Henri Laborit: Ylistän pakenemista. Suom. Anto Leikola. WSOY 1986.

Kirjailija kirjoittaa, kriitikko tulee resiinalla perästä. Tuleeko maailma, kirjailija tai kriitikko siitä sen paremmaksi? Elämä virtaa ohi, yöt päivät, murheensa kummallakin huoneissansa haikailemassa, oman elämänsä kipuja kärsimässä, huomiota kaipaavia, ja ulkona taistelu jatkuu, muuttumattomana, paremman maailman, palkan, isänmaan, naisasian, päiväkotien, mielisairaiden ja villakoirayhdistysten puolesta: barrikadeille, barrikadeille!

Kuinka monet ovatkaan kuolleet yhtaikaa, vastakkaisissa leireissä, vastakkaisia ideologioita puolustaen, vakuuttuneina siitä, että juuri he ovat puolustaneet totuutta. Kuolema jonkin itseä suuremman, itsen ylittävän asian puolesta on useimmiten kuolemista jonkin ihmiskunnan kokonaisuudessa toimivan aggressiivisen ja dominoivan alakokonaisuuden puolesta.

On aika taistella itsellensä ajan nopeasti valjuuntama asema ryhmäsuosiosta kulttuuriinsa hirtettyjen kahvikekkereillä pikkusormi sievästi sojossa, kameleontilla vapaus valita vaihtelevuutensa ympäristön suojaväreistä, matkalaisella toiveet muhevasta tissistä arkkunsa laatuun, "liittää kastraattiäänensä rikkeettä ekspansiivisen yhteiskunnan ylistystä veisaaviin kuoroihin".

On Laboritin aika.

Ranskalainen hermofysiologi Henri Laborit on murtautunut kollektiivinsa ensimmäisen rajan läpi kohti normaaliutta

suhteessa lukumääräisesti useimpiin, jotka ovat tiedostamattaan sosiologisiin päämääriin tähtäävien arvoarvostelmien alaisia ja siksi keskinäisissä suhteissaan täydellisen epänormaaleja. Normaalina pysyminen on ennen kaikkea pysymistä normaalina itseensä nähden.

Yhteiskuntarotta Ihminen, sosiaalisokkeloissaan geneettisen ohjelmansa orjana biologista rakennettaan suojelevana soittaa samaa uraa, minkä eloonjäämiskamppailun terävä neula on hänen hermostoonsa kaivertanut. Omaa tyydytystään hän hakee, omaa itseään, ei toista. Rakkauden kaksinmasturbaatiolle, altruismin irvokkaalle naamioleikille, jähmettyneelle pari-instituutiolle, suo Laborit pitkät naurut sivuten herkullisen terävässä näkemyksessään mainiota Francisco Alberonia (Rakastuminen, Otava 1984). Vapautta ei ole, vaan jokainen kapinoiva ryhmä luo uudet hierarkiat ja kivettyen alkaa heti vastustaa uutta muutosta. Yksilön kapina taas tukahtuu aina normaaliuden vartijoiden enemmistön voimaan.

Jäljellä on vain pako.

Pako hulluuteen, huumeisiin, mielisairauteen. Tai mielikuvitukseen, jota kirjan nimikin ilmentää. Rakkauskin on inhimillistä vain kuvitteellisena,

eikä pidäkään koettaa saattaa tätä kuvaa soveltumaan siihen olentoon, joka on sen synnyttänyt, mies- tai naisparkaan .... on suljettava silmät, paettava todellisuutta, luotava jumalten, runouden ja taiteen maailma eikä milloinkaan ole käytettävä sen komeron avainta johon Siniparta kätki vaimojensa ruumiit".

Uskontojen, myyttien, horoskooppien, parantajien, profeettojen, selvänäkijöiden, noituuden ja nykyaikaisen tieteen "esoteerisen kaman" kanssa hän ei tahdo olla missään tekemisissä, mutta niiden hienot säikeet, niin tieteen uskonnon kuin uskonnonkin, kietoutuvat silti hänen mielikuvituspakonsa halkeamiin.

En osaa sanoa, kuinka paljon kristillinen kasvatukseni, suitsitettunakin, on vaikuttanut ammattikäytäntööni, vaikka loogisessa ja tietoisessa esityksessä vältän rakentamasta mitään suhdetta näiden kahden alueen välille. Juuri tiede on tarjonnut minulle niitä selityksiä sekä omasta että toisten käyttäytymisestä, jotka olivat minulta puuttuneet. Ennen sitä olin tuonut näkyville, milloin hyvin, milloin huonommin, sitä arvoarvostelmien puuroa, jonka sosiokulttuurini oli vähin erin sijoittanut hermostooni.

Laborit palaa kuitenkin kiertelemään Jeesusta. "Valoisan, runollisen, epäsosiaalisen ystävän" tiede on "tieteiden tiede":

täydellisin tuntemani matkaopas on minulle evankeliumien kertomus. ... Elollisen viestin sanoma kuuluu uskon alueeseen, sillä ihminen ei voi päästä sen perille rationaalisesti. Uskon, että Kristus tarjoaa tämän sanoman.

Mutta muutama paino toiseenkin vaakakuppiin:

Kristus ei ole minusta kovinkaan suositeltava herra, ja toisinaan sitä paitsi ounastelen hänen vaihtavan kasvoja asiakkaan mukaan.

Laborit jakaa runsaan mehukkain vertauskuvin muhevoitetulla kielellään potkuja oikealle ja vasemmalle kohti tuota kaikkina aikakausina, kaikkialla yksilöiden mielikuvituksen nurkkaan ahdistavaa hierarkkisten dominanssien loputonta verkostoa: yhteiskuntaa. Hänelle ei ole pakoa susilapsissakaan, noissa yhteiskunnasta irtieläneissä, sillä he jäävät kaikkein eniten vajaiksi. Hänen on tunnustettava sosiokulttuurin välttämättömyys sen epätäydellisyydessäänkin. Informaation on kuljettava.

Informaatiota on Laboritille kolmea lajia, synnynnäistä, opittua ja mielikuvitusta. Kaksi ensimmäistä yksilön biologiseen rakenteeseen naulattua ominaisuutta seuraa ihmisraatoa hautaan, mutta viimeinen on Laboritin pako ja pelastus; mielikuvituksen luoma uusi, yhteinen, sukupolvienkin yli leviävä informaatio, joka Jeesuksen valtakunnan tavoin ei ole "tästä maailmasta". Sen tähtitaivasta peittää kuitenkin sosiokulttuurin pilviverho.

Laboritissa on samaa kuin kotoisessa painoksessamme sarjassa hurjanpuoleisia hermofysiologeja: Matti Bergström (Aivojen fysiologiasta ja psyykestä, WSOY 1979, Vihreä teoria, WSOY 1974). Kummatkin ovat jättäneet kauas taakseen niin kansansa kuin kollegoidensakin "sosiokulttuuristen arvoarvostelmien puuron". Kumpikin sormeilee ajan ja paikan suhteellisuutta, entropian ja informaation suhteita, abstrahoituu pois lihan ja tapahtumien maailmasta. Bergström ui Laboritia tiukemmin tieteellisessä liemessään. Hän on tehnyt hermostosta, Laboritinkin epäjumalankuvasta, itsellensä todellisuuden vedenjakajan, joka itse säilyy silloinkin kun sen tuottamat aistimukset on osoitettu suhteellisiksi. Laborit on oman pelastuksensa tien, koko kirjansa, nimittänyt mielikuvitukseksi, Laboritilaiseksi kadotetuksi paratiisiksi, Jumalaksi.

Jostain syystä mieleeni koko ajan pyrkii myös mainio kansakoulunopettaja, makaaberi räävikkö parhaimmasta päästä; Teuvo Saavalainen. Yhtä tiukasti, ehkäpä kaikkein raisuimmin ja tinkimättömimmin, on hän omalla tavallaan vetänyt yhteisönsä maton pois jalkojensa alta ja roikkuu hirtehishuumorinsa hirressä; sosiaaliteeskentelemättömänä, vailla toivoa, kapinansa ainaisessa kärvennyksessä. Hänelle ei ole jäänyt edes Laboritin paon ylistystä.

Tähän tilaan ei ihmisrääpäle tule, ennenkuin hän hyttysenä on Zeniläisittäin kokenut vuoren poikki puremisen mahdottomuuden, tullut umpikujaan, jossa ei ole taistelun eikä paon mahdollisuutta, irrottanut kaikkeen väsyneenä otteensa Laboritilaisen juutalais-kristillisen sosiokulttuurin loputtomien alistamis- ja dominanssimuotojen, yhteiskunnallisen tilanoton tikapuista ennenkuin hän voi pudota Yrjö Kallislaiseen Jumalaan, Laboritin mielikuvitukseen.

Maailmanselitysjärjestelmiä riittää telttakokoustasoisista mitä nerokkaimpiin ajatuskonstruktioihin Omega- ja Jumalapisteineen. Onko mitään kriteeriä arvioida näitä? Ja mitä hyötyä siitä edes on? Kaikki asiat kuitenkin vääntyvät yhteiskunnallisiksi idiotismeiksi. Lukijat nyökyttävät niin kirjalle kuin sen kritiikillekin vain jos ne puolustavat heidän ahdasta elämäntapaansa, tasapainon säätelyjärjestelmäänsä. Laboritilainen biologisen rakenteen ylläpidon säätelyjärjestelmä on juurittanut meidät omaan kotiimme, uskontoomme, isänmaahamme. Mitä tuli suurimmankin vallankumouksellisen, Jeesuksen, sanomasta? Instituutio, joka kynsin hampain vastustaa kaikkea vallankumouksellista, oman ahtautensa aivopesua vaahtoava maailmanuskonnoksi pyrkivä syöpä.

Onko Laborit yhden lajin hermohullu vai väärinymmärretty nero? Laborit tietää, että vastausta ei voi tietää, ei edes hän, ja siinä on hänen arvonsa - vai onko? Joka tapauksessa käy hän sanoilla sanoja vastaan, kirjoittaa enemmän rivien väleissä kuin riveillään, seurailee omalla tavallaan kaikkien muotojen tuolle puolen johtava punaista lankaa. Hän on ylittänyt sen sidonnaisuuden tilan, jossa vielä jotain toisille tarjotaan. Kaikki, mitä voidaan tarjota, on sidonnaisuuden muotoja, aatteiden vaatteita uskon naulassa äärettömyyden tyhjyydessä. Laborit sivuaa hyvin läheltä minuuden ja maailman; äärettömän narsismin ja äärettömän nöyryyden täydellisen samuuden oivallusta. Hänelle ei enää yhteistä tapahtumatodellisuutta, joukkoliikkeiden harhaista polttoainetta ole olemassa. Mutta hänen biologisen tieteensä hermofysiologiset juuret ovat kaivautuneet hiukan liian syvälle, ja siksi hänen täytyy sanoa asiat vielä puolimonimutkaisesti. Sillä tuon harson kokonaan läpäisseen tekstiä ei ymmärrä enää kukaan, niin yksinkertaista se on.

Markku Siivola