Kivaa olla ruotsalainen

Aviomies päätti ottaa lääkärin neuvosta vaarin. Hän meni kotiin, paukautti oven kiinni, heristeli nyrkkiään vaimonsa kasvojen edessä ja murisi,
"Tästä lähtien sinä otat määräyksiä minulta. Haluan illallisen juuri nyt ja kun olet saanut laitettua sen pöytään, menet yläkertaan ja otat esille parhaimmat vaatteeni. Tänä iltana menen poikien kanssa ulos. Sinä jäät kotiin, minne sinä kuulut. Toinen juttu, satutko arvaamaan kuka solmii rusettini?"

"Varmasti tiedän," huusi hänen vaimonsa, "hautausurakoitsija."

- Palveluksessanne, toveri Kenraali.

- Toveri Iliushin, menkää kertomaan Ivanille, että tämä on hänen viimeinen mahdollisuutensa. Kunnes hän kertoo meille. missä aarre on, minä tapan hänen vaimonsa ja hänen tyttärensä, poltan hänen sormensa, puhkaisen hänen silmänsä, leikkaan hänen korvansa, murskaan hänen sukuelimet ja kun olen väsynyt kiduttamaan häntä, annan hänen sydämensä koiralleni.

Kersantti Iliushin ryntäsi pimeään selliin missä Ivan makasi lattialla hakattuna melkein kuoliaaksi.

- Rakas Ivan, tein kaikkeni mitä pystyin, mutta pelkään että he ovat hyvin ehdottomia ja tämä on viimeinen tarjous, minkä he tekevät. Joko kerrot heille paikan, jossa pidät kultaa ja he päästävät sinut vapaaksi tai he tappavat sinun perheesi, polttavat sormesi, puhkaisevat silmäsi, murskaavat sukuelimesi ja kun he väsyvät, he tekevät sydämestäsi koiran ruokaa.

Ivan puolikuolleena, pelkäsi pahan päiväisesti ja huolissaan perheestään, kuiskasi kivuliaasti irvistäen pitävänsä kultaa telttansa alla.

Seuraavassa hetkessä Kersantti Iliushin ryntäsi Kenraali Petrofievin toimistoon:
- Toveri Kenraali, pyydän lupaa raportoida.
- Lupa annettu. Mitä Ivan sanoi?
- Toveri Kenraali, antakaa anteeksi, hän sanoi: "Haista ukko huilu."

Maanviljelijä mietti keinoja lannistaa tätä hyötysyömisen tilannetta. Hän laittoi kyltin, jossa luki,
"VAROITUS: YKSI NÄISTÄ MESIMELOONEISTA SISÄLTÄÄ SYANIIDIA!"

Maanviljelijä palasi viikkoa myöhemmin löytämättä yhtäkään puoliksi syötyä vesimelonia, mutta löysi toisen kyltin, jossa luki,
"NYT NIITÄ ON KAKSI!"

Karjapaimen meni hitaasti hevosen taakse, nosti sen häntää ja antoi ison pusun paikkaan, johon aurinko ei paista.

Silloin kaupunkilaisten oli pakko kommentoida, "En voinut olla huomaamatta, että mitä sinä teit hevoselle. Se on hyvin epätavallinen rituaali."

"Jepsis," vastasi karjapaimen. "Minulla on pahasti halkeilevat huulet."

"Ja tämä parantaa ne?" kysyi kaupunkilaiset.

"Ei, mutta se estää minua nuolemasta niitä."

Juppityttö: "Hän on niin rikas, hän lentää omalla Cessnalla."
Juppi: "Voi vitsi! Minä satun lentelemään omalla koneella myöskin."
Juppityttö: "Omassa olohuoneessasi?"

Rakkaudella,

Liisa.

J.K. Onnittelut lottovoiton johdosta.

Neiti Virtanen haukkoi henkeään ja sitten sanoi jäätävästi, "Herra Perkins, minä en usko, että tämä on sovelias kysymys minulle. Minä vakuutan teille, että vanhempani tulevat kuulemaan tästä." Tämän sanottuaan hän istuutui alas naama punaisena.

Hermostumatta Herra Perkins kutsui Neiti Nykästä ja kysyi saman kysymyksen. Neiti Nykänen tyynenä vastasi, "Silmän pupilli, hämärässä valossa."

"Aivan oikein," sanoi herra Perkins. "Ja nyt, Neiti Virtanen, minun täytyy sanoa teille kolme asiaa. Yksi, ette ole lukenut läksyjänne. Kaksi, teillä on likainen mielikuvitus. Ja kolme, jonain päivänä tulette kohtaamaan kauhean pettymyksen."

"Luuletko, että kengät ovat siellä vielä?" Jansson kysyi.

"Ei tunnu todennäköiseltä," vastasi hänen vaimonsa.

"Mielestäni se on kokeilemisen arvoinen asia," sanoi Jansson ja laittoi kuitin taskuun. Hän meni alakertaan, hyppäsi autoon ja ajoi suutariliikkeeseen.

Vakavalla naamalla Jansson ojensi kuitin tiskin takana olevalle miehelle. Naama peruslukemilla, mies sanoi, "Hetkinen, käyn katsomassa." Mies katosi nurkan liikkeen toiselle puolelle.

Kahden minuutin päästä kuului huuto, "JOO, TÄÄLLÄ NE OVAT."

"Ihanko totta?" huusi Jansson takaisin. "Sepä hienoa, emme olleet varmoja, että vieläkö ne olisivat täällä tämän ajan jälkeen."

Mies tuli tiskin taakse tyhjin käsin ja sanoi, "Joo, ne ovat valmiita ensi torstaina."