Julkaistu Kanava 9/99
‘Suomen uhanalaiset lajit’ lienee emotionaalisesti vetoavin käsite viime vuosikymmenen luonnonsuojelukeskustelussamme. Uhanalaisten lajien luettelo näyttää olevan taikasana, joka tekee tarkemman analyysin tarpeettomaksi. Tarkemmin katsoen käsite on perin ongelmallinen. Uhanalaisuudella on helppo hämätä luonnonsuojelun käsitekiemuroihin vihkiytymättömiä kansalaisia.
Uhanalaisten eläinten ja kasvien suojelutoimikunta kirjasi mietintöönsä (1986) käsitteen perusmäärittelyn ja laati uhanalaisista lajeista luettelon, jota seurantatyöryhmä myöhemmin (1992) täydensi.
Suojelutoimikunnan mielestä ‘lajin uhanalaisuus tarkoittaa sitä, että laji on häviämässä maastamme ihmisen toiminnan seurauksena’. Ihmisen toiminnan syyllistäminen mutkistaa tarpeettomasti luonnonsuojelua. Osa uhanalaisiksi luokitelluista lajeista on levinnyt maahamme maanviljelyn eli ihmisen toiminnan tuloksena, ja uhanalaisuuden syynä on maanviljelystapojen muutos. Ihminen teki aikoinaan pahaa levittämällä luontoon sinne kuulumattomia lajeja, ja nyt vanhanmallisen pahanteon lopettaminen on taas pahasta.
Ihmisen vastuu on synnintuntoa luontevampi lähtökohta luonnonsuojelulle. Tietoisena olentona ihminen on vastuussa niin tekemisistään kuin tekemättä jättämisistään. Toiminnan laiminlyönti on myös toimintaa. Jos luonto on muuttumassa huonompaan suuntaan tai luonnon nykytila ei mielestämme ole hyvä, niin miksemme vain pohtisi, mitä voimme tehdä ja mitä meidän pitäisi tehdä. Ihminen on lajina niin dominoiva ja niin paljon järkensä ohjaama, ettei 'ollaan kuin ei oltaiskaan’ -leikkiä tarvita.
Valtiollisen uhanalaisuuden käsitteen suurin looginen ongelma on se, ettei luonto toimi valtiollisten tai muiden hallinnollisten rajojen mukaisesti. Jos luonnon arvot ovat valtioiden poliittisista intresseistä riippumattomia itseisarvoja, niin luonnon tämänhetkisestä tai tavoiteltavan tilasta tehtävät johtopäätökset eivät voi riippua luonnon toiminnan kannalta merkityksettömistä valtioiden rajoista ja niiden muutoksista. Viime vuosina valtiollisesti uhanalaisten lajien määriä Euroopassa on eniten kasvattanut Neuvostoliiton ja Jugoslavian hajoaminen. Euroopan liittovaltion perustaminen korvaisi tappiot. Jos Suomi liitettäisiin Venäjään tai Venäjän Karjala Suomeen, valkoselkätikka ei olisi enää maassamme uhanalainen.
Valtiollisesti uhanalaisten lajien suojelutarpeita on perusteltu sillä, että yleisenkin lajin levynneisyysalueen laidoilla olevat populaatiot ovat geneettisesti poikkeavia ja tarvitsevat siksi erityissuojelua. Kuvan tilanteessa kaikki populaatiot ovat levinneisyysalueen laidoilla, eikä lajin uhanalaisuus jollakin rajanvedolla tehdyssä valtiossa auta yhtään reuna-alueiden analysoinnissa. Jos valkoselkätikan suojelutarvetta Suomessa perustellaan levinneisyysalueen laita-argumentilla, kymmeniä tuhansia kilometrejä levinneisyysalueen laitaa omistavalle Venäjälle lankeaa hirmuinen suojeluvelvoite valtiossa hyvin pärjäävän lajin suhteen.
Suojelutoimikunta on huomannut rajojen mielivaltaisuuden ongelman: 'laajan levinneisyytensä reunoilla eläviä lajeja ei ole ilman muuta pidetty uhanalaisina'. Mutta toimikunta on soveltanut periaatetta lähinnä Kilpisjärven alueseen. Sinänsä toimikunnan mietintö vaikuttaa hyvin asiantuntevasti ja loogisesti kirjoitetulta. Suurin sekaannus tulee, kun toimikunnan työstä otetaan vain pelkät uhanalaisten lajien listat ja ruvetaan niillä huitomaan.
Valtiollisen uhanalaisuuden käsite antaa harhaanjohtavan kuvan luonnon muutoksesta. Se on määritelty näyttämään aina muutosta huonompaan. Laji on Suomessa uhanalainen, jos se on tänne vakiintunut ja täältä häviämässä. Uhanalaisuus ei noteeraa lajeja, jotka ovat Suomeen vakiintumassa. Olli Järvinen ja Kaarina Miettinen toteavat purevasti ‘Sammuuko suuri suku’ kirjasssaan (1987) Suomeen levittäytyvästä turkinkyyhkystä: ‘Turkinkyyhkyt tarvitsevat yhtä vähän erikoissuojelua kuin kuin Suomen ensimmäiset hampurilaisravintolat.’ Kuvitellaanpa, että luonto päätyisikin ensimmäistä kertaa historiansa aikana kaivattuun tasapainotilaan, jossa lajien kannat säilyisivät vakaina mutta levinneisyysalueet heilahtelisivat. Yhä uudet lajit tulisivat silti Suomessa uhanalaiseksi ja täältä myös häviäsivät. Uhanalaisuuspropaganda antaa vaikutelman, että teollistuneessa Suomessa lajien määrä on uhkaavasti vähentynyt. Mutta ainakin Suomen ympäristökeskuksen julkaisemassa 'Suomen ympäristön tulevaisuus' teoksessa (1996) kerrotaan, että lajien määrä Suomessa on nykyään suurempi kuin kaksi sataa vuotta sitten.
Uhanalaisuuskäsitteessä on voimakas emotionaalinen lataus, ja siten se soveltuu mainiosti vaikuttamisen välineeksi. Luonnonsuojeluväki on ottanut yhdeksi keskeiseksi keinoksi kansallisten luonnonsuojelutavoit-tei-den edistämisessä lajin valtiollisen ja ekologisen uhanalaisuuden sekoittamisen. Jo uhanalaisuustoimikunta otti mietintönsä alussa emotionaalista vauhtia lajien kiihtyvästä sukupuuttoon kuolemisesta, mutta totesi sitten selvästi, että Suomen uhanalaiset eivät ole sukupuuttoon kuolemassa vaan Suomen alueelta häviämässä. Järvinen ja Miettinen määrittelevät vielä kirjassaan, että 'laji kuolee sukupuuttoon, kun lajin viimeinen yksilö kuolee' Mutta tuoreessa Hanskin, Lindströmin, Niemelän, Pietikäisen ja Rannan 'Ekologia'- perusoppikirjassa (1998) hehkutetaan jo otsikoissa 'Lajien uhanalaisuus ja sukupuuttoon kuolemisen nopeus Suomessa'.
Tietenkin sukupuutto voidaan määritellä alueelta häviämisenä. Mutta jos alueelta häviämistä kutsutaan tunteenomaisesti ja erittelemättömästi sukupuutoksi, kyseessä on käsitteiden tarkoituksellinen tai ymmärtämätön sotkeminen. Kummastakohan oli kyse, kun entisen ympäristöministerin puheissa Tyyneltä valtamereltä Atlannin rannoille levinnyt valkoselkätikka oli sukupuuttoon kuolemassa.
Kenen etuja valtiollisen ja ekologisen uhanalaisuuden sekoittaminen palvelee? Eri tutkimusalat ja yhteiskunnalliset hankkeet kilpailevat rahasta. Sukupuuttouhkien kanssa serveeratun Suomen uhanalaisten lajien listan avulla hankitaan rahaa erilaisiin suojeluprojekteihin, mukaviin seminaareihin, ja tutkimukseen, josta osa on huonoa ja osa tieteellisesti kelvollista, kuten kaikessa tutkimuksessa. Olennainen osa uhanalaisuusongelmaa on, miten käsitteet pitäisi määritellä ja listat laatia. Määrittelyasioista voidaan turvallisesti pitää seminaaria seminaarin perään tarvitsematta pelätä tosiasioiden keskustelua sotkevan. Luontoasiantuntijoiden keskinäinen solidaarisuus estää perusteltujen kriittisten näkemysten tulon päättäjien tietoon. Sitten on helppo naureskella Sauli Niinistö-riepua, joka luonnonsuojelupelistä mätää haistettuaan kompastui tupajumeihin.
Valtiollisen ja ekologisen uhanalaisuuden sekoittaminen palvelee lyhyellä tähtäimellä koko Suomen itsekkäitä taloudellisia etuja. Uskottelemalla, että Suomi tekee oman osansa sukupuuton uhkaamien lajien suojelusta Suomen uhanalaisia lajeja suojelemalla, saadaan omatunto puhtaaksi ja maine hoidetuksi. Ja suojeluun käytetyt rahat pysyvät mukavasti kotimaassa. Kas kun elintarviketeollisuus ja maanviljelijät eivät ole keksineet, että Suomi voisi hoitaa oman osansa maailman nälkäongelmasta syöttämällä kansalaisensa entistä paremmin ja monipuolisemmin.
Rion ympäristösopimusta on myös käytetty kansainvälisenä perusteena valtiollisesti uhanalaisten lajien suojeluun. Ihmettelin eräässä seminaarissa valkoselkätikan uhanalaisuuden riippuvuutta Suomen ja Venäjän välisen rajan tarkasta sijainnista. Korkearvoinen ympäristöbyrokraatti vastasi, että valkoselkätikan uhanalaisuus on ratkaistu Rion ympäristökonferenssin päätösten mukaisesti eikä asiassa enää kaivata esittämieni kaltaisia mielipiteitä.
Riossa sovitun biologisen monimuotoisuuden suojelun ja ympäristön ja kehityksen tavoitteet eivät kuitenkaan vaadi luonnon kannalta toisarvoisten rajojen mukaisesti uhanalaiseksi määritellyn lajin suojelua. Sellaista johtopäätöstä ei ainakaan voi tehdä luettaessa Rion julistusta ja tomintaohjelmaa (UNCED, YK:n ympäristö- ja kehityskonferenssi, Rio de Janeiro 3.-14.6. 1992, ympäristöministeriö ja opetusministeriö, 1993) tavallisella tohtorinjärjellä eikä kuten lahkolaissaarnaaja lukee raamattuaan tai politrukki Marxiaan. Rion kokouksessa tähdennettiin ympäristöasioita koskevan kansalaiskeskustelun merkitystä. On hupaisaa, että Rion kokousta käytetään 'suu suppuun' vaatimusten perusteeksi.
Yhden perusteen Rion kokous tarjoaa valtiollisesti uhanalaisten lajien suojelulle. Biologisen monimuotoisuuden suojelusopimus tunnustaa valtioiden oikeuden omistaa omat geenivaransa. Jos bioteknologian odotetaan keksivän taloudellista hyötykäyttöä valkoselkätikan geeneille, niin valkoselkätikan suojelussa sovellettu periaate 'kyllä yksi suomalainen valkoselkätikka aina tuhatta ryssän tikkaa vastaa' saattaa olla ihan järkevä. Mutta tällöin ei ole kyse hyveellisestä luonnonsuojelusta vaan kylmien taloudellisten etujen vaalimisesta.
Miten meidän pitäisi mielestäni luontoa kohdella?
Suomi on vastuussa omasta luonnostaan. Suomen luonnossa on sekä alueellinen että lajistollinen ulottuvuus. Alueellinen ulottuvuus tarkoittaa eri paikoissa olevien luontotyyppien ja maisemien muodostamaa kokonaisuutta. Lajistollinen ulottuvuus tarkoittaa eri luontotyypeissä elävien lajien muodostamaa kokonaisuutta. Ensisijainen huomio luonnon hoidosta päätettäessä on kiinnitettävä alueelliseen ulottuvuuteen, sillä yleensä kullakin luontotyypillä elelee sillä luontotyypillä viihtyviä lajeja. Erityistä mielenkiintoa johonkin lajiin on kiinnitettävä silloin, kun laji on olennainen osa vaalittavaksi valittua luontotyyppiä ja uhkaa ihmisten toimien takia tai muusta syystä hävitä. Saimaan norpat, laulujoutsenet, karhut ja sudet kuuluvat ilman muuta Suomen luontoon.
Suomen valtiollisesti uhanalaisilla lajeilla on oma mielenkiintonsa ja arvonsa. Niiden avulla voidaan herättää mielenkiintoa Suomen lajistoon, ja herätetty mieli saattaa ottaa vastaan tietoa Suomen luonnon olennaisista piirteistä. Jos yksittäiset lajit saavat liian ison painon, taju kokonaisuuksista hämärtyy. Bongarimentaliteetilla ei luonnontaloutta suojella.
Suomi on vastuussa kansainväliselle yhteisölle jonkin lajin suojelusta silloin kun lajia uhkaa todellinen sukupuutto. Tällöin lajin levinneisyysaluetta on tarkasteltava ekologisin kriteerein eikä lajien kannalta merkityksettömien valtioiden rajojen puitteissa. Valtiot tulevat peliin mukaan, kun sovitaan tarvittavasta kansainvälisestä yhteistyöstä. Rikkaana teollisuusmaana Suomi on osavastuussa myös kehitysmaiden luonnon ongelmista, kuten maaperän eroosiosta, aavikoitumisesta, sademetsien häviämisestä, ja lajien sukupuutoista. Jos olisin ympäristöministeriön rahankäytöstä päättämässä, siirtäisin kiireesti valkoselkätikan suojeluun käytetyt miljoonat kehitysmaiden aitojen sukupuuttouhkien torjuntaan.
JUHA LAPPI
Kirjoittaja toimii tutkijana Metsäntutkimuslaitoksen Suonenjoen tutkimusasemalla