Reima Kampman: Ihmisen rajat - miksi hypnoosi parantaa. WSOY 1992.

"Kyllä sinäkin Markku vielä tulet huomaamaan että psykoanalyysi on se kaikkein paras" lausahti Reima Kampman minulle vuonna 1978. Paljon on sen jälkeen virrannut vettä Kemijoessa, aika puhkaissut Kampmanin psykoanalyysikuplaan pienen henkireiän: "Moderni psykiatria on ehkä langennut juuri siihen ansaan, että se pyrkii nykyaikaisen tiedon avulla selittämään koko ihmisen salaisuuden. Freud sulki aikanaan ympyrän käsitteillä id, ego ja superego. C.G.Jung sen sijaan oli avarakatseisempi." Muutaman sivun päässä: "analyyttinen käsitejärjestelmä ei tunne käsitettä synnintunto eikä myöskään sen hoitoa, anteeksiantoa".

Ei Kampman viitekehystään toki hyljännyt ole, kaukana siitä, vaan se on edelleen kirjan keskeisenä ajattelumallina. Se on hänelle kuitenkin nyt entistä enemmän operointiväline kuin takertuma. Häntä on sen ohella ruvennut kiinnostamaan kaikkien uskontojen etsimä elämän punainen lanka, josta hän käyttää nimityksiä observoiva ego, tarkkaileva minä ja tietäjä. Se on ihmisten psyykkisten toimintojen yksilöllisistä erilaisuuksista huomattavan riippumaton osa sivuten Jungin arkkityyppejä ja uskonnollisia ulottuvuuksia. Kampmanin kiinnostuksen kasvua tähän tietäjään tuntuvat ohjanneen hänen omat väitöskirjaan ja kansainväliseen kuuluisuuteen johtaneet sivupersoonahypnoosikokeensa (Et ole yksin; 1974, Kuka minä olen; 1975), joissa hän toistuvasti havaitsi voivansa tuoda esiin tuon kaikkien sivupersoonien ja ihmisen muun rakenteen tuolla puolen olevan osan, joka tiesi niistä kaikista. Hän ei kuitenkaan anna sille puhtaan uskonnollista tai mystistä leimaa. Hypnoosin harjoituksella tuntuu olevan melkoinen vaikutus hänen elämänkatsomuksensa muotoutumiseen. Kuinka paljon hänellä on ollut näiden ulkoisten ja aistihavaintojen perusteella suoritetun analyysin lisäksi omakohtaisia sisäisiä intuitiivisia kokemuksia, sitä ei tarina kerro.

Uskontoihin nähden hän on sama vanha sekä keisarille että Jumalalle antava Kampman: "Kaikkien oppisuuntien uskonnot voidaan mieltää puolustusmekanismeiksi, joilla selvitään elämän suurimman ongelman, kuoleman yli" .... "On tietenkin täysin filosofinen kysymys, onko olemassa jokin universaalinen korkeamman tiedon taso. Viitteitä sen olemassaolosta antavat ne lukemattomat uskonnot, jotka pyrkivät korkeamman tiedon saamiseen. Miksi ihminen olisi aina epätoivoisesti pyrkinyt tavoittamaan sellaista, mitä ei ole olemassa?"

Kirjan pääosan muodostaa hypnoosin, sen teorioiden ja käyttöalueiden esittely, jonka jaottelu on klassisen psykiatrinen. Ensimmäinen osa on puhdasta psykoanalyyttisen teorian esittelyä. Häiriöiden pääryhmitys noudattaa psykoanalyyttistä oraali/anaali/oidipaalijakoa. Sivupersoonallisuushäiriön esittely on luonnollisesti melkoisen laaja, selkeän tietopitoinen ja miettimisen arvoinen vallankin inkarnaationarkomaaneille. Sivupersoonien suhteen jälleensyntymiseen (jota hän nimittää sielunvaellukseksi) hän jättää avoimeksi kuten aina ennenkin.

Hypnoosin yleistymiseen pitkällä tähtäimellä en usko, vaikka Kampman kertookin kiinnostuksen siihen nousseen kahdenkymmenen viime vuoden aikana voimakkaasti. Väitän Kampmanin mielipiteen selittyvän suurelta osin klassisella horisonttiharhalla: oma kiinnostus luotaa esiin muutkin kiinnostuneet maailmalta, ja tämän luotauksen tulos vaikuttaa yleismaailmallisemmalta kiinnostuksen kasvulta, kuin mistä todella on kysymys. Kiinnostus hypnoosiin on lainehtinut edestakaisin vuosisadat tuikkien pieninä kipinöinä siellä täällä. Eikä yksi kansainvälinen suuriakin kongresseja pitävä muiden lääketieteellisten seurojen kattojärjestö International Society for Hypnosis sitä muuksi muuta.

Oma suomalainen Tieteellinen Hypnoosi ry:mme on nukkunut Ruususen unta niin kauan kuin muistan eli noin neljännesvuosisadan, mitä nyt joskus on horroksesta havahtunut kyselemään joko prinssi tulee, ja nukahtanut taas. Sen perustajatroikan kaksi jäsentä ovat kyllä hekin saaneet aikaan hypnoosikirjan (Claes Cedercreutz: Parantava hypnoosi; 1980, Leo Hildén: Hypnoosi - parantava vaihtoehto, 1987), joista suosittelen Hildénin psykoanalyysisukuisten ideologioiden ja oppimisterapioiden välisellä akselilla liikuskelevaa hypnoosiesittelyä. Mielenkiintoista on havaita niin Hildénin kuin Kampmaninkin syrjäyttävän ei-akateemisen Suomen Hypnoosiyhdistyksen, joka parinkymmenen vuoden ajan on kouluttanut rentoutusopastajia ja suggestoterapeutteja. Kampmanin halu rajoittaa hypnoosi ammattihenkilöiden käsiin on turhaan hypnoosia mystifioiva piirre sekin, kuin kävelemisestä varoittaminen siksi että joku jää joskus auton alle. Sikailijat ja tontut kun saavat yhtä paljon tuhoa aikaan muissa ihmisissä, käyttivätpä hypnoosia tai eivät, ja heitä löytää myös ammattilaisten piiristä.

Kirjansa loppuosassa pyrkii Kampman analytiikan maaperältä uskon, toivon ja anteeksiannon hengelliseen ilmapiiriin. Uskon ja lunastuksen välillä hän näkee esteen; toivon, tuon ihmisille niin tarpeellisen mutta yhtäkaikki tarpeellisuudessaan myös sitovan elementin. Se on kuin käärmeen siemen uskon ja lunastuksen välillä. Se on järjen ja ajattelun piirtämä noitapiiri; umpikuja, josta vain intuitio voi johtaa ulos lunastukseen ja kivuliaan menneisyyden kahleet kirvoittavaan anteeksiantoon.

Kampmanin omaa tuotetta ei kirja täysin ole. Sen toimittajan Pirjo Sjöholmin mahdollinen haamukirjoittajaosuus jää epäselväksi. Kirja on traditionaalisiin psykiatrisiin selitysmalleihin pohjautuva hyvä selvitys hypnoosin käyttömahdollisuuksista, ja Kampmanin etsivä hapuilu kohti intuition tietöntä maata jättää kirjasta myönteisen jälkimaun.