Jussi Vilska: Yksinäisyys. WSOY 1990

Jussi Vilska on suomentanut lääkäri Paul Tournieria, hiljaista lämminhenkistä ihmisestä puhelijaa, yksinäisten matkatoveria, jonka ihmisyys on lääkäriroolia vahvempi. Itse törmäsin Tournierin teokseen viimeksi vuonna 1972, jolloin häneltä oli käännetty suomeksi jo neljätoista kirjaa. Liekö mies enää elääkään, olisi nyt jo 92 vuoden ikäinen.

Carl Gustav Jung on toinen lääkäri ja ihminen, joka on vaikuttanut Vilskaan syvästi. Tätä taustaa vasten ei ole varmaan yllätys, että Vilska on lääketieteen spesialisoitumista vastaan. "Kokonaisvaltainen lääketiede" - ilmausta hän ei kuitenkaan hyväksy, vaan puhuu mieluummin holistisesta lääketieteestä, jota koettaa kääntää suomeksi persoonalääketieteeksi. Se nimi on kuitenkin Paul Tournierin lääkäriryhmällä, johon Vilska on kuulunut jo toistakymmentä vuotta.

Vilska on hengeltään Tournierin kaltainen, piinatumman oloinen vain. Kalevalta sain vuonna 1984 hänen kolmannen teoksensa "Myytti mielenrauhasta", jolloin hän jo toimi Helsingin yliopistollisen keskussairaalan valtakunnallisen Myrkytystietokeskuksen johtavana lääkärinä, kuten edelleenkin, nyt 55 vuoden ikään ehtineenä, kuuden julkaistun kirjan jälkeen. Kustantaja näyttää tällä Jumalaan uskovalla kristityllä vaihtuneen kristillisestä Kirjapajasta WSOY:n puolelle, mutta se sopii hyvin, sillä hänen kristillisyytensä ei töki jeesuskarttakeppiä sekulaariseenkaan silmään.

Eräs hänen käänteistään tapahtui kolme vuotta sitten frankfurtilaisessa hotellihuoneessa käydyn yöllisen itsepainin jälkeen itseviisauden panssarin murruttua. Aikaisemmassa kirjassaan hän kertoi 37-vuotiaana koetusta viina- ja tablettikierteen murtumisesta. Vilska vaikuttaa murrosten tai vielä oikeammin murtumisten mieheltä. Hänen tekstinsä hiljaisuuden muodostaakin osittain juuri murtuneisuus, välillä depressiivisiin sävyihin asti ulottuva halu luopua oman sielun vihan, katkeruuden ja kaunan metsäpalojen sammutusyrityksistä. Hänen väsyneessä tekstissään on kuitenkin aina se jokin, joka ei silti muuta maailmaa kafkamaiseksi tai pinnalliseksi itsestäänselvyydeksi, vaan hän löytää sielustaan hohtavan hopeasäikeen jolla tasapainoilee yönsä keskellä toivottomuutensa kuilun yllä.

Vilskan totuudellisuuskaipuu on vienyt hänet yksinäisyyteen, josta ei ole paluuta takaisin vanhaan arkiseen, tavalliseen, kaikkialla esiintyvään valheyhteyden turvaan. "

"Miksi minun pitää yhä uudestaan palata tähän aiheeseen; ihmisen yksinäisyyteen ja yhteyden ikävään? Toistanko vain loputtomasti omaa ongelmaani, yksinäisyyteni kipeyttä? Hoidanko itseäni etsimällä oman yksinäisyyteni hädälle kanavaa ihmisten elämäntarinoista, joita olen saanut lukea tai kuunnella viime vuosina. Vai onko koko elämän syvin tarkoitus yksinäisyyden hyväksymisessä? Tämäkö vasta on lujana perustana, kun etsitään yhteyttä toiseen ihmiseen ja rukousyhteyttä Jumalaan?"

Hänen olisi helpompi olla, jos hän olisi joko enemmän tai vähemmän totuudellinen. Nyt hän on riittävän rehellinen nähdäkseen sen tyhjyyden läpi, mille ihmisten valtaosan keskinäiset suhteet perustuvat. "Aplodit ovat vaienneet, kristallikruunu on sammutettu ja itseihailun peilisalin seinät sortuneet" .... "Itse olen pettymyksilläni ja unettomien öiden piinalla maksanut täyden hinnan siitä turvallisuusharhasta, jonka olen toisten ihmisten varaan rakentanut." - Mitä hänen ei onnistunut ihmisten varaan rakentaa, etsii hän sitä Raamatusta. "Olen päätynyt etsimään turvallisuuteni perustaa kristinuskon perussanomasta, joka sisältyy pääsiäiseen" .... "Ylösnousemuksen ja uudestisyntymisen toivo ei liity vain kuolinhetkeen, vaan se on minulle avoin elämäni jokaisena päivänä." Niinpä hän ei luovu, ei irrota otettaan täysin ja putoa jumalaan, vaan haroo ihmisten sijasta turvakahvaa kristinuskon opista tahtomatta hyväksyä kiinteän pisteen puuttumista maailmankaikkeudesta. Täysin rinnoin hän ei voi kuitenkaan kristillisyyteensä uskoa: "Onko kristillinen vakaumukseni osa koko persoonaani vai pelkkää tilannetaktiikkaa ja persoonattomien kristillisten hokemien hyväksymistä?"

Yksinäisyyden hyväksymisestäkin hän etsii "turvallisuuden lujaa perustaa", vaikka perustan etsimisen mielettömyyden hän toisaalta jo tietää. Niin kauan kuin hän etsii tuota perustaansa mistä tahansa; vaikkapa juuri yksinäisyydestä, Jumalasta, Raamatusta, tulee hänen tuskatilansa jatkumaan, sillä sellaista hän ei tietenkään voi löytää, ja toisaalta hän on liian rehellinen voidakseen uskotella sellaisen löytäneensä.

Hänen tragiikkansa on yksinäisyys joka ei vielä ole riittävä. Yhteys toisiin säilyy joko valheellisena yhteyskuvitelmana tai muodostuu todella rikkaaksi vain täydellisen yksinäisyyden kautta. Nyt häälyy Vilska noiden kahden ratkaisun välimailla. Hän lähestyy samaa tilaa kuin mainio kirjailijaopettajamme Teuvo Saavalainen, arkipäivän valheyhteydet jo taakseen jättäneenä, mutta omaa itseään ei. Ratkaisu on kuitenkin miehillä täysin erilainen. Siinä missä Saavalainen täräyttää groteskit höröpierut päin maailman naamaa, tarttuu Vilska kristinuskoon.

Toivottavasti hän vielä vetää sen viimeisen johtopäätöksen, joka vapauttaa hänet turvan etsinnästä. Raamattukin tulisi uudella tavalla ystäväksi eikä vaatisi päästä taskussa mukaan maailmalle, kun Vilska avaisi ovensa, katsoisi taivaan loputtomuuteen, jonne hukkuvat ihmisten jeesukset ja jumalat, astuisi ihmisten keskeen mitään heistä tietämättä. Mutta näinkin hän on avoin todiste ihmisen etsimisestä, aitoudessaan yksinäisille lukijoilleen arvokkaampi ihmisen osan viitoittaja kuin psykologisten oppaiden kiillotetut onnenlehdet.