Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset. Suom. Markku Mannila. Otava 1992
EPÄONNISTUNUT RIEVUNVIEROITUS
Nuori Werther rakastuu Lotteen, toisen miehen omaan, luo itselleen helvetin
ja tekee Lotelle henkistä väkivaltaa ihannoimalla hänet enkelikiiltokuvaksi
maailman ylimustattuihin kehyksiin, pääsee kerran tuosta ihmeestä pusun
päähän, lainaa hänen mieheltään pistoolin, jolla ampuu itsensä, kun ei
löytänyt tietä elämään naisensa neulansilmän läpi.
Nuoren Goethen omista 24 ikävuoden kokemuksistaan luoman Wertherin,
Nyyrikin, Herttasarjan ja aikakaudesta toiseen jatkuvien kiimavonkumisten
välillä ei juuri ole muuta eroa kuin että Goethen teksti sentään jonkin
Kristiina Halkolan "on tässä kaupungissa vaikeaa" laulun sanat
voittaa. Tuon vuonna 1774 kirjoitetun "sydämeni räytyy" hehkutuksen
superpateettisuus vain hymyilyttää. Löytyneekö sille sosiaalista tilausta
meidän aikakaudellemme, jolloin esikouluikäisetkin puhuvat vitusta kuin
leivästä pornovideoiden ja erotiikkaelokuvien ääressä. Tarvitaan uusviktoriaaninen
hormonienlevittelykieltolaki, lukko seksuaalisuuden paraatioveen, ennenkuin
nämä keittiöovikompensaatiot nousevat taas arvoonsa, ja teknopornon kyynistyttämä
hymy vaihtuu pitsinenäliinojen huomaan korjattuihin traagisiin kyyneliin.
Werther on kuvaus vaiheesta, johon monet juuttuvat pysyvästi. Se on
lapsitilasta avautumista vaiheeseen, jossa itsekeskeisyys vaihtaa riippuvuuden
kohdettaan Tenavien Eppurievustaan ihmisiin pakottaen heidät itsensä peilaajiksi,
lähteensilmiksi Narkissoksen itseään ihastella. Se on pyyteellistä omistamisen
himoa, orjuuttamista ja orjana olemista, jota nuoret ressukkaraukat luulevat
rakkaudeksi. Se johtaa niihin tuskiin, jotka - traagista kyllä - näyttävät
olevan tarpeellisia itsekeskeisyydestä vapautumisen oppiläksyjä. Noista
syttyvien ja sammuvien tunnevirvatulien palohaavoista on vielä pitkä matka
takaisin alkupisteeseen; tunteiden palaamiseen näännyttävältä matkaltaan
ulkoisen maailman objekteista takaisin alkupisteeseen, sinne jossa erkanimme
vastauksesta jo etsimisemme ensimmäisellä askeleella.
Markku Siivola