Sairaudet myyvät hyvin vielä niin kauan kuin maailmanparantajat eivät ole päässeet opeillaan parantamaan tätä maailmaa. Uusia pelastusajatuksia ymmärtämättömiä hallitsijoita näyttää kuitenkin edelleen riittävän, eikä lääketieteen nykyisellä tasolla ole vielä pelkoa lääkärin joutumisesta moraalivalinnan eteen: parantaako kaikki työnsä menettäen, vaiko juuri sopivasti pitää lypsylehmiä hengissä. Niinpä voimallinen sairausvalistus koituu toistaiseksi vielä kaikkien hyödyksi, niin parantajan kuin potilaan, ja työllistää monia heidän suhteestaan leipänsä irti ottavia ammattiryhmiä.

Entisaikain vuosikymmeninä, silloin kun olin peräti vielä nuorempi kuin nyt, hoiteli perheessä valistushommaa kodin lääkärikirja, rikkaammissa kaksikin. Sitten tulivat radiolääkärit, TV-lääkärit, viikkolehtilääkärit, ja yksittäisistä sairauksista kertovien erikoiskirjojen määrä alkoi lisääntyä lääketieteellisen tiedon ja kansainvälistyvän kirjapainotekniikan myötä.

Sairauskohtaisten valistuskirjojen kaksi nykyistä päätyyppiä ovat lääkärikirjat ja potilaskirjat. Edellisen tyypin on kirjoittanut asiantuntija omasta alastaan, jälkimmäisen taas hoitotoimenpiteen kohde, pelastettu tai uhri. Ilmeisesti Suomen vähäisen väkiluvun vuoksi eivät kummatkaan kirjatyypit yleensä loista tekstitekniikallaan, vaan ainut kirjaksi kannattanut tekijä on itse asia, mustana, ilman kermaa.

Ameriikan sadoistamiljoonista on varaa kaapia sujuvakynäisten kermaa, sellaisia kuin tämä 33-vuotias Teresa McLean. Hän kirjoittaa jo kaksitoista vuotta kestäneestä sokeritaudistaan. Teresa onkin ennen toiminut sanomalehti- ja radiofreelancena, joten eron meikäläisten Matti Mönttösten sinänsä liikuttaviinkin mutta kovin karheisiin selostuksiin ymmärtää. Mcleanin kirja on lääketieteellistä kansanvalistusta ehkä soveliaimmassa muodossa: hyvin kirjoitettu sekoitus omakohtaisia kokemuksia, tietoja sokeritaudin hoidon historiasta ja nykytilasta, välissä kannanottoja sairauden olemukseen, sairauskäsityksiin, hiukan Jumalaankin. Teksti ei ole edes amerikkalaisten helmasynnillistä melodramaattisherooista nenäliinakuvausta vaan sopivan riuskanhärskisti kirjoitettua realistisen makuista tarinaa ja hervottomia kuvauksia toistuvien hypoglykeemisten sekavuustilojen toilauksista.

Menneen ajan ja nykyisyyden Julkkisdiabeetikoita esitellessään hän mainitsee kiintoisimpana Elvis Presleyn. British Diabetic Association on merkinnyt hänet diabeetikkoluetteloonsa, mutta toisaalta McLean ei ole siitä huolimatta löytänyt täysin pitävää todistetta. Hän kuvaa Elviksen esiintymistensä aikana saamia oireita, jotka hyvin sopisivat myös hypoglykemiakohtaukseen. Hän pisteli itseään raajoihin ja jätti jälkeensä pieniä muoviruiskuja. Hän pohtii vielä muutamia muitakin viitteitä tullen kuitenkin lopputulokseen että huumeselitys on kuitenkin ehkä todennäköisempi.

Lääkäri- ja potilaskirjojen väliin mahtuu kolmaskin valistuskirjatyyppi, kotimaa jälleen eritoten Yhdysvallat. Sitä voitaisiin nimittää vaikkapa sairausdramatiikaksi, kirjoittajana toisaalta täysin itsenäiseen kirjalliseen tuotantoon pystymätön, mutta sujuvan teknisen kynänkäytön omaava massakirjoittaja. Asiatiedot perustuvat tavallisimmin parantajien ja potilaiden henkilökohtaisiin haastatteluihin sekä sairauskertomuksiin höystettynä hieman yleisellä lääketieteellisellä taustatiedolla ja historiikilla. Näistä rakennetaan sitten juonellinen tarina, joka noudattelee tavanomaisia massaviihteen lakeja dramaattisine tihentymineen ja nenäliinakohtauksineen.

Tämäkin informaatiomuoto on suurelle yleisölle sopivan vetävä. Sitä on klassisesti käyttänyt myös suomalaisjuuret omaava John Pekkanen, joka kertoo seitsentoistavuotiaan Lisan kuolemasta auto-onnettomuudesta, ja häneltä sarveiskalvot ja munuaiset saaneen neljän potilaan kohtalot. Nelivuotias pikku Matthew, syntymässä vain yhden pahasti vaurioituneen munuaisen saanut kokee parhaimman kohtalon dramaattisista hylkimisreaktioista, keuhkotulehduksesta ja lääkärien korskeudesta johtuneen hoitovirheen jälkeen selvinneenä ja lopulta täysin parantuneena. Carolynin kävi huonommin hänen menettäessään siirrännäisensä muutaman kuukauden jälkeen, mutta vatsakalvodialyysin aloittamisen jälkeen saavutti sentään paremman psyykkisenkin tasapainon, mitä ennen siirtoa klassisessa dialyysissä ollessaan. Juopotteleva ja huumeitakäyttävä 23-vuotias Derrick pystyi hoitamaan tätä jo neljättä sarveiskalvosiirrännäistään asiallisesti vasta uskoontulonsa ja raitistumisensa jälkeen. 68-vuotias Kenneth sai näkönsä vain pistemäisesti takaisin. Tarinoita yhteensitova henkilö on Jo, lääkärin avustaja, elinpankin johtaja, omaisilta elinsiirtoihin lupia hankkiva, kolmenkymmenenyhden ja eronnut, jolla on "pähkinänruskeat silmät pyöreiden silmälasien takana".

Kirja loppuu liikuttavasti luovuttajan omaisten ja nuoren Matthewin perheen tavatessa ja katsellessa elämää pursuavaa Matthewia, jonka sisällä jatkoi vielä toisen, kaikille rakkaan ja tärkeän ihmisen osa elämäänsä. Amerikan kansallislaulu taustalta puuttui.