...ovat korkean tason kolmikko Benedetti, Krishnamurti ja Watts.

Heidän keitaalleen on todella virkistävää saapua surkean sidonnaisten massapsykologisointiteosten laajasta ja hedelmättömästä autiomaasta.

Ensinmainittu on Suomessa tunnettu lähinnä eksistenssifilosofisissa psykoterapeuttisissa piireissä pääasiassa lääket.tri Martti Siiralan kautta. Watts on meillä tunnetuin vuonna 1973 suomeksi käännetyn, jo vuonna 1957 kirjoitetun alkuperäisteoksen kautta. Tämänkertainen vuonna 1961 kirjoitettu ja nyt käännetty teos vertailee idän ja lännen ihmistenauttamisteorioita. Prof. Benedettinkin alkuperäisteos on jo 13 vuotta vanha. 82-vuotiaan Krishnamurtin teoksia taas on käännetty suomeksi jo vuosikymmenien ajan, joten hänestä on kuullut jo pari kolme sukupolvea.

Benedettin kiinnostuksen kohteena on psykoottisten ihmisten egon (minän) heikkouden tarkasteleminen lähinnä kommunikaatiofilosofisesti eksistenssianalyyttisesta näkökulmasta. Yksinkertaistettuna: potilaan näkökulmasta antautumalla mukaan potilaan ilmiömaailmaan pidemmäksi aikaa kuin psykoanalyytikko, joka aloittaa psykoottisten potilaittensa harhojen tulkinnan aikaisemmassa vaiheessa odottamatta potilaan harhojen alkuperän ilmenemistä näiden harhojen lävitse. Eksistenssianalyyttinen tulkinta antautuu siis enemmän finaalisiin kuin kausaalisiin näkökohtiin Hän kuvaa kirjansa rakenteen kolmena sisäkkäisenä renkaana, jotka suurimmasta pienimpään ovat terapeutin ja potilaan suhde, transferenssitilanne ja tulkinta. Ensimmäinen sisältää seuraavat jne. Näiden kolmen aiheympyrän läpi kulkee poikkiyhteyksiä kuten vastarinnan, kieltäytymisen, toiveen tyydyttämisen, ambivalenssin, terapeutin vaikenemisen, tulkinnan ja tuen analyysin muodoissa.

Watts taas todistelee läpi koko kirjansa, ettei sellaista kuin ego ole todellisuudessa olemassakaan. Siinä missä Benedetti näkee egon heikkouksineen ja vahvuuksineen, ei Watts näe mitään, tai oikeammin ei mitään muuta kuin juuriaan myöten valheellisen rakennelman, kulttuuriin ja kieleen sidotun sosiaalisen konstruktion. Näkemyksen egon olemattomuudesta kärjistää Krishnamurti huippuunsa.

Benedetti pitää intuitiota suuressa arvossa nimenomaan yhteistyössä järjen ja analyysin kanssa. Kumpaakaan hän ei tahdo hyljeksiä vaan näkee niiden arvon ihmisen kokonaisolemukseen erottamattomasti kuuluvina. Hän uskaltautuu jopa mainitsemaan metafyysisen rakkauden tärkeydestä, sydämen äänestä, jolle avautuu sairauden sisin olemus, joka pysyy suljettuna loogisille päätelmille. Oleellinen on myös tietty järjen analyysin kautta syntynyt tekniikka jolla nämä dynaamiset tapahtumat integroidaan näkyviin terapiatilanteessa nimenomaan kielelliselle alueelle keskinäisessa kommunikaatiossa. Benedettin eksistenssianalyyttinen tekniikka on hänelle muutakin kuin pelkkä työkalu, operointiväline. Se on myös hänen tukensa johon hänen egonsa turvaa.

Tässä suhteessa on hänen eksistenssianalyysinsä rikkonut yhteistyösopimuksensa intuition kanssa pyrkien hienosyisellä tavalla salaa mestaroimaan tarjoten näin näennäiselle pysyvyydelläan Benedettille ideologisen turvapaikan maailman tuntemattomuutta vastaan. Tässä on Benedettin rajoitus, joka ei kuitenkaan pääse himmentämään hänen kokemusrikasta tekstiään. Sairauden sielunmaisema avautuu eteemme monimuotoisina visioina, joiden elävyyttä ei ole tuhottu objektivoivalla viipalointianalyysilla.

Krishnamurti on mennyt vielä huomattavasti pitemmälle tässä suhteessa. Hän kieltäytyy laatimasta minkäänlaista selitysjärjestelmää ihmisen ja elämän olemuksesta. Koska sanat, kieli, puhe kuitenkin aina ovat sidotut liikkumaan omien rajoitustensa puitteissa analyyttisessä kentässä, seuraa tästä, että Krishnamurtin puhe (hän ei itse kirjoita, vaan teksti on ääninauhalta purettua) on tavallaan epäloogista, ristiriitaista hänen koettaessaan puheen avulla viitata tekijöihin, jotka ovat täysin puheen, analyysin saavuttamattomissa. Luonnollisesti tässä suhteessa joutuvat kaikki psyykkisistä ulottuvuuksista kertojat kielen symbolijärjestelmän monitulkintaisuuden vaikeuksiin. Sekaannus tapahtuu yleensä asian symbolin samaistamisesta itse asiaan, ts. joudutaan kyseisen symbolianalytiikan orjaksi. Vaikka sormi osoittaa kuuta, sormi ei ole kuu, sanoivat Zen-buddhistit. Näiden kahden seikan erillään pitämisessä on Krishnamurti koko ajan tiukkana. Esimerkki sivulta 103:

Kysyjä: En omakohtaisesti tiedä, mitä rakkaus on, mitä on totuus tai mitä Jumala on, mutta te kuvailette sitä sanomalla, että rakkaus on Jumala sen sijaan että sanoisitte: "Rakkaus on rakkautta." Voitteko selittää miksi sanotte: "Rakkaus on Jumala"?

Krishnamurti: En sanonut, että rakkaus on Jumala.

Kysyjä: Luin erään kirjanne . .

Krishnamurti: Olen pahoillani, älkää lukeko kirjoja!

Tästä syystä häntä syytetäänkin epäselvyydestä ja mitäänsanomattomuudesta hänen kieltäytyessään antamasta toimintaohjeita, neuvoja, menetelmiä tähdentäen elämän olennaisen ytimen olevan selitysten ulkopuolella. Logiikalle ja järjelle antaa toki hänkin arvon:

"Ei niin, että looginen aina olisi totta, mutta kun logiikkaa ja järkeä käytetään terveesti ja mielekkäästi, tiedetään järjen rajoitukset."

Kun Benedetti paljoakaan ympäristöön kajoamatta omaperäisin kielikuvin pohdiskelee yksilöproblematiikkaa transferenssin ja tulkinnan analyysillä, liikuskelee Watts taas enimmäkseen yksilön ja ympäristön keskinäisten vuorovaikutussuhteitten kenttädynamiikassa romutellen psykoanalyysin hellimää egokäsitettä osoittaen sen ainakin suurelta osalta olevan pelkän sosiaalisen konstruktion vailla todellisuuspohjaa. Tässä kohden hän sivuaa Krishnamurtin yhtä mieliteemaa, kummatkin omalla tavallaan painottavat tarkkailijan, egon, olevan vain harhakuvan, aistien luoman illuusion, joka estää elävän välittömän oivalluksen, jossa tarkkailija on täydellisesti kadonnut, ei ainoastaan muuttunut. Tämä näkemys on niin syvässä ristiriidassa länsimaisiin psyyken tutkimustapoihin nähden, että vain perifeeriset pikkuryhmät meidän pallonpuoliskollamme ovat yrittäneet tuoda tätä kysymystä vakavamman tieteellisen pohdinnan piiriin.

Tähän Krishnamurtin ja Wattsin yhteneväisyys suurelta osin loppuukin. Watts tunnustautuu buddhalaisuuden, varsinkin zenbuddhismin, vedantalaisuuden, joogan ja taolaisuuden ystäväksi nimittäen niitä vapautuksen teiksi Krishnamurtin taas antaessa palttua näille kuten muillekin suunnille, esimerkiksi transsendenttiselle meditaatiolle tähdentäen, että olivatpa nämä tai jotkin muut suunnat enemmän tai vähemmän oikeassa tai väärässä, eivät ne kuitenkaan avaa yksilöä elävään elämänymmärrykseen, joka tapahtuu täysin yksin toisen ihmisen voidessa vain kehottaa, ei näyttää ratkaisua.

Watts ja Benedetti antavat gurulle, opettajalle, terapeutille enemmän arvoa, edellinen em. vapautuksen teiden ja jälkimmäinen eksistenssianalyysin puitteissa. Benedettin perinteisestä psykoanalyysistä noudetut käsitteet transferenssista ja tulkinnasta merkitsevät Wattsille "judoa"- tietoista valehtelua, jolla potilas ohjataan kaksoissidoksen kuristavaan otteeseen, jossa potilaan mikä tahansa reaktio on aina väärin (Peer Gynt: "Antanen tai saanen paukut, yhtäkaikki tulee haukut"), jota kautta potilas ajautuu oman vääristyneen maailmankuvansa umpikujaan. Watts käyttää tässä siis kaksoissidos-käsitettä laajemmassa kuin sen perinteisessä merkityksessä, joka käsittää tavallisesti vain transferenssin ja vastatransferenssin erään osa-alueen.

Koska terapeutit itsekin uskovat teorioihinsa, naamioivat he potilaidensa saattamisen kaksoissidokseen neutraalimmiksi ilmaisuiksi kuten juuri transferenssiksi ja tulkinnaksi eikä kaksoissidokseksi ja trikiksi. Edelleen Wattsin mukaan sellainen terapeutti, joka on tietoinen kaikkien tulkintojen harhaluonteesta, voi vapaasti leikkiä mestaria ja auktoriteettia, pelata peliä jota potilas ei voi voittaa, koska terapeutti tulkintojensa judoheitoilla ohjaa potilaan oman vääristyneen maailmankuvansa sanelemaan lentorataan, ohjaa potilaan itse koettelemaan omia harhakuviaan. Mitä tahansa potilas tällöin tekeekin, tekee hän väärin; hän on kaksoissidoksessa. Jos potilas vihdoin havahtuu huomaamaan omasta itsestään käsin tämän harhaleikin, ei kaksoissidos ollut turhaa, terapeutin odotus ei ollut turhaa. Terapeuttihan ei voi mitään potilaalle antaa tai siirtää. Hän voi vain juoksuttaa potilasta oravapyörässä ja odottaa hetkeä, jolloin tämä huomaisi oman hullutuksensa.

Benedetti puhuu asiasta mutta enemmän perinteiseen tapaan. Hänelle merkitsee ego todellisuuspitoisempaa käsitettä, täten hän Wattsin näkökulmasta käsin uskoo omiin temppuihinsa enemmän, jonka vuoksi oravapyöräleikki ilmentyy hänen tekstissään totisemmin, ts. transferenssi- ja tulkinta-analyysin muodossa. Hänen suurta terapeuttista kokeneisuuttaan Watts ei omaa mutta älyllisesti Watts liikkuu notkeammin maailman ilmiöissä. Käytännön terapiatyössä ja sen pulmatilanteissa saa terapeutti ehdottomasti parempaa sivustatukea Benedettiltä kuin Wattsin egon harhan analyysiltä, joka pitkällä tähtäimellä muodostuu kuitenkin Benedettin tekstiä hedelmällisemmäksi ihmisille, joiden egon illuusioiden puhkeamiseen tarvitaan enää viimeisen ajatussolmun aukaiseva sysäys. Tässä suhteessa - siis yleisperustan, ei erikoistilanteiden - selvittelyssä edellämainituin ehdoin on Krishnamurti vielä Wattsiakin monin verroin selkeämpi.

Aikakautemme tyypillinen psykologisoiva kirjallisuus on enimmäkseen kopioivaa, ei luovaa, jonka takia se rajoittuu vain pohtimaan tajunnan ja alitajunnan, egon, superegon ja idin (psykoanalyysin pyhän kolminaisuuden) välisiä suhteita ottaen nämä käsitteet itsestään selvyytenä pystymättä lainkaan tunkeutumaan niiden syntyjuuriin ja näkemään niitä vain yhtenä lehtenä ihmiskunnan ajattelutapojen puussa.

Tämän kolmikon kirjat eivät ole tyypillisiä.