Metsien suojelukiistat itärajamme pohjoisilla alueilla näyttävät
loppumattomilta. Muistamme ns. Ystävyyden puiston merkeissä
käydyn
kampanjan Kuhmossa noin vuosikymmen sitten ja vuodesta 1994 jatkuneen
kiistan Kuusamon yhteismetsän suojelusta.
Nyt on eräiden luontojärjestöjen voimin lähdetty
liikkeelle em.
kohteiden välialueella sijaitsevan Malahvian metsän merkeissä.
Koko homma vaikuttaa kovin ristiriitaiselta. Ensinnäkin saamme
lukea,
(MT 5.1.99), että kysymyksessä ovat alue-ekologisen suunnitelman
mukaiset hakkuut, joilla on ympäristöministeriön tuki.
Kuitenkin
ympäristöministeri Pekka Haavisto toivoo, että Metsähallitus
keskeyttäisi hakkuut. Hän ilmoittaa sopineensa Metsähallituksen
ja maa-
ja metsätalousministeriön kanssa, että Malahvian tilannetta
käsitellään
em. osapuolten kolmikantaneuvottelussa tammikuussa. Metsähallituksen
pääjohtaja Pentti Takala ei tiedä tällaisesta sopimuksesta
(HS 13.1.).
Omituisinta on kuitenkin luontoliittolaisen Matti Liimataisen perustelu
Helsingin Sanomissa (5.1.): kun venäläiset kaavailevat rajan
taakse noin
100 000 hehtaarin laajuista luonnonsuojelualuetta, Kalevala-puistoa,
niin suomalaisten tulisi vastavuoroisuuden nimissä kartuttaa sitä
Malahvian alueen vanhoilla metsillä.
Vaikuttaa siltä, että nuoret luonnonsuojelijamme eivät
tunne historiaa,
sitä että Moskovan rauhassa 13.3.1940 Suomi pakotettiin luovuttamaan
suuria metsäalueita vähän pohjoisempaa Neuvostoliitolle.
Tämän muistaen
ajatus Suomen velvollisuudesta tulla mm. Malahvian alueella mukaan
suojeluhankkeisiin rajan tuntumassa on omituista vastavuoroisuutta.
Itse
suojelun perimmäisen tarkoituksen kannaltahan on aivan saman tekevää,
kummalla puolella rajaviivaa suojelualue sijaitsee.
Ehkä Matti Liimatainen ja hänen luontoliittolaistoverinsa
ymmärtäisivät
paremmin Malahvia-hankkeensa omituisuuden, jos he eläytyisivät
meidän
veteraanien asemaan ja kuvittelisivat, että itänaapurimme
jossakin
suurpoliittisessa käänteessä onnistuisi jälleen
siirtämään rajaansa
lännemmäksi. Pitäisikö meidän taas perustaa
Ystävyyden puisto ja
mahdollisesti muita suojelualueita uuden rajan länsipuolelle?
Täysin
absurdi ajatus meidän suomalaisten mielestä, mutta kuka takaa,
etteivät
Maan ystävät, Greenpeace ym. lähtisi taas asialle?
Lisättäköön, ettei nykyinen ympäristöministerimme
ensi kertaa muuta
mieltään pohjoisten metsien suojelussa. Vihreän liiton
puheenjohtajana
hän vakuutti Rovaniemellä helmikuussa 1995, että Lapissa
on suojeltu se,
mitä tarvitaan (Lapin Kansa 19.2.95). Mutta ympäristöministerinä
hän on
esitellyt suojeluohjelmia, joihin myös Lapin metsiä on sisältynyt.
Viljo Holopainen
talvi- ja jatkosodan veteraani