Suvaitsevaisuus

Sisällysluettelo
  1. Suvaitsevaisuus
  2. Suvaitsevuuden määritelmä
  3. Suvaitsevuuskäsite ja sen paradoksit
    1. Paradoksi
    2. Käsite (concept) ja käsitys (conception)
    3. Suvaitsevuuden kolme paradoksia
    4. Neljä käsitystä suvaitsevuudesta
    5. Suvaitsevuuden historia
    6. Keskustelun aiheita

Suvaitsevuuden määritelmä

Pääasiallinen lähde: Stanford Encyclopedia of Philosophy, artikkeli Toleration vuodelta 2007.

Tässä aineistossa käytetään suvaitsevaisuuden sijasta lyhyempää sanaa suvaitsevuus.

Suvaitsevuus on sellaisten vakaumusten, tekojen tai käytäntöjen ehdollista hyväksymistä tai niihin puuttumattomuutta, joita suvaitsija pitää väärinä, paikkansa pitämättäminä, vastenmielisinä tai virheellisinä mutta siedettävinä niin, ettei niitä pidä kieltää tai rajoittaa.



Suvaitsevuutta käytetään hyvin monissa yhteyksissä. Esimerkiksi vanhemmat sietävät lastensa tietyn tyyppistä käyttäytymistä, ystävä sietää toisen heikkouksia, hallitsija sietää toininajattelijoita, uskonto sietää homoseksualisteja, valtio sietää ateisteja, yhteisä sietää poikkeavaa käytöstä.

Suvaitsevuuden vaikuttimia ja perusteluja tarkastellaan alempana.

Suvaitsevuuskäsite ja sen paradoksit

Paradoksi

Paradoksi on näennäisesti johdonmukainen väite, joka kuitenkin johtaa ristiriitaan tai järjenvastaiseen tilanteeseen. Toisaalta paradoksiksi nimitetään myös ilmeisen epäjohdonmukaista väitettä, joka kuitenkin ilmentää jotakinvaistomaisesti todeksi koettua asiaa.

Käsite (concept) ja käsitys (conception)

Suvaitsevuuskäsite (concept) on erotettava suvaitsevuuskäsityksistä (conceptions).

Suvaitsevuuskäsitteeseen liittyvät seuraavat asiat:

  1. Sen, mitä suvaitaan, on oltava kiistettävissä, jossain suhteessa paha tai väärä. Jos vastaväitteitä ei ole, ei puhuta suvaitsevuudesta vaan yhdentekevyydestä tai hyväksymisestä.
  2. Toiseksi kiistämiseen pitää liittyä hyväksyvä piirre, joka ei poista kiistämistä mutta antaa joitain perusteita kumota kielteiset tekijät jossain yhteydessä.
Näiden kohtien perusteella on väärin suvaita vääryyyttä, mikä on eräs suvaitsevuuden paradoksi.

Se, mitä suvaitaan, on väärin, mutta vain siedettävässä määrin väärin.
  1. Kolmanneksi on määriteltävä suvaitsevuuden rajat.
Suvaitsevuuden rajat määrittä se, missä kohden perustelut kiellolle ovat vahvemmat kuin perustelut hyväksymiselle. Tämä jättää avoimeksi sen, miten asiaan puututaan. Voidaan puhua kieltämispiirteistä.

Nämä kaikki voivat olla samaa laatua, esimerkiksi uskonnollisia, mutta ne voivat olla myös eri lajeja kuten esimerkiksi siveellisiä, uskonnollisia tai käytännöllisiä.

On huomattava, että rajoja on kaksi, ensimmäinen kohtien 1 ja 2 välillä ja toinen kohtien 2 ja 3 välillä.

Suvaitsevuudesta on kyse vain, jos suvaitsija toimii vapaaehtoisesti eikä pakosta.

Suvaitsijan ei kuitenkaan tarvitse olla sellaisessa asemassa, että hän voisi kieltää suvaitun asian. Suvaitsija voi kuulua esimerkiksi vähemmistöön, jolla ei ole mahdollisuutta kieltää kyseistä asiaa.

Suvaitsevuuden kolme paradoksia

Ensimmäinen paradoksi on nimetään suvaitsevan rotusyrjijän paradoksi. Se liittyy vastaväitteisiin.

Usein ihmisiltä, jotka pitävät joitain toisia ihmisiä alempirotuisina ja syrjinnän arvoisina, vaaditaan olemaan suvaitsevia. Tällöin rasisti, joka käytännön syistä hillitsisi halunsa syrjiä, olisi suvaitseva. Jos suvaitsevuutta pidetään hyveenä rasismista, joka käytännön syistä suvaitseeväärärotuisia, tulisi hyve.

Tästä on päädytty siihen johtopäätökseen, ettei suvaitsevuus ole ollenkaan hyve eikä edes moraalista laatua.

Toinen suvaitsevuuden paradoksi liittyy hyväksyvään piirteeseen. Koska kielteinen suhtautuminen ja myönteinen suhtautuminen ovat siveellisiä, jompi kumpi on siveellisesti väärin ja merkitsee vääryyden sietämistä. Tällöin tarvitaan moraalisia perusteluja, jotka eivät ole sietämisen rajoja.

Kolmas paradoksi on suvaitsevuuden rajojen määrittelyn paradoksi. Kysymys suvaitsemattomuuden suvaitsemisesta ei ole tyhjä vaan vaarallinen, sillä jonkin ryhmän leimaaminen suvaitsemattomaksi on itse suvaitsemattomuutta. Jos suvaitsevuuden rajoja voidaan määrittää mielivaltaisesti, suvaitsemattomuus alkaa mistä tahansa tällaisesta määrittelystä.

Jotta kolmas paradoksi voitaisiin välttää, olisi pystyttävä osoittemaan, että suvaistevuuden rajat voidaan määrittää yleispätevästi, mikä tuskin on mahdollista.

Tästä on tehtävä se johtopäätös, ettei suvaitsevuus ole ollenkaan arvoista riippuvainen. Suvaitsevuudella on sisältöä vain, jos se liittyy muihin arvoihin.


Neljä käsitystä suvaitsevuudesta

Ensimmäistä kutsutaan lupakäsitykseksi. Suvaitsevuus on suhde vallanpitäjän tai enemmistön ja toisinajattelijain tai väehemmistöjen välillä. Vallanpitäjä tai enemmistö antaa toisinajattelijoillle tai vähemmistölle luvan elää vakaumustensa mukaan sillä ehdolla, että vähemmistö hyväksyy vallanpitäjän tai enemmistön vallankäytön.

Niin kauan kuin poikkeavuus pysyy tietyissä rajoissa kuten yksityisessä todellisuudessa ja niin kauan kuin vähemmistö ei vaadi tasa-arvoista julksita tai poliittista asemaa heitä voidaan suvaita käytännöllisistä tai periaattellisista syistä, käytännöllisistä syistä, koska suvaitseminen voi olla halvinta eikäuhkaa lakia ja järjestystä sellaisella tavalla, jolla valtaapitävä osapuoli ne määrittelee, ja periaatteellisista syistä siksi, että monet pitävät ihmisten väkivaltaista pakottamista luopumaan vakaumuksestaan tai toimintatavastaan siveellisesti paheksuttavana.

Toineen suvaitsevuuskäsite on samanaikainen olemassaolo. Tällöin kaksi tai useampia ryhmiä ovat yhtä mahtavia ja toisia siedetään yhteiskuntarauhan ja omien etujen vuoksi. Tällöin kukin ryhmä on seka suvaitsija että suvaitsemisen kohde. Jos vallan tasapaino järkyy, se ryhmä, jolla on eniten valtaa voi lakata suvaitsemasta muita.

Kolmas suvaitsevuuden muoto on kunnioituskäsitys. Tällöin suvaitsevuuden osapuolet kunnioittavat muita vastavuoroisesti. Tälläin osapuolilla on joukko yhteisiä arvoja ja tästä syystä voimavarojen jako voidaan suorittaa näiden yhteisten oikeuksien ja vapauksien perusteella.

Tällöin voidaan puhua muodollisesta tasa-arvoisuudesta tai laadullisesta tasa-arvoisuudesta.

Ensimmäisessä käsityksessä erotetaan toisistaan poliittinen ja yksityinen todellisuus niin, ettei poliittisella tasolla synny ristiriitoja. Tämän käsityksen mukaan hallitaan Ranskaa, jossa uskonnoilla ei ole mitään asemaa julkisissa kouluissa.

Toisessa käsityksessä ihmiset kunnioittavat toisia asioissa, jotka ovat erityisen tärkeitä näille ihmisille ja on olemassa hyviä syitä tehdä tiettyjä poikkeuksia tai muutoksia olemassa oleviin laillisiin ja yhteiskunnallisiin rakenteisiin - tietyissä rajoissa.

Neljäs käsitys on arvonantokäsitys, jonka mukaan suvaittavissa nähdään siveellistä arvoa ja jossa toisia pidetään melkein oikeassa olevina. Tästä huolimatta toisten ajatellaan olevan joissain tärkeissä asioissa väärässä.

Kaikissa näissä suvaitsevuuden muodoissa on rajoituksia. Näiden suvaitsevuuden muotojen rinnalla se Ranskan suuren vallankumouksen aikainen periaate, jonka mukaan ihminen saa tehdä mitä tahansa, josta ei ole vahinkoa muille, saattaa olla ylivertainen.

Suvaitsevuuden historia



Inkivisition keinoja vaikuttaa vakaumukseen

Suvaitsevuuden historia esitetään lukion oppiaineistoissa. Sivaitsevuuden historiasta voidaan käyttää myös nimitystä suvaitsemattomuuden historia, koska kovin suvaitsevaa yhteiskuntaa historia ei tunne.

Keskustelun aiheita

  • Mitä asioita suomalaisessa yhteiskunnassa suvaitaan ja mitä asioita ei suvaita?
  • Missä suhteessa suomalainen suvaitsevuus eroaa ranskalaisesta suvaitsevuudesta?
  • Mistä johtuu, että suvaitsevuus sinänsä ei sisällä mitään arvoja?
  • Pitäisikö suvaitsevuuden rajoja Suomessa laajentaa vai kaventaa?
  • Pakanakillan säännöissä 1960 -luvulla sanottiin, etteivät kaikki kultuurit ole samanarvoisia. Mitä tällä tarkoitettiin?
  • Mikä on ihmisoikeuksien vaikutus suvaitsevuuteen?
  • Pitäisikö ihmisoikeuksia lisätä vai vähentää?