Kansakunnat voivat sopimuksen mukaan vapaasti myydä käyttämättömiä kiintiöitä toisille valtioille. Sopimusosapuolet miettivät myöhemmissä kokouksissa sopivia ja riittäviä menetelmiä sopimusmaiden kontrolloimiseksi. Kiinaa, Intiaa ja Brasiliaa (eivät mukana sopimuksessa) pyydetään rajoittamaan kasvihuonepäästöjä vapaaehtoisesti.
Kioton sopimus astuu voimaan, kun 55 maata on ratifioinut sopimuksen. Tällä hetkellä allekirjoittajamaita on 38. Yhdysvalloista sen on vasta allekirjoittanut varapresidentti.
Kongressi ja Senaatti
Minkä tahansa kansainvälisen sopimuksen muuttuminen laiksi Yhdysvalloissa edellyttää, että sekä Edustajainhuone (kongressi) ja Senaatti hyväksyvät sopimuksen kahden kolmasosan (2/3) äänten enemmistöllä
Elokuussa 1997 Senaatti kielsi äänin 95-0 Yhdysvaltoja allekirjoittamasta mitään sopimusta, joka ei koske myös tärkeimpiä kehitysmaita, kuten Kiinaa, Intiaa tai Brasiliaa. Tästä huolimatta varapresidentti Gore suostui kompromissiratkaisuun Kioton kokouksessa, joka ei käsittänyt Kiinaa, Intiaa tai Brasiliaa. Clinton ei ole vielä allekirjoittanut sopimusta. Kongressi ja senaatti ovat ilmoittaneet vastustavansa sopimusta.
Tapaamamme Kongressin edustajat olettivat, että Presidentti pyrkii saattamaan Kioton sopimuksen määräykset voimaan käyttäen toimeenpanovaltuuksiaan. Estääkseen tämän kansanedustuslaitokset ovat ryhtyneet laajoihin lainsäädännöllisiin vastatoimiin estääkseen presidenttiä saamasta sopimusta de facto voimaan ilman Senaatin ja Kongressin hyväksyntää.
USA:n perustuslaki jakaa toimeenpanovallan, lainsäädäntövallan ja tuomiovallan tiukasti omiin lokeroihinsa. Ensimmäistä edustaa presidentti, toista kaksikamarinen kansanedustuslaitos ja kolmatta tuomioistuinjärjestelmä. Yhdysvaltain poliittinen historia onkin ollut näiden instituutioiden välisen valtakamppailun historiaa.
Myös Kioto-prosessi voidaan nähdä osana Yhdysvalloissa käytävää kilpailua vallasta presidentti- ja kansanedustusinstituutioiden välillä. Presidentti-instituutio on pyrkinyt laajentamaan valtaansa kansanedustuslaitoksen suuntaan koko Yhdysvaltain historian ajan. Eräs keskeinen väline tässä prosessissa on ollut ulkopolitiikka. Presidentin ulkopoliittiset oikeudet ovat laajat ja on ollut nähtävissä, että presidentti pyrkii saamaan lainsäädännöllistä valtaa kansainvälisiä sopimuksia hyväksikäyttäen.
Kongressin ja Senaatin keskeinen huoli Kioto-prosessissa on ollut se, että sopimukset antavat presidentille laajat valtuudet päättää yksittäisten kansalaisten asioista ilman kansanedustuslaitoksen hyväksyntää.
Kansanedustuslaitoksen kannalta toinen tärkeä seikka on se, että Kioton kaltaiset sopimukset luovuttavat valtaa valtioiden muodostamille kansainvälisille järjestöille. Niissä suurta vaikutusvaltaa käyttävät ns. NGO:t (Non Governmental Organisation). Ne ovat vaikutusvaltainen joukko erilaisten säätiöiden ja rahastojen ylläpitämiä toimistoja, jotka pyrkivät vaikuttamaan kansainvälisten sopimusten sisältöihin. NGO:lla ei ole poliittista vastuuta millekään demokraattisesti valitulle elimelle. Yhdysvalloissa tunnettu käsite 'New World Order' kuvaakin tilannetta, jossa maailmaa johtavat kansanedustuslaitosten yläpuolella olevat hallitukset yhdessä erilaisten vaikuttajaryhmien kanssa käyttäen hyväksi kansainvälisillä sopimuksilla 'keittiön kautta' saavuttamiaan lainsäädännöllisiä valtaoikeuksia.
Pieni mutta tärkeä seikka on se, että Kioton sopimus edellyttää myös, että Yhdysvaltojen sotilasvoimien päästöt, muissa kuin monenkeskisissä tehtävissä otetaan huomioon päästökiintiöitä täytettäessä. Tämän pelätään aiheuttavan ongelmia kansallisesta turvallisuudesta huolehtimiselle ja kasvavia diplomaattisia pulmia.
Ennen kaikkea Kongressissa on mennyt usko Kioton taustalla olevaan tieteeseen. Edustajien keskuudessa tunnetaan laajalti 15.000 tiedemiehen vetoomus ilmastosopimuksen ratifioimista vastaan. Ilmastosopimus nähdään vain osana presidentin ja kansanedustuslaitoksen välistä valtapeliä, jota korostaa istuva liberaali presidentti ja kiihkeänä vihreänä tunnettu varapresidenti Gore.
Kansanedustajien vastenmielisyyttä sopimusta kohtaan lisäävät myös Kioton sopimusta ajavat tahot. CNN:n TV-kanavan omistaja miljardööri Turner puhuu avoimesti ilmastosopimuksen puolesta. Hän myös lahjoitti miljardi dollaria YK:lle, edellyttäen että saisi määrätä rahojen käytöstä. Erittäin varakkaat säätiöt, kuten esimerkiksi Pew ja Rockefeller sijoittavat kymmeniä miljoonia dollareita Kioton sopimuksen puolesta käytävään propagandakamppailuun.
Osa suuryrityksistä, mm. Energiayhtiö British Petroleum on ryhtynyt kannattamaan sopimusta. Vallalla on epäily siitä, että niiden suhteellinen kilpailukyky pienempiin yrityksiin nähden paranee sääntelyn kasvaessa ja lisäksi niillä on toive saada valtion kehitysrahaa uusien energialähteiden kehittämiseksi. Ilmastosopimuksen aiheuttamat lisäkustannuksetkaan eivät ole suuryrityksille ongelma koska kuluttajat viimekädessä maksavat kaikki Kioton sopimuksen aiheuttamat lisäkustannukset korkeampina hintoina.
Edelläesitetyt taustalla olevat argumentit Kioton sopimusta vastaan eivät ole vielä päässeet läpi päivänpoliittiseen pintaretoriikkaan. Kansalaisia kiinnostavat niin Yhdysvalloissa kuin muuallakin sopimuksen vaikutukset jokapäiväiseen elämään. Sopimusta vastustavien tärkeimmät argumentit ovat bensiinin, sähkön ja ruoan hinnankorotukset. Lisäksi ihmetellään kiirettä vahvistaa sopimus, jonka on vasta allekirjoittanut kourallinen maita.
Ammattiyhdistysliike on myös avoimen kriittinen Kioton sopimusta kohtaan. Se on huomannut mahdollisen sopimuksen ratifioimisen vaikuttavan suoraan sen jäsenistön elintasoon. Demokraattijohtoiset ammattiliitot kuten AFL-CIO, United Auto Workers ja United Mine Workers of America vastustavat voimakkaasti ilmastosopimusta. Myös eräs Kioton sopimuksen äänekkäimmistä vastustajista on demokraattinen kongressimies John D. Dingle Detroitista. Kioton sopimus on osa pidempää prosessia, jossa Yhdysvaltojen perinteinen työväenluokka on 60- luvulta lähtien hitaasti siirtynyt kohti republikaanista puoluetta. AY-liikkeen siteet demokraattiseen puolueeseen ovat vielä vahvat mutta näyttävät heikkenemisen merkkejä.
Presidentti
Bill Clintonin tilanne istuvana presidenttinä on vaikea. Hänen maineensa on pahasti tahriutunut seksiskandaaleissa. Hänen perusongelmansa on kuitenkin se, että häntä ei enää pidetä luotettavana periaatteen miehenä. Vaikka Clintonin pintapuolisesti näyttääkin nauttivan kansalaisten arvostusta pidetään häntä heikkona hoitamaan loppukauden poliittisia ongelmia.
Kommentoijat ovat huomanneet sen, että Clinton siirtää yhä enemmän toimeenpanovaltaansa liittyviä tehtäviä varapresidentti Goren hoidettavaksi. On myös julkisesti tiedossa, että Gorea valmistellaan ehdokkaaksi seuraaviin presidentinvaaleihin
Varapresidentti Gore, demokraattien mahdollisen seuraava presidenttiehdokas on vakaumuksellinen vihreä ja pannut koko poliittisen tulevaisuutensa ympäristökortin varaan. Hän on kirjoittanut kirjan 'Earth in Balance', jossa hän käy läpi kantojaan politiikkaan ja ympäristöön. Epäilijät pitävät Goren esittämiä ajatuksia pähkähulluina sekä vaarallisina ja puolustajat mielellään vaikenevat koko kirjasta.
Kioton sopimuksen eteenpäin vieminen on ilmeisesti Goren vastuulla. Hän ratkasi Kioton kokouksen ilmestymällä paikalle selvästi orkestroidussa tilanteessa. Julkisissa tiedotusvälineissä Gore vastaa ilmastokysymyksistä. Hän ei käytä tilaisuuksia käyttämättä jos hän vain voi vaikuttaa sopimuksen läpimenoon.
Goren maine Yhdysvaltain kansanedustuslaitoksissa, riippumatta puoluetaustasta on huono. Hänen poliittinen valtansa nousee ympäristöliikkeestä ja sen takana olevista massiivisista rahastoista sekä hyvistä suhteista keskeisten tiedotusvälineiden toimitukselliseen johtoon.
Clinton ei vielä ole allekirjoittanut Kioton sopimusta. Hänen oletettiin allekirjoittavan sen 'maan päivänä' (earth day) 22.4.1998 mutta ei ole tehnyt sitä tähän päivään mennessä. Koska sopimuksen ratifioiminen kansanedustuslaitoksessa on vähintäänkin epävarmaa, epäillään että hän jättää sen allekirjoittamatta ja käyttää presidentin toimeenpanovaltaan kuuluvia menetelmiä saadakseen sopimuksen voimaan. Eräs tällainen on hiilidioksidin julistaminen saasteeksi, jolloin hän voisi käyttää lakia puhtaasta ilmasta (Clean Air Act) saattaakseen Kioton sopimuksen voimaan de facto. Toimeenpanovallan käyttö edellyttää kuitenkin kongressin hyväksyntää, ainakin niiltä osin kun tarvitaan lisärahoitusta.
Ilmaston muutos ja tiede
Ilmastomallittajien suureksi harmiksi ja häpeäksi maapallon ilmasto ei tunnu lämpenevän. Mallittajat ovat käyttäneet paljon varoja ja tietokoneaikaa osoittaakseen ilmaston vääjäämätöntä lämpenemistä mutta mittaukset maapallolta eivät tue näitä ennusteita. Myöskään historiatiedot, jotka osoittavat maailman eläneen lämpimämpiäkin kausia, kuin nyt eivät osoita lämpenemisestä johtuneita ympäristökatastrofeja. Päin vastoin, lämpimämpien ilmastojen vaikutus ympäristöön näyttää olleen hyvinkin positiivinen, niiden taloustieteilijöiden häpeäksi, joiden kustannus-hyötyanalyysit olettavat vaikutusten olevan haitallisia. Poliitikot tietenkin unohtavat sekä tieteen, että talouden välttääkseen kiusalliset virhearviot. He esittävät toimintatapoja, jotka vaihtelevat taloudellisilta merkityksiltään mitäänsanomattomasta katastrofaalisiin ja sisällöltään tylsistä fantastisiin.
Ilmastomallit eivät ole luotettavia
Kioton sopimusta edistävät kansainväliset byrokraatit (Globokraatit) ovat julistaneet ilmaston lämpenemisen tieteellisesti todistetuksi. Elokuussa 1997 presidentti Clinton julisti kokoontuneille toimitusjohtajille, että ilmaston lämpenemisen tiede on 'vakuuttavaa'. Kaikesta tästä huolimatta suurin osa tiedemiehistä on eri mieltä. Heidän mielestään ilmastokysymys on yhä täynnä uusia vastaamattomia kysymyksiä, joihin on löydyttävä vastaus ennen kuin on mahdollista luoda maailmanlaajuisia toimintamalleja.
Keskeinen ongelma on se, että lämpenemistä enustavien ilmastomallien ja havaintojen välinen ero kasvaa koko ajan. Eri tietokonemallit ennustavat lämpenemisiä aina 1:stä 5:een astetta celciusta vuoteen 2100 mennessä. YK:n ilmastopaneelin IPCC:n 'parhaat' ennusteet arvioivat ilmaston lämpenevän 0,2 - 0,3 astetta vuosikymmenessä. Vertailun vuoksi on todettava, että sekä sääsatelliitti- että havaintopallomittaukset osoittavat hienoista viilenemistä aina vuodesta 1979 lähtien.
Tämä herättää kysymyksen, voiko ilmastosopimusten taustalla oleviin malleihin luottaa, kun havainnot poikkeavat mallien ennusteista näinkin paljon. Miksi meidän tulisi perustaa toimenpiteemme tietokonemalleihin, jotka ovat osoittautuneet virheellisiksi?
Lämpimämpi ilmasto on hyödyksi - samoin on hiilidioksiidi
Jos tiede jätetään sikseen ja uskotaan, että ilmasto olisi tosiaankin lämpenemässä olisi silti väärin väittää, että lämpenemisen vaikutukset olisivat yksinomaan negatiivisia. Vaikka suuri yleisö, poliitikot mukaan lukien olettavat, että lämpenemisen vaikutukset ovat haitallisia, niin historiallinen todistusaineisto nykyistä lämpimämmistä kausista osoittaa, että näin ei todennäköisesti ole. Päinvastoin kuin ympäristöjärjestöt väittävät esimerkiksi hirmumyrskyjen määrä ja voimakkuus todennäköisesti vähenee kuin kasvaa. Tätä mieltä ovat myös ilmastomallien laatijat.
Ilmastomallittajien ennustama lämpeneminen tapahtuisi pääasiassa öiseen aikaan talvella ja pohjoisilla (eteläisillä) leveysasteilla. Se hyödyttäisi mm. näiden alueiden maataloutta pidentämällä kasvukautta. Lisäksi lisääntynyt ilmakehän hiilidioksidi parantaa varmasti kasvien tuotosta ja kuivankestävyyttä.
Merenpinnan pelätty nousukin jäisi todennäköisesti toteutumatta. Uusin tieteellinen näyttö osoittaa merenpoinnan pikemminkin laskevan kuin nousevan lämpenemisen seurauksena. Ilmaston lämmetessä vettä haihtuu enemmän meristä ja kasaantuu navoille jääpeitteeksi
On myös muistettava, että lämpimät kaudet ihmisen historiassa ovat olleet yleisesti ottaen siunauksellisia ihmiskunnalle, kylmät kaudet ovat puolestaan aiheuttaneet nälkää ja tauteja. Ensimmäinen ilmasto-optimi vuosien 5000 ekr - 1000 ekr joudutti suurten sivilisaatioiden syntyä. Pimeä keskiaika 500 jkr - 1000 jkr oli pimeä osaksi, koska ilmasto tuolloin oli kylmä ja kostea. Keskiajan ilmasto-optimi 1000 jkr - 1300 jkr oli parantuneen terveyden, kehittyvän maatalouden, kirkkojen rakentamisen, kaupan ja kasvavan väestön aikaa.
Kioton tavoite
On myös huomattava, että Kioton sopimuksen päätavoite ei ole missään selvästi määritelty. Sopimuksen artiklassa 2 edellytetään 'kasvihuonekaasujen määrän ilmakehässä stabiloimista tasolle, joka estäisi vaarallisen ihmisperäisen vaikutuksen ilmastosysteemissä.' Mitä tämä tarkoittaa?
Ruotsalaiset tutkijat Azar ja Rodhe väittävät, että ellei toisin osoiteta maapallon ilmakehän lämpeneminen 2 C:lla on vaarallista. Heillä ei ole muuta näyttöä väitteidensä tueksi, kuin omituinen ruotsalainen raportti. Ruotsalaistutkijat jättävät kokonaan huomiotta sen, että ilmasto on tunnetun historian ajan vaihdellut enemmän, kuin 2 C. Azar ja Rodhe myös väittävät, että nykyinen hiilidioksiditaso ilmakehässä on 'vaarallinen', he myös haluavat hiilidioksiiditason vakautettua nykyistä alhaisemmalle tasolle. Se tietäisi nykyisten päästöjen alentamista 70% maailmanlaajuisesti. Historia kuitenkin osoittaa, että ilmasto on ollut epävakaampi silloin kun hiilidioksidin osapaine ilmakehässä on ollut alhaisempi.
Toimintamahdollisuudet
Havaitun lämpenemisen puuttuminen ja määritellyt kasvihuonekaasujen päästötavoitteet muodostavat poliitikoille hankalan ongelman. Heidän täytyy suostutella kansalaiset suuriin uhrauksiin uhan torjumiseen, joka on havaittavissa vain ilmastomallittajien paperitulosteissa. Kansalaisten tulisi kantaa päästörajoitusten aiheuttamat varmat kustannukset todennäköisesti olemattoman uhan torjumiseksi.
Oli miten oli, vaikka lämpenemistä ei ole osoitettu ja vaikka sen vaikutukset olisivatkin positiivisia, olemme tilanteessa, jossa ilmakehän hiilidioksiidi kasvaa 0,4% vuodessa ja metaani kaksi kertaa nopeammin. Suuren yleisön ja poliitikkojen tulisi tietää, mitä on mahdollista, jos niin halutaan, lämpenemisen ja/tai kasvihuonepäästöjen vähentämiseksi. Seuraavat neljä toimintavaihtoehtoa on harkittavina:
Yleisesti ottaen ilaston viilentämiseen esitetyt ja myös tuleivaisuudessa esitettävät menetelmät ovat jatkuvan tutkimuksen kohteena. Monet niistä ovat tutkimuspanoksen arvoisia, jotkut jopa päätyvät pienimuotoiseen kokeiluun. On kuitenkin muistettava, että näillä menetelmillä voi olla odottamattomia ikäviä sivuvaikutuksia.
Päästöjen vähentämiseen on myös useampia mahdollisuuksia, näistä paras on energian entistä tehokkaampi käyttö. Tähän suuntaan vaikuttavat jo taloudelliset paineet, energian tehokkaampi käyttö säästää paitsi energiaa myös rahaa. Ongelmia syntyy, kun energiatehokkuutta pyritään saavuttamaan asettamalla sattumanvaraisia määräyksiä energian tuotannolle.
Valitettavasti ei ole yleisesti tiedostettu, että energiansäästö voidaan viedä liian pitkälle. Jos energiantuottajilta edellytetään tarpeettoman suuria energiansäästöinvestointeja, itseasiassa tuhlataan energiaa. Yli-investoinnit johtavat koneiden ja laitteiden, joiden valmistamiseen on käytetty energiaa, korvaamiseen liian aikaisin uusilla laitteilla, joiden rakentamiseen on myös käytetty energiaa.
Kolmas tapa vähentää hiilidioksidipäästöjä on tuottaa energiaa käyttämättä fossiilisia polttoaineita. Vesivoima, ydinvoima ja monet auringosta voimansa saavat menetelmät tuottavat energiaa ilman hiilidioksidipäästöjä. Vesivoima on jo pitkälle rakennettu ja sen ympäristövaikutuksista olaan monta mieltä. Useissa maissa ollaan sen käyttöä pikemminkin vähentämässä kuin kasvattamassa.
Ydinvoima on yleisesti ottaen turvallista, halpaa ja vähemmän saastuttavaa kuin muut energialähteet. Siihen liittyvät ongelmat ovat lähinnä poliittisia, joista voidaan päästä yleisöä tiedottamalla ja valistamalla. Koska ydinvoiman kustannukset ovat pääasiassa pääomakustannuksia, on rakennusaikaisilla kustannuksilla suuri merkitys niiden toiminnan taloudellisuuteen.
Aurinko- ja tuulivoima on monilta ominaisuuksiltaan erinomaista. Sen korkeat pääomakustannukset tekevät siitä kuitenkin epätaloudellisen energianlähteen muualle kuin harvoihin erikoisiin käyttökohteisiin (saaristo, kaukaiset kohteet). Näihin energianlähteisiin liittyy energian varastoimisen ongelma, energian tuotanto täytyy voida taata myös pimeänä ja tuulettomana ajankohtana. Siksi onkin epätodennäköistä, että aurinko- tai tuulivoima tulisi olemaan merkittävä energianlähde tulevaisuudessa.
Päästöjen kontrollointi
Sääntelijöiden mielimenetelmä päästöjen vähentämiseksi on fossiilisten polttoaineiden käytön säännöstely joko suoralla sääntelyllä tai energiaveroilla. Keskusteluissa on ollut esillä useita menetelmiä, jotka pääasiassa koostuvat verojen ja säännöstelyn yhdistelmistä. Menetelmiin liittyy suuria ongelmia aina energiantotannon ja käytön oikeudenmukaisesta jakautumisesta valvontaongelmiin.
Tällä hetkellä suurinta kannatusta nauttii ajatus, jonka mukaan valtioille jaetaan päästökiintiöitä, joilla ne voivat käydä kauppaa keskenään. Mikäli jollain valtiolla jää kiintiöitä käyttämättä, ne voivat myydä jäljellejääneen päästöoikeuden eniten tarjoavalle valtiolle.
Tämä prosessi on selvästi poliittinen ja sen vaikutukset hiilidioksidin määrän kasvuun ilmakehässä on todennäköisesti vähäinen. Se tulee luomaan pysyvän järjestelmän, jossa kehitysmaat pysyvät kehitysmaina, teollisuusmaat osatavat niiden päästökiintiöitä ja niistä maksetut rahat palaavat teollisuusmaihin kehitysmaiden eliitin pääomasijoituksina.
Tosiasiassa päästökiintiöt ja niiden kauppa on teollisuusmaiden asukkaisiin kohdistuva piilotettu energiavero. Kuka tahansa, joka ostaa päästökiintiön joutuu lisäämään siitä aiheutuneet kustannukset tuottamansa energian hintaan, joka loppujen lopuksi päätyy kuluttajien maksettavaksi. On arvioitu varovasti, että päästöjen pitäminen vuoden 1990 tasolla vaatisi veroa noin $100 tuotettua hiilidioksiditonnia kohden. Tämä kustannus siirtyisi suoraan kuluttajien maksettavaksi.
Yhteenvetona voi todeta, että päästöjen kontrollointi on erittäin kallista, vaikeuttaa taloudellista päätöksentekoa, vähentää työpaikkoja, on vaikea valvoa ja käytännössä mahdoton toteuttaa. Se luo luultavasti jättimäisiä kansainvälisiä byrokratioita ja poliisivoimia, vahingoittaa öljyn ja hiilen tuottajamaita sekä kehitysmaita.
Ilmakehän hiilidioksidin vähentäminen
Hiilidioksidia voidaan poistaa ilmakehästä fysikaalisin ja biologisin menetelmin. Fysikaalisia menetelmiä on tutkittu ja ne ovat osoittautuneet epätaloudellisiksi. Biologista hiilidioksidin sitomista voidaan tehdä kasveilla maalla ja planktonilla merissä.
Puiden istutusta hiilidioksidin sitomiseksi on pohdittu paljon. Prosessi on yksinkertainen. Valitaan nopeasti kasvavia puulajeja ja istutetaan niitä sopiviin paikkoihin missä maa ja työvoima on halpaa. Valitettavasti arviot kustannuksista vaihtelevat suuresti ja kohoavat nopeasti sopivan maan käydessä vähiin. Maan puute on todellinen ongelma, koska sitä tarvittaisiin valtavia määriä, on arvioitu, että nykyisten päästöjen sitomiseen tarvittaisiin yli 50 miljoonaa neliökilometria (150xSuomen pinta-ala) uutta metsämaata.
Taloudelliseti mielekkäämpi tapa olisi lannoittaa valtameriä. Nykyisellään suurin osa valtameristä on biologisessa mielessä autiomaata. Vaikka näillä alueilla on riittävästi perusravinteita, niiltä puuttuu elämälle välttämättömiä mikroravinteita kuten rautaa. Merien lannoituksessa mikroravinteiden lisäämisellä tavoitetaan biomassan kasvua ja samalla myös hiilidioksidin sitoutumista siihen.
Merien Lannoittamista ehdotti ensiksi John Martin ja asiaa kannatti professori Roger Revelle, Scripps merentutkimuslaitoksen johtaja La Jollasta. Ideat käytännön kokeisiin, joista ns. IronEx-II oli niin menestyksekäs, että merien lannoitus on mahdollinen menetelmä hiilidioksidin määrän laskemiseen ilmakehästä.
On arvioitu, että säännöstelyllä vähintään $100 päästämättä jäänyttä hiilidioksiditonnia kohden. Uudelleenmetsittämisellä hiilidioksiditonni sidotaan ilmakehästä 25 dollarilla, valtamerien lannoituksella hiilidioksiditonnin sitomiseen kuluu vain $2,5.
Ilmaston muutokseen sopeutuminen - paras strategia
Julkisen päätöksenteon perusperiaate on se, että ne ongelmat, jotka ovat kaikkein polttavimmat ja jotka voidaan ratkaista vähäisimmin kustannuksin tulisi ratkaista ensiksi. Meidän tulisi siis saada vastaus kysymykseen, kuinka tärkeä mahdollinen ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos on verrattuna luonnolliseen ilmaston vaihtelevuuteen ja verrattuna muihin ongelmiin, jotka kohtaavat ihmiskuntaa.
On kaiken järjen mukaan varmaa, että ihmisen aiheuttama muutos on pieni verrattuna luonnolliseen ilmaston vaihteluun. On vaikea perustella suuria uhrauksia ilmaston vuoksi kun maailmalla on pulaa terveydenhuollosta, ravinnosta, puhtaudesta, juomavedestä, koulutuksesta ja henkilökohtaisesta turvallisuudesta. Väitämme, että ilmaston muutos on pieni ongelma verrattuna muihin ihmiskuntaa kohtaaviin ongelmiin. Tällöin paras toimintavaihtoehto on sopeutua mahdollisesti muuttuvaan ilmastoon. Näin voimme kohdentaa voimavaroja paljon tärkeämpiin kohteisiin - maailmanlaajuisten yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseen.