Mikko Paunio (julkaistu Kanavassa 6/1997, sivut 305-310)
Ympäristöministeriön nyt suomalaisille Naturan myötä tarjoama pakko ei tuo hyvää lopputulosta. Asiat paranevat vasta sitten, kun laajat yhteiskunnan kerrostumat tiedostavat ympäristöliikkeen uhat ihmisten elinmahdollisuuksille ja ryhtyvät toimiin oikeuksiensa puolesta.
Uudesta sadan taalan setelistä on poistettu keksijä-valtiomies Benjamin Franklinin turkiskaulus, vaikka tämä yksi itsenäisyysjulistuksen allekirjoittajista ja Yhdysvaltain perustuslain luojista sekä sähkön keksijöistä ei ole missään virallisessa valtiollisessa muotokuvassa vailla turkiskaulustaan. Capitol Hillillä kiertävän tarinan mukaan varapresidentti AI Gore on syypää turkiskaulusten poistoon, kun äärieläinsuojelujärjestöt olivat häntä tähän kehottaneet. Tarinan todenperäisyyttä tukee se, että setelin virallisessa pankkivirkailijoille tarkoitetussa esitteessä ei mainita sanaakaan makroskooppisesti suurinta muutosta eli turkiskaulusten poistoa, vaan siinä keskitytään pienempiin tunnistemuutoksiin.
AI Goren jo vuonna 1991 julkaistu kirja Maapallo vaakakupissa osoittaa hänen uskonsa ekologismiin ja sen taustalla oleviin esoteerisiin eli omakohtaisia kokemuksia painottaviin oppeihin, jotka ovat ristiriidassa totunnaisen valistusaatteeseen pohjaavan kriittisen ajattelun kanssa.
Ei ollut sattuma, että Yhdysvaltain keskusrikospoliisin (FBI) etsivät löysivät Maapallo vaakaku pissa kirjan ahkerasti alleviivattuna Unabomberin eli maailman etsityimmän ja lopulta löydetyn kirjepommeja lähetelleen Theodore Kaczynskin mökkipahasesta. Alleviivattu kirja takavarikoitiin todistusaineistoksi oikeudenkäyntiin. Kuvaavaa on, että Internetin eräästä kotisivusta löytää myös Al Goren ja Theodore Kaczynskin väittämiä rinnakkain, ja ideana visailussa on arvata, kumpi heistä on lentävän lauseen esittänyt. Toinen hyvin merkittävä maailmanpolitiikkaan vaikuttava vihreä toimija on upporikas kanadalainen industrialisti Maurice Strong, jonka taustoihin on erityisesti perehtynyt yhdysvaltalainen luonnontieteilijä Michael Coffman kirjassaan Saviors of the Earth (1995).
Maurice Strong oli Rion ympäristökokouksen (1992) pääsihteeri, tunnustaa baha'i -uskontoa ja on David Rockefellerin ystävä. Strong on rakentanut Kanadan ydinvoimalat ja oli vuosia Ontario Hydron pääjohtaja. Hän on YK:n Ympäristöohjelman (UNEP) perustaja. Hänellä on New Age -luontotemppeli (Vesimiehen Aika) Baca Grandessa Coloradossa »Maailman totuuksien laaksossa». Strongin vaimo Hanah uskoo heidän pojanpoikansa olevan 1100-luvulla eläneen tiibetiläismunkin Rechung Dorje Drakpan reinkarnaatio. Maurice Strongin hyvä ystävä on William Thompson, joka aikoinaan perusti panteistisen luontouskontoon pohjaavan Lindisfarne-seurakunnan New Yorkiin. Strongin Coloradon tilalla on Lindisfarne-seurakunnan oma aurinkotemppeli. Temppeli on rakennettu vesimiehen ajan vastaanottamiseen, ja vuosi 2000 lienee odotuksen rajapyykki. Historiallinen epäjatkuvuus New Age -ideologian mukaan seuraa Maan (Gaia), Auringon (Samballa), Venuksen (Lucifer tai Satan) tietystä konjunktiosta, Maan, Venuksen ja Auringon yhdynnästä. Strongin maatilasta on tullut ekumeeninen mini-YK, jolla on muun muassa oma luostari. Lindisfarne-seurakuntaan kuuluu maapalloa elävänä orgaanina pitävä Gaia-teorian kehittäjä James Lovelock. Seurakunnalla on ollut muutakin maailmanpoliittista vaikutusta ja siellä on internetistä saadun tiedon perusteella luennoinut muun muassa piispa Desmond Tutu.
Maurice Strong uskoo, että maailman pelastaa ainoastaan teollisen tuotantorakenteen romahtaminen. Hän myös vaatii, että taloustieteilijöille perustetaan aivopesuleirejä, missä heidät uudelleenkoulutetaan biologiassa, antropologiassa ja sosiologiassa ennen kuin he saavat osallistua keskusteluun yhteiskunnissa. Suomessa vihreän puolueen kaadereista suuri (ehkä jopa suurin) osa on esoteerisiin - erityisesti Rudolph Steinerin -oppeihin uskovia, mukaan lukien Suomen hallituksen nykyinen ympäristöministeri Pekka Haavisto. Myös europarlamentaarikko Heidi Hautala oli aikoinaan teosofien (kilpaileva esoteerinen uskonto) Ruusu-Risti -lehden toimitussihteeri.
Esoteeriset opit eivät ole ensimmäistä kertaa maailmanpolitiikan keskiössä. Normatiivisen, eli poliittisen ekologian huomattavimman asiantuntijan, Oxfordin yliopiston tutkijan Anna Bramwellin kirjassaan 20. Century Ecology - A History (1992), on omistettu oma kappaleensa vihreän ideologian Steiner-yhteydelle. Kirjassa muun muassa kerrotaan vihreistä steinerilaisista natseista ja esitellään natsismin ekologisia ulottuvuuksia erityisesti Maa ja Veri -ideologian sekä nordismin (Skandinaavisen rodun ihailu) kautta. Muun muassa työjärjestö Todtin johtaja Fritz Todt, Hitlerin sijainen Rudolf Hess ja maatalousministeri Walther Darre olivat steineristeja, homeopatiaan uskovia protovihreitä. Natsit toivat ekologismin politiikkaansa läpäisyperiaatteefla, ja Todt-järjestön insinöörit esimerkiksi suunnittelivat Autobahnit orgaanisesti ympäristöön sopiviksi. Vasta 1942 Rudolf Hessin loikattua Englantiin natsihallitus luopui suunnitelmista luonnonmukaistaa koko Saksan maatalous. Toisaalta Jodl, Kaltenbrunner sekä Streicher vaativat saada Nürnbergin kuolemanselliin luettavaksi anglofobisen natsin ja ensimmäisen merkittävän ekologistisen prosaistin ja Nobelin palkinnon saajan norjalaisen Knut Hamsunin tekstejä.
Viimeisen 15 vuoden aikana Suomen aiemmin järkevään luonnonvarojen käyttöön aatteensa perustaneet luonnonsuojelujärjestöt ovat pitkälle joutuneet luontokeskeisen ja luonnonvarojen ei- tai nollanäyttöä saarnaajan ideologian valtaamiksi. Muutos on jälkikäteen ilmeinen, mutta tapahtumien edetessä hiljaisesti ei aikalaisille 1970- ja 1980-luvulla piirtänyt selkeää kuvaa tämän muutoksen syvällekäyvästä luonteesta.
Miksi John Muir (vuosisadanvaihteen syväekologisti ja luonnon nollakäytön advokaatti) näyttää ainakin toistaiseksi voittaneen oppilaansa Gifford Pinchotin (utilitaristi ja luonnon hyötykäytön kannattaja) pitkässäjuoksussa? Pinchothan oli voittanut Muirin vuosisadanvaihteeseen mennessä, ja Pinchotista tuli Yhdysvaltain metsähallituksen pitkäaikainen johtaja ja sen politiikan luoja. Pinchotin vaikutus ulottui aina 1960-luvun puoleenväliin asti, jolloin ekologistien ajamat metsien moninaiskäytön määritelleet Multiple Use -lait alkoivat muuttaa kurssia, mikä sittemmin on huipentunut uhanalaisten eliöiden lakiin (ESA 1972) sekä koko Yhdysvallat mahdollisesti rautapaitaan tulevaisuudessa pukevaan Meganaturaan (Wildland Project).
Suomessa on nyt tultu siihen pisteeseen, että yhä laajemmat piirit tajuavat kehityksen vaarat. Esimerkiksi ympäristöministeriön Natura-ehdotuksen uhat tiedostetaan laajalti. Kuitenkin vastarinta on ollut hapuilevaa, koska tavalliset ihmiset, ammattiyhdistysliike, tuottajajärjestöt ja muut toimijat tuntevat niin kovin ohuelti sitä historiallista ideologiaa, joka nyt uhkaa jopa miljoonien suomalaisten elämisen ehtoja. Ehkäpä kuvaavin esimerkki autuaasta tietämättömyydestä ja ymmärtämättömyydestä saatiin, kun Metsähallituksen korkea virkamies kovasanaisesta syytti Helsingin Sanomissa (31.5.-97) pientä joukkoa aktivisteja Suomen kietomisesta otteeseensa. Virkamies pyysi hyväuskoisesti apuun muun muassa ympäristöministeriötä ymmärtämättä, että sen luoma ideologinen luonnonsuojelulaki sekä sen uhanalaisten lajien asetuskylkiäinen ovat johtaneet Natura 2000 -hankkeeseen sekä erilaisiin niin sanottuihin luonnon ennallistamishankkeisiin eri puolilla Suomea. Lakien ja ohjelmien säätämiseen ympäristöministeriö on tarvinnut muun muassa paikallisten ja ulkomaisten aktivistien tuen. Koko lakikokonaisuus Naturoineen on miltei identtinen Yhdysvalloissa jo tämän vuosikymmenen alkuun säädettyjen lakien kanssa, jotka ovat johtaneet kaaokseen erityisesti Yhdysvaltain luoteisosissa. Suuremman kärsimyksen ja epävakauden eskaloitumisen Pohjois-Kaliforniassa, Oregonissa ja Washingtonissa on estänyt demografia: maaseudun ihmisiä on vähän ja puunjalostusteollisuuden osuus Yhdysvaltain kansantaloudesta on rajallinen. Suomessa tilanne on juuri päinvastainen.
Luontokeskeinen ideologia tai ekologismi lähtee pohjimmiltaan siitä, että ihminen ei kuulu luontoon ja kaikki mitä ihminen edustaa on pahaa; objektiiviset argumentit luonnon kestävyydestä tai ihmisen toiminnan vaikutusten rajallisuudesta tai jopa hyödyllisyydestä kaikuvat ekologisteilla kuuroille korville. Kaikki luonnonvaroja hyödyntävät teollisuuden tai alkutuotannon haarat tai teollisuudenalat, joilla on sotilaallisia tai huipputeknologisia ulottuvuuksia kuten ydinteknologia tai geenimanipulaatio, ovat joutuneet ennennäkemättömän pseudotieteellisen painostuksen kohteiksi.
Tämä näkyy välittömän tuhon advokoinnissa, johon liittyy syyllisten osoittelu ja johon usein liitetään niin sanottujen ympäristöjärjestöjen tarjoama apu periaatteella »kun raha kirstuun kalahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa». Ympäristöjärjestöjen menestys ei olisi ollut mahdollista ilman lehdistön ja julkisen sanan hyväuskoisuutta. Ehkäpä eräänä äärimmäisenä esimerkkinä hyväuskoisuudesta oli Helsingin Sanomien (syksyllä 1995) ilmaiseksi luovuttama kolmasosasivun palstatila Maailman Luonnon Säätiölle (WWF), joka keräsi kadunmiehiltä nimiä vetoomukseen lähetettäväksi YK:lle, jotta ihmisoikeuksien julistusta vesitettäisiin siten, että luonnonolioille (mukaanlukien eloton luonto) taattaisiin samat oikeudet kuin ihmiselle.
Kaava on ollut yksinkertainen ja tehokas, sillä teollisuus, elinkeinoelämä, alkutuottajat ja tavalliset ihmiset eivät ole voineet hahmottaa tämän uuden maailmankuvan kaiken kattavaan esiinmarssiin kietoutuvaa poliittista prosessia, koska toistaiseksi ihmisen pahuus ja muutoksen välttämättömyys ovat esteettä välittyneet päämedioistamme. Tämän ajattelun kaikenkattavuudesta kertovat ekotaide, -romaanit, -esikouluopetus, -TV-piirretyt, -viljely, - lääketiede, -teologia, ynnä muut.
Tästä uudesta uljaasta uskonnosta on ollut yllin kyllin tietoa saatavilla. Tieto on toistaiseksi kuitenkin ollut hyvin pirstaleista, ja on suorastaan hämmästyttävää, että vain harvat ympäristöjärjestöistä riippumattomat tutkijat ovat pohtineet koko ilmiötä. Ympäristöjärjestöt ovat kyllä julkaisseet omia kehutarinoita tyyliin Stalinin 40-osainen elämäkerta. Huvittavimpia oli Greenpeacen pari vuotta sitten julkaisema oma sankarihistoriikki, jossa »juudas» eli järjestön alkuperäinen perustaja Bennet Metcalf leimattiin mielellään tasapainottomaksi ja taisipa hän olla eräistä kuvista jopa retusoitu pois »vanhan kunnon ajan» malliin.
Toisin kuin tämän vuosisadan ääri-idealistisilla edeltäjillään - natsismilla ja kommunismilla - vihreällä ideologialla on epäselviä hahmoja, jotka estävät kadunmiestä, teollisuusjohtajaa tai valtionpäämiestä tunnistamasta sen peruspiirteet. Se ei myöskään ole kovin johtajavaltainen, ehkä eräitä suuria järjestöjä lukuun ottamatta.
Vihreällä ideologialla on niin paljon klassiseen anarkismiin liittyviä piirteitä, että ideologianjyrkästä ihmisvastaisesta luonteesta huolimatta se ei näyttäydy arveluttavana historiallisena voimana muille kuin asiaan työnsä puolesta perehtyneille; Vihreän ideologian kasvot ovat suuren yleisön silmissä edelleen kovin puhtoiset, vaikka Anna Bramwell katsoo liikkeen nykyisellään olevan kaikkea muuta kuin sen vuosisadanalun monin osin viattomat juuret. Näennäisessä puhtoisuudessa piileekin vihreän ideologian vaara.
Anna Bramwellin mukaan ekologia aatteena tarkoittaa protestanttisista ja liberaaleista piireistä erityisesti Saksassa, Britanniassa ja Yhdysvalloissa syntynyttä holistiseen biologiaan tai vielä tarkemmin vitalismiin (1800-luvun lopulla alkeisbehavioristisen suuntauksen vastainen mystinen biologinen suuntaus, joka selitettäessään eläinten käyttäytymistä tähdensi erilaisia näkymättömiä elämänvoimia), pohjaavaa aatetta, joka täydentyi 1970-luvuffa energetismillä tai energiaekonomismilla ja jossa ihmisen asema luomakunnan kruununa oli sivuutettu ja jossa on vahva traditionaalisen tieteen ja valistusaatteen vastainen sävy. Kultturelli ekologismi tai holistinen biologia vaipuivat unholaan 1930-luvun tapahtumien takia, mutta saivat uskottavuutta uudelleen 1960-luvulla anglosaksisella luonnon energiasysteemien määrällistämiseen pyrkivällä argumentaatiolla.
Yhteistä ekologistiselle tematisoinnille on alku sen vanhan esikristiflisen kulttuurin kadottamisen kauhistelu ja alkuperäiskansojen kritiikitön palvonta (ekologistien advokoima eläinsuojelu on paradoksaalisesti johtanut useiden alkuperäiskansojen, kuten Aleuttien saariryhmän asukkaiden, täydelliseen tuhoon) sekä mekanistisen tai positivistisen biologian tai liberaalien talousaatteiden kritiikki sekä metafyysisiin ja esoteerisiin oppeihin tukeutuminen.
Kaikki tämä fuusioitui 1980-luvulla poliittisen vihreyden syntyyn. On ymmärrettävää, että Rion kokouksen (1992) pääsihteeri Maurice Strong kirjaimellisesti kutsui avauspuheenvuorossaan valkeuden ja jumalallisen luonnon voimia (New Age ja teosofia) taisteluun pahuutta (juutalais-hellenistinen traditio) vastaan. Ei ole vain vitsi, että ekologistille kaikkein vastenmielisin olio on valkoinen, lihava, keski-ikäinen, heteroseksuaalinen mies, joka on pahimmillaan viehättynyt ydinteknologiasta.
Anna Bramwellin mukaan ekologistit kokevat syvimmillään käyvänsä taistelua hyvän matriarkaalisen pronssikauden puolesta pahaa patriarkaalista rautakautta vastaan. Vielä hieman ymmärrettävämmin sanottuna taistelua käydään hyvien »alkuperäisasukkaiden eli kelttien» ja pahojen valloittavien vaaleatukkaisten arjalaisten tai normannien välillä. Tämä näkyy kaiken länsimaalaisuuden, oli se sitten uskontoa, tiedettä tai talouselämää, vastustamisella. Sama toistuu vihreässä poliittisessa kirjallisuudessa myös läntisenä perikatomyyttinä, joka on myös ekokatastrofimyytin peilikuva. Lyhyesti sanottuna ekologismi on totaalinen luontokeskeinen ideologia, joka tähdentää maailman äärellisyyttä ja yhteiskunnallisen käyttäytymisen totaalisen muutoksen välttämättömyyttä.
Ekologistien lopullisena tavoitteena on pudottaa luonnonvarojen - mukaan lukien metsien hyödyntäminen minimiinsä ja lopettaa se ajan myötä kokonaan. Suomea koskeva sota on pääosin vasta alkamassa. Esimerkiksi Yhdysvaltain FEMAT-ohjelmalla (»täpläpöllökiistan»myötä syntynyt liittohallituksen vihattu ohjelma), johon ekologistit eivät ole vielä tyytyväisiä, on vähentänyt liittovaltion metsien käyttöä 85 prosenttia Yhdysvaltain luoteisosissa. Sierra Club (Yhdysvaltain luonnonsuojeluliitto) päätti 2:1 äänisuhteella vuoden 1996 lopussa, että Yhdysvaltain liittohallituksen metsistä ei pitäisi tulevaisuudessa lainkaan korjata puuta. Se, että metsänhyödyntäjät ovat myöntäneet pitkin matkaa, että »korjaamisen varaa on», johti todella makaabereihin seurauksiin FEMAT-ohjelman myötä, kun alueen metsäteollisuus oli täysin raunioitettu.
Sosiologian professori Robert G. Lee kuvaa kirjassaan Broken Land Broken Trust (1994) seikkaperäisesti tuhon etenemisen. Nöyryytetyt metsurit, sahatyöläiset ja muut elinkeinoelämän edustajat ovat päässeet osallistumaan kollektiivisiin »katumusohjelmiin», sosiaalituella rahoitettuihin luonnon ennallistamisohjelmiin, joissa entiset »rikolliset» pyytävät luonnolta tekojaan anteeksi.
Julkinen katumushan on totalitarististen ideologioiden hyödyntämä riitti, jolla lujitetaan kansalaisten uskollisuutta esivallalle. Kun paikallinen talous oli tuhottu, huomattiin, että täpläpöllö olikin yleisempi ihmisen vaikutuksen alaisissa metsissä kuin pystyyn kuolevissa »ikimetsissä», koska aukkohakkuiden myötä pöllöt saavat ruokaa. Yhdysvalloissa viimeisen 30 vuoden aikana on museoitu yhteensä noin 100 miljoonaa hehtaaria yhteisesti omistettua liittohallituksen maata, joka vastaa Oregonin, Montanan ja Idahon osavaltioiden yhteispinta-alaa. Aivan valtaosa Yhdysvaltain maapinta-alasta on julkista omaisuutta. Enää 25 prosenttia Yhdysvaltain metsähallituksen maasta kelpaa puunkorjuuseen, muut on varattu muun muassa metsien moninaiskäyttöön (Multiple Use) tai puhtaasti museointiin (preservaatio). Mikään ei riitä. Juuri ennen vuoden 1996 presidentinvaaleja Clinton museoi valtavat alueet Utahin osavaltiosta varmistaakseen ekologistien vaa-ankieliäänet. Clintonin allekirjoittamalla lailla estettiin alueen kivihiilivarojen hyödyntäminen, ja Yhdysvalloissa nousikin vaalirahoitusskandaali, koska epäiltiin, että muuan kivihiiltä tuottava Kaukoidän maa olisi ollut museointilain lobbari.
»Kompromisseihin» eli kierteen lailla jatkuvaan rauhoittamiseen on jouduttu myös Suomessa; kierrettä on ruokkinut se, että metsätalouden virkamiehet, teollisuus ja elinkeinoelämä eivät tiedä kenen kanssa ne ovat tekemisissä, ja että teollisuus hyväuskoisesti on »syyllistänyt» itsensä, vaikka objektiivisesti tähän ei olisi ollut syytä. Mikään ei kuitenkaan kelpaa ekologisteille; he haluavat aina vain lisää. Yhdysvaltain luonnonvarojen käytön lopulliseen minimoimiseen tähtää 'Meganatura-ohjelma (Wildland Project). Samoin kuin Suomen Natura 2000, Yhdysvaltain vastaava perustuu maankäytön suunnitteluun (Land Management) sekä ekokäytäväajatteluun (Corridors). Koko ekokäytäväajatusrakennelma on tieteellisesti mieletön, mutta poliittisesti ja intuitiivisesti houkutteleva suojelun peruslähtökohta. Ekologistien unelmana on villi, ennallistettu Yhdysvallat, jossa muun muassa biisoni on palannut, vehnänviljely »mono»kulttuuri lopetettu ja Mississippi ennallistettu. Lisäksi alenevaan väestökehitykseen sidotut ihmisyhteisöt ovat toisiinsa yhteydessä joidenkin »kärrypolkujen» välityksellä, sillä osavaltioiden väliset moottoritiet on poistettu ja lentoliikenne kielletty.
Vaikka 'Meganatura-ohjelma ja ekologistien unelmat tuntuvat »villeiltä», suunnitelman hyväksyminen oli hyvin lähellä Yhdysvaltain senaatissa ja kongressissa 1993. Vasta kun vastuulliset poliitikot edustajainhuoneessa ja kongressissa sanoivat jyrkän 'ein' Yhdysvaltain ympäristöministeriön (EPA) itsetietoisille ja röyhkeille virkamiehille, hanke pysähtyi ainakin toistaiseksi. Myöskään osavaltiokohtaiset naturahankkeet eivät ole myötätuulessa: esimerkiksi floridalaiset hylkäsivät selvin numeroin kosteikkoja 'suojelevan' verkosto-ohjelmansa, kun se alistettiin kansanäänestykseen 1996 presidentinvaalien yhteydessä.
Vahingosta viisastuneena ekologistit nykyään edistävät suuria maa-alueita tai ihmisryhmiä koskevia hulluimpia hankkeitaan sammutetuin lyhdyin, kuten nyt esimerkiksi Natura 2000 Suomessa. Hiilidioksidi- ja CFC-kysymysten tapaisia suuria hankkeita, joissa virkamiehet, yleisö ja osin jopa tiedemiehet on menestyksellä erehdytetty, kyetään toistaiseksi maailmanpolitiikassa ajamaan avoimin kortein. sellaisia hankkeita, jotka välittömästi koskevat ja polkevat ihmisten oikeuksia, ei kuitenkaan enää voida ajaa avoimesti, vaan virkamiestyön on tapahduttava hiljaisuudessa. Lehdistössä on ehtinyt syntyä myytti Naturan tiedotuksen epäonnistumisesta. Paikallisviranomaiset Pohjois-Satakunnassa ovat osoittaneet kuitenkin, että tiedotuksen ei ollut tarkoituskaan onnistua.
Greenpeacen elintasonuorten mielenosoitus brittiläisen Shellin omistaman Brent Spar - öljyporauslautan kannella kaksi vuotta sitten maksoi norjalaisille 70 miljardia kruunua. Kustannukset ovat peruuttamattomat, vaikka Greenpeace ilmoittikin jupakan jälkeen olleensa ensimmäistä ja kaiketi viimeistä kertaa väärässä väittäessään öljynporaustornin upottamisen aiheuttavan tuhoa. Upottamisen turvallisuudesta oli tehty tuhansien sivujen verran hallitustason selvityksiä, aiheesta oli väitelty tyhjentävästi muun muassa Nature-tiedelehden palstoilla, ja maailman merien satojentuhansien haaksirikkojen myötä kokemuskin on osoittanut, että upottaminen ei olisi muuttanut Pohjanmeren ekologiaa suuntaan tai toiseen. Se, mikä jäi ymmärtämättä suurelta yleisöltä, oli öljynporauslautan upottamisen uskonnollisen majesteettirikoksen luonne. Tätä taustaa vasten on myös ymmärrettävissä Saksan arkkipiispan tuolloinen jyrkkä Shellin-vastainen kannanotto.
Suomessa vihreän ideologian aiheuttamat kansantaloudelliset tuhot ovat melkoiset. Jo nyt vuosittain kymmenen miljoonaa kuutiometriä puuta lahoaa ekoleikkien vuoksi metsiin, jopa raaka-aineen riittävyys aiheuttaa yhä enemmän paineita, puhumattakaan siitä, että suunniteltaisiin kestävän hakkuupotentiaalin lisäämistä metsien kasvuennusteiden perusteella. Kestävän ja ennustettavan energianpolitiikan suistaminen raiteiltaan on johtanut niin sanotun maariskin lisääntymiseen. Energian ja puun riittävyyden epävarmuus olivat ne syyt, miksi Enso investoi keväällä 1997 yli kaksi miljardia Saksaan.
Luontokeskeistä pseudotiedettä vastaan syntyi jo ennen Rion ympäristökokousta tiedemiesten vetoomus - Heidelbergin vetoomus - valtioiden ja hallitusten päämiehille. Se kaikui silloin kuuroille korville, mutta on pistänyt pysyvän siemenen itämään. Vetoomuksen irrationaalista luontoideologiaa vastaan on allekirjoittanut yli 100 nobelpalkittua ja tuhansia muita tiedemiehiä ympäri maailmaa. Tiedemiehillä ei kuitenkaan sotaa voiteta, vaikka saatetaankin vastustajat epäjärjestykseen. Tarvitaan muuta. Asiat paranevat vasta sitten, kun laajat yhteiskunnan kerrostumat tiedostavat ympäristöliikkeen uhat ihmisten elinmahdollisuuksille ja ryhtyvät toimiin oikeuksiensa puolesta. Esimerkiksi
Yhdysvaltain luoteisosan maaseudun elinmahdollisuuksien täydellisestä tuhoamisesta on syntynyt poliittinen liike, joka kokoaa jo noin 20 miljoonaa ihmistä taaksensa; liike voi myös laskea lähes puolet senaattoreista puolelleen. Suomessa Keskustan Natura 2000:n ja »neonvihreiden» vastaiset teesit keväällä 1997 olivat ensimmäinen hapuileva heijastuma Yhdysvaltain tapahtumista. Ympäristöministeriön nyt suomalaisille Naturan myötä tarjoama pakko ei tuo hyvää lopputulosta.
Hyvää tarkoittavat, mutta pakkoon perustuvat lait, joiden kruununjalokivinä ovat ESA Yhdysvalloissa ja sen seuraaja Suomen uuden luonnonsuojelulain asetus, tulevat aiheuttamaan enemmän pahaa kuin hyvää. Yksityisen omaisuuden haltuunoton uhka hävittää omaehtoisuuteen perustuvan biologisen monimuotoisuuden suojelun ja vaarantaa harvinaisten eläinten ja kasvien suojelun.