ELÄMÄ JA LISÄÄNTYMINEN OVAT  HÄVIÄMISTÄ SUUREMPIA VOIMIA

Professori Ilkka Hanski (HS 9.1.1999) on pyrkinyt valottamaan
metsälajien häviämisen laajuutta, syitä ja seurauksia. Artikkelista
saa käsityksen, että jäästä ja vedestä paljastunut maa sai 10 000
vuotta sitten lajistonsa kuin taivaan lahjana. Nyt elämme hänen
mukaansa kautta, jolloin olemme hävittämässä lahjana saatua lajistoa
sukupuuttoon yhtenäisiä metsäalueita pirstomalla. Arvioissa on
kuitenkin unohtunut havumetsän palautuvuuden laki ja lajien kyky
vallata uusia alueita.

Vanhojen metsien uhanalaiset lajit ovat kasveja, hyönteisiä ja sieniä,
joita maallikot tuskin luonnosta löytävät ja vain kourallinen
asiantuntijoitakin pystyy niitä tunnistamaan. Lajit vaikuttavat
ekokiertoon ja sen ravintoketjun toimintaan, mutta itse ekosysteemin
toimivuudessa näillä lajeilla on tuskin mitään merkitystä. Tärkeintä
on säilyttää metsien ekosysteemit elinvoimaisina.

Uhanalaisuudesta on tullut luonnonsuojelun fanaatikoille tärkein
peruste suojelupinta-alojen kasvattamiseksi. Eettisiin arvoihin
vetoamalla ja sukupuutolla uhkaamalla pyritään lisäämään vanhoja
metsiä. Ajatus nopeista sukupuutoista on tuotu meille troopiikin
sademetsistä, joissa on tuhansittain pienialaisina esiintyviä
kotoperäisiä lajeja. Maapalloa kiertävän pohjoisen havumetsävyöhykkeen
lajit sen sijaan esiintyvät pääsääntöisesti laaja-alaisina. Meillä ei
ole edes kotoperäisiä lajeja, mikä on sukupuuttoon hävittämisen
edellytys.

En näe järkeväksi eettisten arvojen taakse linnoittautumista, vaan
avoimen ja arvovapaan tutkimuksen lisäämistä. Tutkimustietoa tarvitaan
harvinaistuneiden lajien leviämistavoista. Ellei lajeilla olisi
vahvaan leviämiskykyä, esimerkiksi suurten vesistöjen keskellä olevat
saaret olisivat edelleen aukeina. Metsäpalot houkuttelevat kymmenien
kilometrien takaa palaneeseen puuhun erikoistuneita hyönteisiä. Koska
lahoavaa puuta on ollut saatavissa lähes kaikkialla, niihin
erikoistuneilla hyönteisillä ei välttämättä ole yhtä voimakasta
leviämiskykyä kuin paloista riippuvilla lajeilla.

Hanskille ei näy riittävän mikään, mitä meillä on saatu aikaan vuoden
1992 Rion ympäristökokouksen jälkeen. Metsäsektorilla on jo otettu
vastuu elinympäristöistä. Metsä- ja luonnonsuojelulait on uusittu ja
metsänhoitoa on sopeutettu, jotta elinympäristöt vastaisivat entistä
paremmin metsälajiston vaatimuksia. Umpeenkasvavilta niityiltä
katoavien perhosten häviämislait tuskin ovat yleistettävissä
havumetsien muuhun hyönteislajistoon. Lisääntymiseen ja
leviämisstrategioihin keskittyvä tutkimus on vasta alussa. Hanskin
esittämät olettamukset pitää vielä testata luonnossa.

Metsäntutkimuslaitoksessa on valmistunut monimuotoisen metsän
välitutkimusraportti, johon Hanskikin viittaa. Sen mukaan metsän
ajallinen, eri kehitysvaiheiden monimuotoisuuden, seuranta on
tutkimuksen keskeisintä aluetta. Kun seuranta tuo tuloksia lajien
esiintymisestä eri-ikäluokkien elinympäristöissä, voidaan tehdä
johtopäätöksiä lajien lisääntymisistä ja häviämisistä.

Yksi ratkaisu Hanskin kuvaamaan sukupuuttovelkaan löytyy eläin- ja
kasvitarhoista. Uhanalaistuneiden suurnisäkkäiden, esim.
siperiantiikerin, sarvikuonon ja pandan,  populaatioita on vahvistettu
siirtoistutuksin. Sattumalta hävinneitä hyönteisiä ja sieniä on
mahdollista kasvattaa tarhoissa nisäkkäitä pienemmin kustannuksin ja
palauttaa niitä alkuperäisiin elinympäristöihin. Uhanalaisten lajien
siirtoistutuksista on muun muassa Ruotsissa saatu jo rohkaisevia
tuloksia.
 

Simo Hannelius
Metlan tutkija
Vantaa