän lukee minun
sydämestäni hartaan ihailuni. Oi, herra, ole minulle armollinen, salli minun
olla, missä itse olet! – Elä hyväile ketään muita koiria, sillä minä en 'pidä
muita ihmisiä sinun edessäsi!”
”,Minä
pelkään ja rakastan herraani Bergeretiä, koska hän on
kaikkiviisas. Minun herrani on ankara kostaja. Ei
koskaan tiedä oikein, onko tehnyt hänelle mieliksi. On turhaa koettaa ymmärtää,
on ainoastaan uskottava ja ihailtava häntä nöyryydessä. Minun herrani - viisaus
on tutkimaton. Ylistetty olkoon hän vihassaan, ylistetty lempeydessään, kaikkiviisas! Pyhä, pyhä, pyhä, on herrani Bergeret!”
Sellaisen
uskon pohjalla jumalaan ei kasvateta nuorisoa miehekkäisiin tekoihin.
Uskonnollisen
siveyskasvatuksen puolustukseksi esitetään, että jumala-ajatus on erittäin hyödyllinen
siveyskäskyjen juurruttamiseksi; ja se voi olla totta. Mutta helvettiajatus on
kuitenkin vielä hyödyllisempi; välttämättömiä ne eivät suinkaan ole ja aivan soveltumattomia
aikamme siveellisiin ihanteisiin. Muuten on niiden hyötykin epäiltävää laatua.
Taivas ja helvetti ovat niin etäällä ja niin epävarmoja; eihän edes varma tieto
huomisesta sairaudesta estä ihmistä juomasta itseänsä humalaan. Niin suurta
osaa kuin perkeleusko ja ”kaikkinäkevä silmä” ovatkin näytelleet menneiden
aikojen siveyskasvatuksessa, on tämä taikausko meistä kuitenkin liiaksi
vastenmielistä alentuaksemme sitä käyttämään. Tarkoitus ei pyhitä keinoja. Ja
kyseessä oleva usko osoittautuu lopuksi yhtä vaaralliseksi kuin hyljättäväksi.
Sillä joskin lasten hairahdukset vähän hitaammin juurrutetaan pois rehellisten
keinojen avulla, niin tapahtuu tämä sitä varmemmin; heidän siveytensä ei jää
riippumaan uskosta jumalaan, joka ennemmin tai myöhemmin joutuu epäilyksen
alaiseksi ja siten muuttuu siveydelle pikemmin vaaraksi kuin tueksi.
Itse
teossa on uskonnollinen siveys poistettava juuri kasvatuksen alalta. Nuorisoa
tarkoittakoot ponnistuksemme: ”anna minulle (kasvatettavaksi) kaksi
sukupolvea”, sanoi Leibniz, ”ja minä olen uudistava
maailman". Ei tietysti tule kysymykseen, että yksilön täytyisi
elinaikanaan käydä lävitse kaikki ihmissuvun kehitysasteet, kuten sikiön emänsä
kohdussa, ja sen tähden on alettava uskonnolla. Nuorisolle kerrotaan
huolellisesti kaikista saavutuksista - miksi sitten ei itsepäisesti sallita sen
hyötyvän siitä, että kristinusko on voitettu kanta, miksi pakotetaan jokainen
sukupolvi alkamaan alusta? Uskonnollinen kasvatus hidastuttaa vuosilla meidän
kehitystämme, ja vapautus kysyy usein niin paljon. henkistä voimaa, että paljoa
ei jää jäljelle muihin pyrkimyksiin. Ja miten joutuukaan tämän kasvatuksen
siveellinen kantavuus häpeään? Kun nuoret havaitsevat, että kirkon oppi on
valhetta, silloin vedetään sen käskyt mukana kumoon, ja vapauden huumausta ei
hillitse mikään velvollisuuden luonteen ja elämän todellisuuden vaatimusten
tuntemus. Kirkko voivottelee vapaata ajatusta ja vapauden pyrkimyksiä yleensä,
ja syyttää niitä kaikesta turmeluksesta. Mutta vikapää on ennen kaikkea
uskonnollinen siveyskasvatus, joka rakentaa perustukselle, jonka täytyy
pettää, ja joka laiminlyö ajoissa karaista nuorta mieltä tietoisuudella
siveyden totuuksista.
II.
Koulun
vaikutuksesta tulevan kansalaisen siveyteen kirjoitti Th. Rein pari
vuotta sitten: ”Tähän saakka on meillä tavallisesti sallittu uskonnonopetuksen
antaa oppilaille myös se tuntemus siveyskäskyistä, jonka on katsottu tulevan
kysymykseen koulussa. Siten ovat siveelliset käsitteet, hyvästä ja pahasta,
oikeasta ja väärästä, juurrutettu nousevaan sukupolveen lähimmässä yhteydessä
jonkun määrätyn oppijärjestelmän kanssa. Mutta tällä on arveluttavia puolia,
niin se voi, sikäli kuin kokemus on yhä enemmän. alkanut osoittaa, tuottaa
vaaroja. Valitettakoon sitä tahi ei, mutta tosiasia on, että puhtaasti
uskonnolliset mielteet ovat yhä enemmän kadottaneet vaikutustansa mieliin,
ainakin eräissä yhteiskuntaluokissa. Jos siitä huolimatta ihmiset yhä edelleen
totutetaan katselemaan siveyskäskyjä erottamattomasti yhdistettyinä
määrättyihin uskonnollisiin oppilauseisiin, niin on siitä välttämättömänä
seurauksena, että ihmiset tulevat välinpitämättömiksi myös siveyskäskyistä”. Ja
Rein vaatii, että erityinen siveysopetus otettaisiin koulun kurssiin, ja hän
puolustaa tämän opetuksen mahdollisuutta ja sopivaisuutta.
Tarkoitettu
uudistus odottaa vieläkin toteuttamistaan.
Se
siveysopetus, jota meidän nuorisollemme ja kansallemme annetaan, on vieläkin
kokonaan kirkon käsissä. Että se olisi riittävä, sitä ei kukaan uskalla
väittää; sen kantavuus on liiankin perusteellisesti joutunut häpeään.
Itse
asiassa on eheä, rehellinen siveysopetus tuskin ajateltavissa, niin kauan kuin
meidän kouluissamme kristinuskon opetus on kunniasijalla. Tahi kuinka
ajatellaan juurruttaa nuoriin mieliin sitä, joka on vaikeampaa ja ainakin yhtä
tärkeätä kuin vääryyden kammo, nimittäin valheen kammoa, niin kauan kuin
tämä opetus pakottaa oppilaat vastaamaan joka toiseen kysymykseen jotakin
muuta, kuin he ajattelevat ja uskovat. Tämä kristinuskon tuntemus, jonka
totuutta varotaan puolustamasta, näyttää olevan yhtä sopimaton tekemään ihmistä
uskonnolliseksi, kuin se on tehoton tekemään häntä siveelliseksi. On tunnettua,
kuinka uskonnon opetusta halveksitaan oppikoulujen korkeimmilla luokilla.
Kuinka monta niistä, jotka ovat päässeet lyseoistamme, kysyy E. Lampén eräässä tätä opetusta vastaan suunnatussa
lentokirjasessaan, kuinka monta niistä käy kirkossa tai nauttivat jatkuvasti ehtoollista?
Ja hän toistaa erään kuuluisan saksalaisen opettajan lausunnon, että
ehtoolliselle laskeminen nykyään on ennen kaikkea erojaisjuhlallisuus, jossa
nuoriso ottaa jää hyvästit uskonnolta. ”Tähänastinen uskonnon opetus”,
kirjoittaa yhä edelleen sama opettaja, prof. Rein Jenasta,
on tullut kestämättömäksi. Tässä väitteessä ovat tuhannet yhtä mieltä. Mutta
”uudet radat” kulkevat vielä kaukana toisistaan. Ainoastaan syvälle käyvästä,
radikaalisesta uudistuksesta on tätä nykyä parannuskeino löydettävissä. Se,
joka tahtoo välittää, kulkea varovasti eteenpäin, ei olla loukkauksena
ihmisille, se on suurempi edistyksen vihollinen kuin oikeauskoinen, jolla ei
ole mitään aavistusta siitä, mitä maailmassa tapahtuu ja, koska hän tuntee
itsensä turvalliseksi linnassaan, otaksuu, että linnaan ei yleensä voida
rynnätä. Evankelisen kirkkomme vaarallisimmat vastustajat eivät ole jumalan
kieltäjät, vaan ne, jotka istuvat kirkkoneuvostossa, sillä heillä on korvat kuulla
ja silmät nähdä, mutta eivät tahdo kuulla eivätkä nähdä, jotta eivät joutuisi
heitetyiksi ulos rakkaaksi käyneestä asumuksestaan. He ovat myös uskonnon
opetuksen uudistuksen kaikkein kiivaimpia vihollisia”. Asettaa toivonsa
kristinuskon opetuksen siveyttä kasvattavaan vaikutukseen on siis kyllin
turhaa, ja pahempaa kuin jättää nuorisomme siveellisessä suhteessa oman onnensa
nojaan, on kylvää nuorison mieliin epäluuloa ja vastenmielisyyttä myös siveyttä
kohtaan.
Ei
uskontoa, ei edes filosofisia otaksumisia vielä tutkimattomista ja
tietämättömistä asioista ole yhteiskunnan opetettava kasvavalle sukupolvelle;
mutta kuitenkin on tämän saatava tietoja velvollisuudesta, siitä, mitä
yhteiskunta vaatii jokaiselta yksilöltä, mihin se kehottaa ja pakottaa häntä. Omin
neuvoin saavuttaa vakaumus siveyden olemuksesta ja arvosta voi vaatia puoli
ihmisikää myös niiltä, joille se onnistuu. Jos sillä tavalla kuten tähän asti
vanhentuneen uskonnon tähden salataan nuorisoltamme kaikkein välttämättömin sen
elämälle ja tulevaisuudelle, jollei alkaen kansakoulusta teroiteta
velvollisuuden käskyjä riippumatta kaikista sekoittavista kirkollisista
uskonlauseista tai vallattomista opinkappaleista, niin ei ole syytä valittaa
siveettömyyttä ja villiintyneitä oikeuskäsitteitä. Sillä siten menettävät
useimmat varman ja selvän siveystajunnan, heidän siveytensä tulee kaikessa,
joka ei kuulu tottumuksen piiriin, riippumaan sattumuksista, ja he joutuvat
helposti harhaan vievien oppien uhriksi.
Että
sen siveysopetuksen, jota koulu kykenee antamaan, on tähdättävä siveelliseksi
tekemistä, vallitsevan siveyden, ehdottomien vaatimusten ja velvoittavien
kehotusten tukemista, on ennakolta selvää. Tämä riippuu suuresti tekniikasta;
menettelytavat ovat huolellisesti punnittavat, ennen kun ryhdytään niitä
käytännössä toteuttamaan. Se kokemus, joka tässä suhteessa on saavutettu
Ranskassa, jossa erityinen siveysopetus on. ollut käytännössä neljännes
vuosisataa, näyttää olevan omansa johtamaan tässä oikeille tolille.
Ranskassa
jakaantuu koulun siveysopetus kahteen ryhmään: ollen alkeellinen kansakoulussa
ja oppikoulun alaluokilla, tulee se yhteiskunnalliseksi tässä koulussa
viimeisinä vuosina. Ensin muutama sana alkeellisesta siveysopetuksesta: Sinä
ikäkautena, jolloin tunteellisuus on enemmän kehittynyt kuin ajatuskyky,
harjoitetaan jokapäiväisen elämän velvollisuuksia, suuria ja pieniä: ahkeruutta
ja kestävyyttä, puhtautta ja siisteyttä, vaatimattomuutta ja kohtuullisuutta,
järjestystä, rehellisyyttä, luotettavuutta. Keinona ovat kertomukset, jotka
herättävät suuttumusta ja ihastusta, sadut ja runot, sananlaskut ja elinohjeet
esimerkkeinä, jotka kerran mieliin painuneina palaavat tietoisuuteen vastaisten
viettelysten hetkinä. Ne oppikirjat, joita olen nähnyt – ja jotka muuten ovat
kuvitetut kuten aapiset - tarkoittavat osoittaa nuorille erilaisten
toimintatapojen seurauksia, eivätkä unohda suinkaan väkijuomien kirousta ja
säästäväisyyden siunausta.
Näihin
alkeellisiin herätyksiin tulee lisäksi se siveyskasvatus, jonka lapsi omaksuu
kouluelämän hengestä. Koulun koko olemushan on velvollisuutta, se rakentaa
oikeuden pohjalle, se juurruttaa säännölliset tavat; ja paitsi velvollisuuteen
vetoaa koulu joka hetki nuorien kunniantuntoon sekä liittää heidät keskinäiseen
yhdyselämään, jossa omavaltaisuus ja harhaluulot tukahdutetaan, vilpillisyys ja
omanvoitonpyynti karkotetaan ja yhteenkuuluvaisuuden vaatimukseen harjaannutaan
leikeissä. Ja paitsi vaistomaista siveyskasvatusta, joka huomaamattomasti ja
vastustamattomasti johtuu toverielämästä ja koulun tehtävästä, tarjoutuu täällä
edelleen tilaisuutta kehittää oppilaan siveyttä. joka päivä sattuu yhtä ja
toista joka kuuluu siveyden piiriin ja voi antaa aihetta herättämään lasten
omaatuntoa ja kehittämään heidän oikeustajuntaansa. Paremmin. kuin mikään
vaikeatajuinen siveyssaarna, vaikuttaa se kokemus, johon itse eläytyy, jonka
koulun tapaukset tipauttelevat nuoriin sieluihin. Se, mitä tapahtuu ystävälle
ja toverille, liikuttaa ja kalvaa mieltä, ikään kuin jos se olisi koskenut
jotakuta itseänsä; mitä opettaja sellaisen välittömän aiheen johdosta teroittaa
mieliin, lankeaa hedelmälliseen maahan, itää erittäin voimallisesti, missä hän
hyvällä koettaa herättää oppilaiden itsetuntoa ja vastuunalaisuutta. Mitä
ainetta opettaakin, on siveyskasvatus juuri se, joka aateloi opettajatehtävän.
Alemman
ja ylemmän siveysopetuksen väliin tulee historian lukeminen. Lapsen
mieli saa syviä vaikutuksia kertomuksesta ja tarusta; kuviteltu ja todellinen
elämä on tässä yhtä; toiminta, jota lapsi seuraa vilkkaassa
mielikuvituksessaan, herättää hänessä tunteita, kuten hän itse olisi siinä
sankarina. Historia on kaikkina aikoina ollut nuorison oikeana
siveyskasvatuksena; viehättävänä kuten leikki hiipii se ihannepyrkimykseen
ilman mitään kehotuksia, herättää vihaa pelkuruutta, halpamaisuutta, velttoutta
ja rikollisuutta kohtaan sekä ihastusta miehuuteen ja jaloihin hyveisiin. Se
opettaa, että rehellisyys maan perii, että rikoksesta koituu kosto, että
onnettomuus kohtaa tekijää ja hänen tarkoituksiaan, ja että oikeus on se elämän
voima, jota ilman meidän laskumme pettävät ja me itse joudumme turmioon. Ja
joskin historiassa on runsaasti esimerkkejä vääryyden näennäisestä voitosta,
niin älyävät nuoret, että historia ei vielä ole lopussa ja että jälkimaailma
tuomitsee ja halveksii vääryyttä. Heitä huomautetaan siitä, kuinka kehitys
kulkee varhaisempien aikojen raakuudesta alituisesti yleten korkeampia elämän
muotoja kohti, kohti kasvavia siveyden, oikeuden ja vapauden vaatimuksia;
heidät valtaa rakkaus tähän tulevaisuuteen ja into tasoittaa sille tietä. –
Aineelliselle siveyskasvatukselle, tahdon terästämiselle, tarjoaa voimistelu
terveysopin ohella runsaasti tilaisuutta; himojen hillitsemisen ohjeita,
itsensä hallitsemisen taitoa opetetaan parhaiten alituisesti ruumiillisten
harjoitusten yhteydessä.
Seuraa
viimeksi korkeampi siveysopetus. Sen tehtäväksi jää teroittaa kypsyvän nuorison
mieliin yhteiskunnallisia tosiseikkoja ja olosuhteita, jotka valaisevat
siveyden sisällystä; mitä yhteiskunta on ja kuinka se toimii, mitä kaikkea se
meille lahjoittaa; kuinka sukumme ei koskaan olisi syntynyt, ei voisi elää
päivääkään ilman sen tukea; kuinka jokainen etu, jonka voitamme, jokainen askel,
jonka etenemme, on yhteiskunnan, kaikkien hyvien lahjojen antajan, ansiota;
kuinka lukemattomat sukupolvet yksin kielellekin ovat omistaneet havaintoja ja
vaivannäköä, joihin ei suurin nero eikä pisin elämä riittäisi. Kuinka
yhteiskunta muovailee itsenäisintäkin meistä, sisintä sielunelämäämme,
omaatuntoamme; meidän ihanteillemme on edellytyksensää yhteiskunnassa, ne riippuvat
isiemme ja aikamme ajatuksista ja toivomuksista. Kuinka yksilö on jotakin
ainoastaan yhteiskunnallisena tekijänä, ei merkitse mitään yksinään, on
ainoastaan yleisen välikappaleena; kuinka hänen oikeutensa ovat ainoastaan
seurauksia hänen velvollisuuksistaan, kuuluvat hänelle ainoastaan siinä määrin,
kuin hän on täyttänyt velvollisuutensa. Siveyskasvatuksen tehtävä on teroittaa,
mitä yhteiskunta vaatii meiltä korvaukseksi, mihin rajoituksiin ja
ponnistuksiin meidän on alistuttava, jotta se säilyisi ja edistyisi; kuinka
meidän toimintamme, omaisuutemme, vapautemme ja elämämme riippuvat
yhteistunteesta ja kuinka se ehdottomasti tarvitsee niitä; kuinka me synnymme
perivelassa yhteiskunnalle ja aina pysymme siinä kiinni; kuinka koko meidän
toiminnallamme, meidän sisimmällä elämällämme on vaikutusta toisiin; kuinka ei
ainoastaan rikos, vaan myös laiskuus jo on velvollisuuden loukkausta, sen
laiminlyömistä, johon olemme yhteiskunnalle velkapäät; kuinka toimintamme
lopullisena päämääränä on oleva yhteiskunnan vaurastumisen - jolloin jokaisen
kohdastansa on tällä yhteiskunnalla ymmärrettävä sitä yhdyselämää, joka on
hänet kasvattanut.
Katsomatta
sellaisen opetuksen siveellisiin vaikutuksiin näyttää tarpeelliselta, että
koulu, joka juuri tahtoo valmistaa työhön yleisen palveluksessa, jakaa joitakin
tietoja yhteiskunnan tehtävistä. Yhteiskunta-elämä tulee yhä
monimutkaisemmaksi, sekaantuu sellaisenaan yhä enemmän yksityisen
olemassaoloon; osanotto kansalaistehtäviin, halu ja harrastus sellaisiin ovat
tulleet vaatimukseksi itse kullekin. Harvat aineet tulevat kiinnittämään
nuorison mieltä samassa määrin kuin tiedot siitä yhteiskunta-elämästä, joka
nuorille merkitsee vapautta ja jota koko heidän sielunsa kaipaa.
Luonnollisesti
ei koulu saa puuttua julistamaan jotakin määrättyä yhteiskunnallista ihannetta;
sellaiseen ei siveysopetuksen ole syytä kajota, jo siitäkin syystä, että se ei
säännöllisesti kuulu siveyden piiriin. Epäilyttävissä tapauksissa on vältettävä
varmoja kehotuksia; aatteille, jotka koskevat politiikkaa, nuoriso sitä paitsi
tuskin on kypsä. Jules Ferry, ranskalaisen siveysopetuksen perustaja, antoi
kuuluisassa kiertokirjeessä opettajille neuvon, että aina kysyisivät itseltään,
loukkaantuuko ainoakaan rehellinen kansalainen siitä, mitä opettaja oli
aikeensa sanoa. jos niin oli asian laita, tuli opettajan karttaa sitä. –
Ainakin alussa näyttää siltä, kuin siveysopetuksen tulisi noudattaa tätä
varovaisuutta, jakaa ainoastaan puolueettomia tietoja. Näitä voidaan antaa kieltämättöminä
ja pätevinä kaikille, kuten ei mitään arveluja viimeisistä tapahtumista; ja
siitä itää itsestään ja oikeaan suuntaan se ihanteellisuus, jota määrätyt
ulkonaiset olosuhteet edellyttävät. Siveysopetus yhteiskuntaopin pohjalla,
mutta myös ainoastaan se, muuttuu itsetietoiseksi ja varmaksi vakaumukseksi
velvollisuuden arvosta ja oikeutuksesta; ja ainoastaan siitä tietoisuudesta voi
kasvaa ihanteellisuus, joka muodostaa siveyden luonnollisen, lähimmän askeleen,
sen tulevaisuuden edellytyksen, joka synnyttää hedelmällistä toimintaa.
Kysymys
siveysopetuksen järjestämisestä kouluihin heräsi meillä olosuhteissa, jolloin
sellaisen uudistuksen tarve oli yhtä tuntuva kuin nyt, mutta toiveet sen
toteuttamisesta mitä pimeimmät. Synnyinmaan onni on jälleen meidän omissa
käsissämme; toteuttakaamme tämä uudistus ilman liikaa vitkastelua.
Toivottavasti meidän yhteiskuntamme, kuten se vielä vaatii, että on käynyt rippikoulun,
kerran on vaativa jokaiselta täysi-ikäiseltä jäseneltään pienoiskurssin siveys-
ja yhteiskuntaopissa - ei uskontunnustusta, ainoastaan todistuksen. Mutta jo
nyt on ajettava läpi, että yleinen oppipakko, jonka säätämisestä tunnutaan
olevan yhtä mieltä, hyväksyy siveysopetuksen - velvollisuusopin - muista
riippumattomaksi opetusaineeksi kouluohjelmaan.
III.
Sellaisen
uudistuksen kuin tässä esitetyn tulisi koota kaikki vapauden ystävien äänet.
Niin ei kuitenkaan ole asian laita. On rehellisiä vapaa-ajattelijoita, jotka
ovat sitä mieltä, että on hyvää politiikkaa antaa koulun pitää kristinuskonsa
ja kirkon valtiontakuunsa: kirkon ja valtion ero johtaisi heidän mielestään
mahtavaan kirkolliseen liikkeeseen taikauskoa vastaan voimattomassa valtiossa.
Virallinen uskontomme vaikuttaa kuten rokkoaine, ajattelevat he; jos uskonnolta
riistetään sen turvattu asema, niin herää se horroksestaan ja vapaasti leviten
on se etenkin nuorison joukossa saavuttava mitä vahingollisimman
vaikutusvallan; antakaamme sen riutua rauhassa, kunnes se hajoaa omasta
mädätyksestään kuten ylen kypsä hedelmä.
Jotta
nämä epäilykset eivät kävisi toteen, on koulun pidettävä huolta siitä, että
lapsia ei jätetä turvattomina kirkollisen taikauskon helmaan. Se hämärä
taipumus taikauskoon, joka piilee jokaisessa alkuperäisessä sielussa ja
erittäinkin lapsen mielessä on valistuksella torjuttava; kuten muut
alkeelliseen luontoomme perustuvat halut kasvatukselle alistetaan tahtoomme ja
suunnataan toisaalle, niin on lasta varjeltava siltä, mikä häntä pelottaa ja
mitä hän ei käsitä, ravittava tiedolla mystiikan asemasta. Yliluonnollisen kaipaus
on juurtunut tarve, jonka kasvuvoima piilee meidän heikkoudessamme,
tietämättömyydessämme ja pelossamme; ja se poistuu näiden mukana. Ja mystiikan
taipumusta vastaan on helpompi taistella kuin alkeellisia viettejä, kuten
julmuutta ja hävityshalua, maineen ja saaliin himoa vastaan, joita ihmiset
kuitenkin kykenevät taltuttamaan ja jotka lopullisesti ovat joutuneet heidän
paheksumisensa esineiksi.
Vastavalistus,
jollaista uskonnollinen taikausko tarvitsisi, on mieluimmin uskottava
historialle kuin siveysopetukselle, jonka arka tehtävä on pidettävä kaukana
kaikista sivutarkoituksista. Sivistyshistorian nimellä opetettakoon lapsille
kristinuskon käsityksiä samassa muodossa kuin käsitellään Osirista,
Jupiteria, Odinia; ei ole väiteltävä kristillisten
käsitysten kieroutta vastaan, vaan on selitettävä uskonnollisia ilmiöitä
historiallisesti ja sielutieteellisesti, varotettava harhaluuloista,
osoitettava kaiken taikauskon hyljättävyys sillä asteella, johon kehitys on
kohonnut; jaettava tietoja vastalääkkeeksi kristinuskoisten yritykselle johtaa
harhaan alaikäisiä lapsia. Jos valtiokirkon ja uskonnon opetuksen
puolustukseksi esitetään se yksinkertainen väite, että kansan enemmistö vielä
riippuu kiinni uskonnossaan, niin vastattakoon, että pakanoiden maassa enemmistö
viimeiseen saakka riippuu kiinni epäjumalissaan, ilman että sivistys sen tähden
on katsonut tarpeelliseksi niitä säästää. Nyt ei ole kuitenkaan kysymys mistään
vallan tavoittelusta, vaan ainoastaan siitä, että kouluopetus vihdoinkin on
tehtävä rehelliseksi, valistus tässä yhtä ehdottomaksi kuin kasvatus
taikauskoon on tätä nykyä.
Saavutetaanko
tämä kaivattu vapautus? Se riippuu meistä itsestämme. Että valtiovalta vieläkin
suosii kristinuskon opetusta, siitä saamme syyttää omaa liian pitkämielistä
alistuvaisuuttamme, yleisön puolustamatonta välinpitämättömyyttä uskonnollista
petosta kohtaan. Meidän luonnollinen hitautemme, todellinen perisyntimme,
nousee kapinaan vainoja ja taisteluja vastaan näissä asioissa, me siedämme
täällä pikemmin epäkohtia kuin kerrankin kavahdamme toimintaan.
”Kansanvihaajassa"
on Ibsen lahjottanut meille runopuvussa ihanan kuvauksen tästä ihmisten
hitaudesta ja itsekkyydestä; kertomuksella kylpylaitoksesta, jossa on
myrkytetty terveyslähde, tarkoittaa kaiketi runoilija sitäkin myrkkyä, jota
kirkko tarjoaa elämän vetenä, ja hän ruoskii meidän velttouttamme
loistosäkeillä sellaisilla kuin: ”Niin paljon pidän synnyinkylästäni, että
pikemmin tahdon hävittää sen kuin nähdä sen kukoistavan valheen pohjalla”. ”Ei
ole mitään vahinkoa siitä, että valheellinen yhteiskunta hävitetään! Se on
jaotettava maan tasalle, sanon minä. Tuhottava kuten vahingolliset eläimet ne,
kaikki ne, jotka elävät valheessa. He myrkyttävät lopuksi koko maan; he
johtavat siihen, että koko maa ansaitsee tulla: hävitetyksi. Ja jos niin
pitkälle tullaan, silloin sanon minä täydestä sydämeni pohjasta: Hävittäkää
koko maa; tuhotkaa koko tämä kansa!”[2]
Tämän
kiivauden selittää näytelmän toiminta ja sitä ei luonnollisesti ole käsiteltävä
runoilijan omaksi mielipiteeksi. Mutta se kiihko, joka tässä ilmenee, ei ole
vallanhimon, vaan epätoivon kiihkoa, sellaista, joka valtasi ihmisistä
jaloimman, Natsaretin vapaa-ajattelijan, kun hän ajoi
ulos kaupustelijat temppelistä. Sellainen väkivallanteko on sallittua;
hätäpuolustuksessa on oikeus panna kova kovaa vastaan.
Mutta
joskin vapaa-ajattelijat tässä maassa vielä kauankin saisivat olla tässä
epätoivoisessa tilassa, niin on heidän kuitenkin ilmeisesti vältettävä kaikkea
väkivaltaa taistelukeinona. Muistakoot he, että erotus heidän ja uskovaisten
välillä on ainoastaan ajatustavoissa, eri tavalla opetetuissa ja rakennetuissa
aivoissa. Kaikkea mahdollista arvonantoa on osoitettava kristinuskoisille mieskohtaisesti,
mutta huomaa tarkoin, ainoastaan heille itselleen, ei heidän julkisuudessa
julistetulle vakaumukselleen.
”Usein
kuulee väitteen”, kirjoittaa Fichte, ”että tietysti
käy paljon uskonnossa yli järjen, mutta ei saa katsoa sen olevan ristiriidassa
tämän kanssa. Ja sellaista mielettömyyttä toistetaan ja uskotaan! Voidaan
suvaita taikauskoa, niin kauan kuin se pysyy pelkkänä mietiskelynä; mutta kun
se pyrkii käytännölliseen vaikutukseen ja tarttuu loihtukeinoihin ennen ja
vastoin ainoaa oikeaa ja todellista välikappaletta, joka on järki, silloin on
jatkuva suvaitsevaisuus ihmisyyden asian pettämistä”. Näin pitkälle Fichte. Kuten hän, niin mekin olemme sitä mieltä, ettei saa
osoittaa suvaitsevaisuutta epäuskolle ja taikauskolle, vaan on niistä yleisesti
verotettava, niitä on osoiteltava ja pilkattava. Pyrittäköön valistamaan nuorisoa,
joka on niin altis taikauskon hengelliselle tartunnalle, mutta muuten ei
taisteluja ole ulotettava yksilöihin. Vältä lyömästä tarpeettomia haavoja
yksityisessä elämässä, mutta anna sitä vastoin rehellisiä iskuja julkisuudessa;
ota esimerkkiä rauhan aatteen ajajista, jotka hyökkäävät sodan, ei sotilaiden
kimppuun.
Kun
uskonnon valta ja ihanuus maallisissa asioissa on mennyttä, kun pakollinen
vastaopetus on tehnyt sen vaarattomaksi, silloin lakatkoon taistelu ja
kiivastus. Mielellään annetaan silloin tunnustus sille paljolle hyvälle, jota
kristinusko on tuonut mukanaan ja sen tunnustajat meidänkin aikanamme
tarkoittaneet; uskonnon niin inhimilliset harhaluulot tulevat säteilemään
meille raunioiden ihanuudella ja runoudella ja kirkon komeata rakennusta tullaan
muistelemaan suojana heikoille, hätääntyneille ihmislapsille, eikä vankilana,
joksi se viime aikoina kävi miehistyneelle sukupolvelle. Mitä valoisaa kirkko
kaikesta huolimatta on vaikuttanut, etenkin elämänsä aamuhetkinä, se on
pyyhkivä pois sen myöhemmän iän vallanhimon ja rikokset; mielellään
unohdettakoon, että sen toiminta jäykistyi sorroksi, että sen uskonlauseet, sen
siveysoppi tulivat suluiksi tulevaisuuden ihanteille.