Vuonna 1952 Yhdysvaltain laivasto julkisti kilpailun jonka tarkoituksena
oli saada uusi tukialuskäyttöön sopiva päivähävittäjä.
Vaatimukset olivat seuraavat: Nopeus 30000 jalassa 1,2 Mach, merenpinnassa
0,9 Mach, nousunopeus 25000 jalkaa minuutissa, laskeutumisnopeus 100 solmua.
Kahdeksan eri lentokoneenvalmistajaa jätti kaiken kaikkiaan 21 ehdotusta,
joista vuonna 1953 valittii voittajaksi Voughtin konsepti. Erikoisin seikka
tässä tyypissä oli mahdollisuus kääntää
siipien kohtauskulmaa 7° (variable incidence wing). Tämä
mahdollisti rungon pitämisen kohtalaisen vaakasuorassa vaikka siipien
kohtauskulma oli suuri, mikä lisäsi näkyvyyttä erityisesti
tukialuslaskeutumisissa. Siivet ovat 42° kulmassa takaviistoon ja siivenkärjet
kääntyvät ylöspäin tukialusvarastointia varten.
Kääntyvissä siivenkärjissä ei ole ohjainpintoja,
mutta kääntyvän osan etureuna on hieman alaspäinkääntynyt.
Tämä lisää stabiilisuutta lähestyttäessä
sakkausta ja vähentää koneen taipumusta nostaa nokkaa ylös.
Vuonna 1962 alkuperäinen laivaston tyyppinumero F8U-1 muutettiin yhtenäistämisohjelmassa
F-8A:ksi. Mercury-astronauttina myöhemmin kuuluisuuteen noussut John
Glenn rikkoi vuonna 1956 Crusaderilla Yhdysvaltain rannikolta rannikolle
-nopeusennätyksen lentämällä Los Angelesista New Yorkiin
keskinopeudella 725.25 mph. Crusaderista tehtiin myös tiedusteluversio
RF-8, joka osoittautui tehokkaaksi Kuuban ohjuskriisin aikana vuonna 1962
ja lensi myös Vietnamin sodassa, missä useita koneita menetettiin
vaarallisissa matalalentotehtävissä. Myös Glennin ennätyskone
(Project Bullet) modifioitiin tiedusteluversioksi RF-8G ja se tuhoutui
joulukuussa 1972 epäonnistuneessa laskeutumisessa tukialus Oriskanylle.
Lentäjä kuitenkin pelastautui heittoistuimella. Vietnamin sodassa
Crusaderit pudottivat kuusi viholliskonetta jokaista ilmataistelussa menetettyä
konetta kohti. Vuosien varrella tästä konetyypistä tehtiin
lukuisia eri versioita, joihin tehtiin monia muutoksia. Lähes joka
muutoksessa moottori ja tutka vaihdettiin parempaan ja elektroniikkaa paranneltiin.
Alunperin pelkäksi päivähävittäjäksi tarkoitettu
kone sai muutosten myötä jonkinlaisen jokasään toimintakyvyn
ja myöhemmät versiot kykenivät kantamaan myös pommeja
ja ilmasta maahan laukaistavia ohjuksia. Koneesta tehtiin myös prototyyppiversio
XF8U-3 Crusader III, joka oli tyyppimerkinnästään huolimatta
käytännössä täysin uusi kone. Se oli saman näköinen,
mutta suurempi ja suorituskyvyltään huomattavasti vanhoja malleja
parempi. Tämä versio kuitenkin hylättiin ja vanhentuvia
Crusadereita alettiin pikkuhiljaa korvata F-4 Phantomeilla 60-luvun lopulla
ja 70-luvun alussa. Viimeiset Crusaderin tiedusteluversiot poistuivat Yhdysvalloissa
käytöstä kuitenkin vasta vuonna 1986. Konetyyppi oli pisimpään
käytössä Ranskan laivastolla, joka on paraikaa korvaamassa
sitä Rafale -hävittäjällä.
Tiedot versiosta F-8J
Valmistaja: Vought
Miehistö: 1
Ensilento: 1955 (F-8A)
Moottori / työntövoima: 1 * Pratt & Whitney J57-P-20A
/ 4858 kg kuivana, 8172 kg jälkipoltolla
Siipien kärkiväli: 10,70 m
Pituus: 16,35 m
Korkeus: 4,73 m
Paino (tyhjä/max. lentoonlähtö): 8967 kg / 16610
kg
Lakikorkeus: 14340 m
Nopeus: 1746 km/h (Mach 1,65) 10500 m korkeudessa, 1206 km/h
merenpinnan tasolla. (Crusader III mahd. jopa 2,7 Mach)
Toimintamatka: 2534 km
Aseistus:
4 * 20 mm Colt-Browning Mk-12 tykki, joissa kussakin 144 ammusta.
Lisäksi 4 Sidewinder-ohjusta, sekä max 2270 kg pommeja,
raketteja tai ilmasta maahan laukaistavia AGM-12 Bullpup -ohjuksia.
Kuvia:
Lisätietoja:
