Osmo Kontula (toim.): Huumeiden käyttäjät Suomessa. Kirjayhtymä 1992.

Kansanterveystieteen laitoksen tutkijan valt.tri Osmo Kontulan huumeasenteet edustavat koko kirjan henkeä, onhan Kontula kirjan toimittanut. Yksi poliisiparka vain haraa muita kirjoittajia vastaan, onneksi.

Kontulan mukaan huumeilu ei ole niinkään aine- kuin käyttösidonnaista. Yhteiskunnan arvot vaihtelevat mm. kauppapoliittisista syistä. Nyt ovat kahvi, alkoholi ja tupakka vain nautintoaineita, ennen huumeita. Koska vain ongelmakäyttäjät tulevat yleiseen tietoon, joutuu huume heidän persoonallisuusvaurioittensa syntipukiksi. Mm. Hollannin tutkimusten mukaan jopa heroiinia voidaan käyttää hallitusti. Suomen huumekäytön kontrollin erikoiselle ankaruudelle ei ole asiallisia perusteita. Alkoholipolitiikkamme suojelee vähemmistöä (alkoholisteja) enemmistön kustannuksella, huumepolitiikka päinvastoin. Huumeiden yhteys rikoksiin on suuresti riippuvainen huumeiden kriminalisoinnista, joka vaikeuttaa huumeiden tuontia nostaen niiden hintaa, joka puolestaan saa rikolliset kiinnostumaan niistä entistä enemmän, ja huumeenkäyttäjät toissijaisrikoksien tielle huumeensa rahoittaakseen. Kun kaiken tämän hyvän päälle huumekaupassa saadun hyödyn arvo määrätään oikeuskäsittelyssä maksettavaksi valtiolle se pakottaa rikoksentekijät joko toivottomaan velkakierteeseen tai rahoittamaan huumesakkonsa huumausaineiden myynnillä! Jos alkoholin hinta putoaisi merkittävästi, saisivat huumeet entistä vähemmän jalansijaa. - Kontula siirtää muillakin tavoin syytä huumeista ja sen käyttäjistä huumeiden kontrollijärjestelmälle.

Kärjistäen: mitä enemmän huumeista tehdään rikollisia, sitä enemmän rikolliset tekevät huumeita!

Suomen kannabisyhdistyksen puheenjohtaja Timo Larmela ja sihteeri Ilkka Laine nimeävät Suomen huumelainsäädännön rikollisentekoautomaatiksi, suosittavat mietojen huumeiden käytön vapauttamista, myynnin järjestämistä ja hampun omaan käyttöön tapahtuvan viljelyn sallimista. Hekin viittaavat Hollantiin, jossa kannabiksen vapauttamisen jälkeen käyttö pikemminkin väheni. Tulos siis parani kun kontrolliin heitettyjen rahojen ja energian tuhlaus lopetettiin.

Huumepoliisina Helsingissä 10 vuotta toiminut rikosylikonstaapeli Jari Aarnio edustaa poliisille tyypillisintä julkisuudessa näkyvää kannanottotyyppiä: selkeästi huumeilmiön kaikkia puolia ja osapuolia vastaan tahtomalla vaikeuttaa kaikin mahdollisin tavoin huumeiden kulkua ja huitaisemalla monimutkaiset syy-seuraussuhdeselitelmät syrjään kadun todellisuudesta vieraantuneen viisasteluna. Hän puolustaa porttiteoriaa (miedot huumeet toimivat porttina vahvempiin), tuntee katkeruutta narkomaanien häikäilemättömyydestä ("saa kaikki sosiaaliavustukset viimeistä penniä myöten .... asuu melko uudessa kaupungin asunnossa jonka vuokrat maksaa sosiaalivirasto"), on rajusti narkomaanien lääkehoitoa vastaan todeten sellaisen vain auttaneen narkomaaneja kalliimpiin huumeisiin. Lopettamisen tulee tapahtua kerralla kuten viinankin kanssa, muuten värkkääminen vain jatkuu. Huumeiden hinnan halpenemisen puolusteluissa ja kriminalisoinnin lieventämisessä hän ei näe mitään järkeä. Huumeilmiön yleisen moitittavuuden ja paheksuttavuuden säilyttämistä yhteiskunnassa hän pitää tärkeänä, samoin työnantajien mahdollisuutta testata työntekijänsä yllätyksellisesti. Tällaiset mielipiteet ovat muille kirjoittajille kauhistuksen hirvitys. Aarnio on samalla tavoin yksin kuin poliisi yleensä: toisaalta huumeiden ympärille kiertyvän rikollisuuden ja kurjuuden, toisaalta jopa oikeuslaitoksen sisältä tulevien poliisin toimintaa arvostelevien näkemysten välissä. Hän sai kimppuunsa jopa toimituksen, joka meni kommentissaan vesittämään hänen kantansa huumetuonnin keskittymisestä rikollisliigojen käsiin.

Kunnallisneuvosmies, tuomarina huumerikososastolla Helsingin raastuvanoikeudessa toiminut, edesmennyt Heikki Seppälä (kuten useimmat muutkin kirjoittajat) on eri mieltä Aarnion kanssa melkein kaikesta. Hän toteaa mm. etteivät ihmiset rangaistuksen pelosta ole aineita käyttämättä vaan käytön tarpeen puuttumisesta. Parempiosaisten pienen kiinnijoutumisriskin vuoksi eivät huono-osaisten huumekäyttäjien rangaistukset heitä pelota. Poliisia olisi hyödyttänyt oston hallussapidon ja käyttämisen kriminalisoimatta jättäminen, joka olisi mahdollistanut poliisin soluttautumisen ostajiksi, mikä ei nyt käy päinsä. Huumeiden käyttöön vaikuttavat olennaisimmat tekijät eivät ole kontrolliviranomaisten toimenpitein saavutettavissa. Niinpä huumeenkäyttäjä on sekä huumeen että nykyisen huumausainepolitiikan uhri.

Väitöskirjaansa aiheesta valmisteleva sosiologian assistentti Pekka Hakkarainen jakaa huumekäytön hallittuun (jota johtaa käyttäjän itsekontrolli), holtittomaan (jota johtaa huumeiden saatavuus) ja pakonomaiseen (jota johtaa aineriippuvuuden luoma tarve). Hänenkin mukaansa voi kannabiksen, jopa heroiininkin käyttö olla hallittua. Saman toteaa A-klinikan lääkäri Antti Holopainenkin. Hän on nykyistä suomalaista täydellistä lääkekielteisyyttä vastaan opiaattiriippuvaisten hoidossa.

Valt.kand Risto Mikkonen on itse kärsinyt vankilatuomion huumerikoksista tuomittuna täydentäen sangen monipuolisella kuvauksellaan muiden kirjoittajien kritiikkiä kontrollikoneistomme tyhjäkäynnistä.

Tunteenomaiseen ja hysteriapitoiseen nykynäkemykseen verraten näyttää kirja melkein huumeenpuolustuspuheelta lukuunottamatta yksinäisen taistelijan poliisi Jari Aarnion kirjoitusta, johon tutustumista suosittelen ensimmäiseksi, sen jälkeen sen vertaamista kirjan muihin osiin. Huumekysymyksen koko laaja perspektiivi aukeaa näin rikkaimmin. Vaikka Aarnio ei leikittelekään tämän monimutkaisen yhteiskunnallisen ilmiön monilla muuttujilla kuten muut, on hyvä muistaa, että hän kohtaa työssään sellaisia näkyjä, mikä muille on vain teoriaa.

On hyvä muistaa, kuinka vähän on kuitenkin eri puolilla maailmaa voitu huumausainekysymystä ratkaista. Perustellutkin mielipiteet ovat kovin suhteellisia. Tämä huumekirja on hyvä, ja sen tiedot on huumeenvastustusammattilaisten hallittava. Provokatiiviset näytteeni eivät riittävästi kuvaa kirjan monipuolisia asiapitoisia artikkeleita. Se antaa aiheita jos ei muuhun niin tunnekuohuilun värittymiseen muullakin kuin mustalla ja valkoisella.

(kts myös: Liisa Tallgren: Tarjolla huominen. Huumetyön pioneeri kertoo)