Tor-Björn Hägglund, Suomen psykoanalyyttisen yhdistyksen kouluttaja ja Oulun yliopiston psykoterapian apulaisprofessori, Kalevan palstatuttu, on koonnut erillisiä esseitään yhdeksi kirjaksi, ja sopivathan nämä tarinat kirjanakin ilmestyä, sen verran sujuvaa Hägglundin kynänkäyttö on. Ainakin osa niistä on ilmestynyt jo aikaisemmin Kalevan sivuilla.

Juoru, moralismi, byrokratia, manipulaatio, teknokraatit, vallanpitäjät, isokengät, heikompien tallonta, juoruilu, kateus, sukupuoliroolit, transferenssi, oidipuskompleksi, narsismi, psykoanalyysi, siinä Hägglundin keskeisiä aiheita. Nimenomaan valtaan ja vallan väärinkäytön muotoihin palaa teksti miltei väsyttävän toistuvasti. Myös parit potkut perheterapialle siinä sivussa ovat hänelle tyypilliseen tapaan mukana.

Montakohan vuotta siitä lienee kun huomasin Kalevan sivuilta, että Hägglund otti avukseen myös eläintarinat, joissa niissäkin tietysti kuvastuu samalla tavoin hänen jännitteisyytensä yksilövapauden ihanteiden ja vallan väärinkäytön välillä. Hänen kerrontansa heijastaa sisäisen itseluodun ihanteen ja ulkoisen maailman todellisuuden välistä kuilua, jonka yli hänen liian pitkälle maailmaaselittävän determinisminsä aukottomuus ei voi löytää siltaa. Teksti kuvastaa yhtäaikaista uhmaa ja alistumista, jo ennalta häviämään tuomittua kapinointia, joka häviönsä tietäessään sisältää samalla kertaa jo luovuttamisen siemenet. Se luo kertomuksiin usein synkänraskaan sävyn, miltei vihamielisen ivaavan. Usko Toivosta tulee Uskoton Toivoton, karhun on kätkettävä rakkautensa lampaan kanssa, kanatarhassa vallitsee täydellisen umpiomaisen ahdistava valta- ja nokkimisjärjestelmä. Oulunkin, tarkemmin määriteltynä sen yliopistomaailman sivistyneistön ilmapiiri, on Hägglundillekin paljolti juoruja ja panetteluja kuten Kirsti Simonsuurelle hänen Pohjoisen yökirjansa mukaan, josta Hägglundin yksi luku kertookin. Vain ihmisettömän luonnon kuvauksissa ei tahraavaa ahdistusta ole.

Hänen Freyalle (lapsenlapselleen?) osoittamansa eläinsatu karhun ja lampaan rakkaudesta on suorastaan taiteellisen karmea punaisen eli sen oikean rakkauden vaikeudesta. Se huokuu yhtä aikaa herkkyyttä ja räähkää, maailman muuria vastaan murtuvaa taistelevaa ihanteellisuutta. Se on yhtä aikaa avoin ja suljettu satu, hellä ja vihainen, rakkaudenkaipuinen ja aggressiivinen.

Hägglundia itseään suorasanaisimmin valaiseva artikkeli on hänen itsensä omasta kehitystiestään kirjoittama "Haluan olla reikä muurissa". Se valaisee kipeällä tavalla niin hänen pyrkimyksensä ja ihanteensa kuin myös sen viimeisen puolapuun, jolle hän jaksoi vapautensa kaipuun ajamana kiivetä: psykoanalyysin. "Låt pojken gå sin egen väg" sanoi hänen isänsä kun hänen äitinsä, opettajansa ja sukulaisensa ahdistivat häntä pikkuporvarillisella näivettyneisyydellään. Isän sanat ovat palanneet monesti myöhemminkin hänen mieleensä kun teosofit, ylioppilaspoliitikot, milloin mikäkin kasvatusihanne, poliittinen tai moralistinen joukko-oppi vaati aina oman minän uhraamista yhteisen uskon alttarille. Kaikki johtivat kuitenkin samaan: manipulointiin. Tuo sana on Hägglundin muidenkin tarinoiden läpi kulkevista langoista ehkä punaisin.

Sitten hän tutustui psykoanalyysiin, kävi sen läpi, ja siitä tuli hänelle reikä muuriin.

Samalla siitä tuli uusi muuri, vanhan muurin takainen paljon suurempi, kuin Kiinan muuri. Hän löysi oman terävän älynsä vertaisen järjestelmän, niin suuren, ettei sen laitoja juuri näkynyt, mutta järjestelmän yhtä kaikki, itsensä sisällä täydellisen, mutta sen ulkopuolella vielä loputtomasti outoja maita, muurin täydellisesti erottamia, joille tutkija ei ennätä, sillä muurin sisälläkin on vielä niin paljon tuntematonta.

Reikä viimeisessä muurissa, psykoanalyysinkin, vasta olisi vapautta kaikista järjestelmistä. Silloin voidaan kaikkia järjestelmiä käyttää, joka ihmissuhdetasolla näkyy ymmärryksenä. Ja millä tasolla tahansa. Vektorianalyysi ja algebra voivat kuvata täsmälleen samaa ilmiötä samoin lopputulemin, vaikka selitysrakenteeltaan ne ovat täydellisen erinäköiset. Ja mikä tärkeintä, kummatkin järjestelmät ovat silloin vieneet samaan; luoneet toimintamahdollisuuksia ja selkeyttä alueille, joille ennen ei oivallus yltänyt. Yhteen järjestelmään kiinnittynyt näkee vain yhden selitystavan parhaimmaksi. Psykoanalyyttinen maailmanhahmottamistapa on imeytynyt Hägglundin ajatteluainekseen niin erottamattomasti, että se viimeistään parin kulman takaa tupsahtaa taas vastaan. Mutta ei ole mitään epäilystä siitä, että se on häntä edelläolevan mukaisesti auttanut, että se on todellakin ollut reikä hänen silloiseen muuriinsa. Sen jälkeen hänen kuitenkin on käynyt kuten Pentti Saarikosken runossa
 
 

Runot kummatkin osiot pitävät paikkansa. Ylimmälle puolalle ei olisi ollut asiaa ilman Wittgensteinin tai psykoanalyysin apua. Hägglund on ja tulee olemaan tehokas kouluttaja, joka nerokkaasti ja notkeasti valaisee elämäntapahtumia psykoanalyyttisen ajattelun näkökulmasta, tavalla, joka on kyllä monipuolinen ja kiehtova, mutta siinä kaikki. Ainakaan vielä ei Hägglund ole osoittanut nousevansa puhujaksi, joka kertoisi ensisijaisesti ihmisestä, eikä häntä kuvaavasta järjestelmästä.