Raimo A. Nikula: Astrologian ihmiskuva. Karisto 1987

Juuri kun luulin pääseväni taas vähäksi aikaa astrologeista rauhaan, niin jo on taas uusi koettamassa onneaan kirjamarkkinoilla.

Myönnettäköön että kovin häijyltä tämä väsymysreaktiostani aiheutunut avaukseni tuntuu, mutta sitten taas tartuin tietokoneeseeni suoltaen minäkin vielä muutaman vuoden omaa tekstiäni pienoisella pallollamme astrologien rakkausobjektien tuikkeessa, vääntelen sanojani sukupolvien ketjun täytteenä jonkun pohjoissuomen lehdykän hiljalleen kellertyville sivuille kritiikkimappini kätköihin, mietin tulipa se ja sekin hyvin sanottua vanhoja juttujani selaillen, vaikkei maailma radaltaan hetkahtanutkaan, vaikka kuinka sille ja sille kirjoittajalle karjaisin.

Lupaan, että tämän jutun jatko on asiallisempaa lajia, vaikka astrologi Raimo Nikulaa tuskin mainitsenkaan.

Kummatkin on jylsijöitä, kerrotaan. Tarvitaan usein lateraalista ajattelua osoittamaan yhteyden erilaisuuksien alta. Kaikesta huhhahhei-astrologiasta huolimatta pyrin silloittamaan sen ajattelua normaaliin (tämä oli vitsi) ajatteluun, jotta sen inhimilliset perusteet kävisivät ymmärrettävämmiksi. Koska astrologia kiinnostaa melkoista ihmisjoukkoa, täytyy sen vastata joihinkin kollektiivisiin tarpeisiin. Niinkuin uskovat ja ei-uskovat ovat ihmisiä jeesustelun kummallakin puolella, niin täytyy yhteisiä elementtejä löytyä myös astrologian myöntäjien ja kieltäjien kesken. Eikä toisella tavoin ajattelevien ymmärtäminen - tai ainakin ymmärtämään pyrkiminen - ole lainkaan pahitteeksi, vaikka häijyä tekeekin.

Tässä aivan hiljan kirjoittelin käsitejärjestelmien yksilösidonnaisuudesta käyttäen esimerkkinä astrologi Markku Mannista, "melkein tervehtynyttä astrologia". Syvennän tässä aihetta. Astrologia on ajatustavaltaan sen verran kaukana tavallisimmista joukkomielipiteistä; ulkomuodoltaan sen verran erilaista, että siitä ei tähtisilmiä omaamattoman ole helppoa suoraan tunnistaa oman ajattelutapansa solmuja, vaan sitä tarpeellisempaa on yrittää nähdä tämän kuoren läpi ihmisille yhteisiin tekijöihin.

Tietystä käsitejärjestelmästä irtautumisprosessi voi tapahtua esim. seuraavasti: järjestelmän harjoittaja ottaa järjestelmän käyttämät sanat ensin täysin tosissaan. Silloin vaikuttaa aurinko niin ja Saturnus näin mutta ei koskaan toisinpäin. Silloin täytyy jeesusta sanoa jeesukseksi ja Herra kiroaa sen joka hänen nimeänsä turhaan lausuu (kuten pelkäävät pienet lapset ja lapsiksi jääneet sukupolvesta toiseen).

Seuraavaksi havaitaan järjestelmän olevan suhteellinen, sekä huomataan myös että sivujärjestelmiäkin on olemassa (järjestelmään uskovan mielestä juuri hänen järjestelmänsä on pääjärjestelmä ja muut sivujärjestelmiä). Profeettojen arvo alkaa heiketä.

Ne joiden rehellisyys riittää tästä jatkoon, antautuvat suureen seulontatyöhön. He vertailevat eri suuntia, opin kehityshaarautumia keskenään, astrologit tuskailevat eri laskentajärjestelmien kanssa ja valitsevat vihdoin sen parhaimman. Tietokoneiden kehityksen myötä joutuu astrologia peräytymään yhä enemmän, sillä kun aurinkomerkin lisäksi voidaan tarkentaa yhä suurempia muuttujajoukkoja ja muuttujien keskinäisiä yhteyksiä, sitä pidemmälle osoittautuvat astrologien yhteysväitteet perättömiksi käsityksiksi, ja astrologit toistensa mielipiteitä jatkuvasti muovaavien ihmisten joukoksi, ryhmäksi joka ei uskomisen mekanismiltaan eroa mistään joukkoliikkeestä. Omaa osuuttaan tässä jatkuvassa takaisinkytkentäprosessissa, jota jokainen poliittiseen, uskonnolliseen, filosofiseen ideaan uskova harjoittaa, ei osallistuja huomaa tai tahdo nähdä, sillä se tekisi kaiken hänen uskonsa tyhjän päälle rakennetuksi, ja siksi vetoaa "niin ja niin moneen" jotka ovat hänen kanssaan samaa mieltä.

Ne jotka jaksavat tajuta, ettei sitä parhainta ole, siirtyvät ulkoisesta vaiheesta sisäiseen vaiheeseen. He sanovat, että järjestelmä onkin vain apuneuvo omalle elämänkokemukselle, että ulkoiset muodot ovat vain symboleita, projektioita ilman selviä syyseuraussuhteita. Mutta he ovat järjestelmässä vielä kiinni: vaikka se onkin heille vain apuneuvo, se on apuneuvoista parhain.

Niinpä vaikka astrologi Raimo A. Nikula näkee, että "eläinradan merkkejä voi nimittää monin tavoin: arkkityyppisiksi kuvioiksi, universaalisiksi muotoprinsiipeiksi, tietoisuuden malleiksi tai energian laatuprinsiipeiksi", niin hän ei kuitenkaan halua nähdä sitä yhtä suhteellisena kuin muita käsitteitä, ei toisin sanoen ole yhtä valmis kääntämään esim. eläinrataa ei-astrologiseksi käsitteeksi, vaan nimenomaan päinvastoin. Ideologian tie on yksisuuntainen - kielletty ajosuunta astrologiasta poispäin: "se (eläinrata) edustaa ihmiskunnan koko projektiota ja siinä mielessä se on puolueeton ja siksi astrologinen ihmistietous voi yltää objektiivisuuteen ja yleismaailmallisuuteen". -- Pang pang pang! --- Ideologisen arkun kansi on naulattu kiinni.

Edellisen kohdan tuolle puolen vain harvat astrologit ja muut kuka mihinkin uskovat (kuten esim. järkeen uskovat) pääsevät. Ja ne jotka pääsevät, eivät enää ole astrologeja sisäisessä mielessä, vaikka ulkoisesti ammattiaan edelleen harjoittaisivatkin (jossa ei sinänsä ole mitään väärää). Myöskään Nikula ei ole päässyt. Hän askartelee astrologisen kielenkäyttönsä jalostamisen parissa, hiirulaisena julman elämän rotanloukussa astrologian juustonpalaa nakertamassa. Hän ei voi käyttää mitä kieltä tahtoo, vaan joutuu alistumaan astrologian ryhmäkieleen, esittelemään kuut ja Uranukset, nousevat merkit, konjunktiot ja oppositiot ja näiden oletetut yhteydet ihmisen persoonallisuuteen opin yleispiirteiden mukaisesti, vaeltamaan sitä ympyränkehää, mitä liekaköysi myöten antaa.

Lopullista irtautumista lähenevän kielenkäytössä alkavat esiintyä yhä enemmän sanat "viitteellinen" ja "suhteellinen". Poikkeuksen poikkeuksen poikkeukset seuraavat toisiaan yhä tihenevässä tahdissa sille, joka ei ohjaa ulkoisia vaikutelmiaan enää ennalta muovattuihin karsinoihin. Vihdoin tutkija huomaa, että kun hän itse lopettaa valikoivan suodattamisen, ovatkin poikkeukset yhtä säännöllisiä kuin säännöt. Silloin tulee sattuma uudeksi laiksi, laiksi olla lakia vailla. Silloin kasvavat viitteellisyys ja suhteellisuus täyteen mittaansa. Kaikki on viitteellistä joka puolelle, kaikki on suhteellista pohjattomuuteen saakka. Ihminen lakkaa luokittelemasta omaa sisäistä tarvettaan varten (vaikka ulkonaisesti joutuu sitä aina tekemään), ja silloin tietysti jokaisen järjestelmän ote kirpoaa, ja jäljelle jää elämän loputon mysteeri kaikessa luonnollisuudessaan, joka ei yhtäkään mysteerioppia selityksekseen tarvitse.

Vaikka omasta ominaisesta kielenkäytöstään ja aivoistaan, persoonallisuudestaan, ei kukaan voikaan vapautua, on viimeinen irtautumisen vaihe kaiken muodon suhteellisuuden totaali näkeminen (se joka kysyy miten, tarvitsee vielä systeemejä, ideologisia voimistelutelineitä). Jokainen muoto, oma puhetapa, käytös, pukeutuminen, omat kiinnittymät, hyveet ja paheet, johonkin uskominen tai uskomatta jättäminen, ovat samanarvoisia, tai samanarvottomia, koska mittatikkua ei enää ole. Psykofysiikka (persoonallisuus) sätkii kyllä elämän rotanloukussa edelleen ja taistelu jatkuu, oman itsen, perheen, työkavereiden kanssa, mutta se jatkuu, kuten vanha viisas ystäväni sanoi: "Taistele niinkuin et taisteliskaan". "Astiat miten erilaiset tahansa ovat kaikki kullasta" sanoo vanha viisaus, ja niin erilaisuus kuin kulta ovat yhtä tosia.

(kts myös: Markku Manninen: Astrologia - horoskoopin tulkinnan perusteita)