Wilfred Beckerman: Through Green Coloured Glasses - Environmentalism Reconcidered

Wilfred Beckerman on taloustieteen ja erityisesti hyvinvointiteorian emeritustutkija Oxfordin yliopistossa. Vuosina 1970-73 hän toimi Englannin kuninkaallisen, ympäristön pilaantumista tutkivan komission jäsenenä. Aina 70-luvun alkuun asti Beckerman uskoi, että maailmanlaajuinen ympäristö oli tuhoutumassa. Päästyään edellämainitun komission jäseneksi hän havaitsi nopeasti, että julkisuudesta saatu vaikutelma ympäristön tilasta oli väärä. Miltei jokainen saastumista kuvaava indikaattori osoitti jo vuonna 1970 laskevia trendejä. Kokemustensa johdosta Beckerman julkaisi 1974 kirjan 'In Defence of Economic Growth' (taloudellisen kasvun puolustus). Tässä kyseessä olevan teoksen 'Through Green Coloured Glasses' (Englannissa julkaistu nimellä 'Small is stupid') hän katsoo olevan sille jatkoa. Viisitoista vuotta ensimmäisen kirjansa julkaisun jälkeen, ollessaan tutkijana Rockefeller-säätiön tutkimuskeskuksessa Belagiossa hän tapasi tunnetun vesi- ja kastelujärjestelmien professorin joka kehui Beckermanin ensimmäistä kirjaa. Hän ilahtui kehuista mutta vastasi ehkä olleensa väärässä, koska oli ilmestynyt uusia ennenäkemättömiä uhkia, kuten dioksiinit ja kasvihuoneilmiö. Tähän professori vastasi: 'Oi ei Wilfred, ilmiöt ovat aivan yhtä liioiteltuja, kuin ne kauhukuvat, joita vastaan hyökkäsit 1974'.

Beckerman pyrkii kirjallaan tuomaan tasapainoa ympäristökeskusteluun. Hänen mielestään, ympäristöongelmien luonne on täysin erilainen riippuen siitä kuuluuko ihminen kehittyneen maailman rikkaisiin vai alikehittyneen maailman köyhiin Tätä jaottelua vastaan hän analysoi järkähtämättömän loogisesti kestävää kehitystä, varovaisuusperiaatetta sekä nykyisten ja tulevien sukupolvien välisiä intressiristiriitoja. Samaa loogista varmuutta hän tuntee käsitellessään biodiversiteettikysymystä ja äärellisten resurssien ongelmaa.

Kirjan pääviesti on se, että maailman tärkein ympäristöongelma on köyhyys joka ilmenee puhtaan veden puutteena ja huonona sanitaationa. Maailmassa on useita miljardeja ihmisiä, jotka kärsivät näistä ongelmista joka päivä. Ainoa tapa ratkaista nämä ongelmat on taloudellinen kasvu. Siksi päätöksentekijöiden tulisi, Beckermania mukaillen, keskittyä ennemmin kehitystä edistävien ja elinympäristöä parantavien toimenpiteiden etsintään kuin osallistua suuriin kansainvälisiin jamboreihin keskustelemaan lopunajan ennustuksista.

Erityisen terävän kohtelun saa ympäristöväen hellimä kestävän kehityksen käsite. Yleensä vihreät määrittelevät kestävän kehityksen epämääräisesti tai he tuketuvat esimerkiksi Brundtlandin raportin märitelmään. Beckerman siteeraakin kirjassaan taloustieteilijöitä Dasguptaa ja Mäleria: '.. Useimmat kirjoitukset kestävästä kehityksestä alkavat tyhjästä ja jotkut etenevät toivottomasti pieleen. On vaikeaa löytää toista yhteiskuntatieteiden tutkimusalaa, joka olisi osoittanut tällaista älyllistä taantumaa.' Kirjoittajan mielestään kestävä kehitys on myös moraalisesti kieroutunut ajatusrakennelma. Saman aikaisesti, kun maailmassa on todellisia ihmisiä surmaavia ympäristöongelmia, ollaan valmiita sijoittamaan suunnattomia summia joidenkin uhanalaisten hyönteislajien turvaamiseksi.

Beckerman myös huomauttaa raaka-aineiden loppumisella elämöiviä nollakasvun kannattajia siitä, että jos maailmassa olisi rajallisia resursseja, ne loppuisivat vääjäämättömästi myös nollakasvun tapauksessa. Looginen johtopäätös olisi se, että kaikkien rajallisten raaka-aineiden käyttö pitäisi lopettaa heti, silloin ne säästyisivät myös kaikille tuleville sukupolville. Näin ollen myös meidänkin jälkeen tulevat sukupolvet olisivat saman ongelman edessä, eikä kukaan pääsisi nauttimaan rajallisista raaka-aineista. Ympäristöteoreetikot ovatkin lieventäneet absoluuttisen kestävän kehityksen määritelmää sen järjettömyyden takia ja ottaneet käyttöön ns. kestävän kehityksen heikon muodon. Sen mukaan loppuneet luonnonvarat voitaisiin korvata ihmisen luomalla pääomalla (man made capital). Tämän lievennyksen jälkeen teoria onkin miltei identtinen taloustieteeseen jo toista sataa vuotta kuuluneen hyvinvointiteorian kanssa. Itse ongelmaan, väitteisiin luonnonvarojen rajallisuudesta kirjoittaja suhtautuu epäillen.

Vihreiden vaalimaa varovaisuusperiaatetta (precautionary principle) Beckerman käsittelee tarkastelemalla kasvihuoneilmiötä ja mahdollista ilmakehän lämpenemistä. Vihreät vaativat maailman valtioilta taloudellisen hyvinvoinnin merkittävää laskua, jotta uhkaava tuho voitaisiin välttää. Kirjoittaja osoittaa, että ennustukset maapallon lämpenemisestä ovat kaikkea muuta kuin varmalla pohjalla. Lisäksi hän osoittaa sen, että vaikka maapallon lämpeneminen olisi totta, niin kaikki lämpenemisen tuomat muutokset eivät olisi negatiivisia ja lämpenemiseen kuluva aika jättäisi maailman ihmisille riittävästi aikaa sopeutumiseen. Olisi kovin typerää ryhtyä hyvin kalliisiin toimenpiteisiin jotta vältyttäisiin kuvitteellisen uhan tuottamista rajallisista tappioista.

Beckermanin kirja on älykästä luettavaa kaikille niille, jotka haluavat laajentaa maailmankuvaansa poliittisesti vähemmän korrektiin suuntaan. Suosittelen kirjaa myös niille ekologisesti suuntautuneille, jotka haluavat tutustua ympäristökeskusteluun hyvinvointiteorian ja loogisen ajattelun näkökulmasta. Se on erityisen mainiota luettavaa kaikille taloustieteitä harrastaville.

Teoksessa on viittaukset kaikkiin lähteisiin, aihe- ja henkilöhakemisto sekä laaja kirjallisuusluettelo.