Ns. taiteessa on vain harvoin kyse rehellisyydestä. Taiteen näyttämönaamioiden takana vaanii minäkeskeisen olympolaisuuden loukku, johon kynän on helppo takertua. Taide muuttuu taituruudeksi; sisäisestä todellisuudesta erilleen ajautuneeksi ulkoiseksi tekniseksi taidoksi. Jokainen yhteiskunta ja aika ammentaa käsityksensä hyvästä taiteesta oman ymmärryksensä mitalla. Samaa mittaa käyttävä taiteilija joutuu julkisen arvostuksen noitapiiriin, jonka yli ei enää tohdi astua maanpakoon joutumisen pelossa. Tuottoisa keinotekoisuus ja yksinäinen aitous käyvät jatkuvaa kamppailuaan jokaisen taiteilijan sielusta.

Kynän kautta purkautuvista taiteista tiivein on runous. Sillä on suurimmat mahdollisuudet ilmaista todellisuutta kielen horisontin takaa, hämärän rajamailta, jonne pääsevät vain unet, visiot ja uskonnolliset elämykset.

Unien runoudesta on vaikeaa kirjoittaa, jopa kirjailijoiden. Uni on liian hyvää, liian vahvaa, liian taiteellista materiaalia. Sen intiimiys on naamioitava, jota temppua ei tee uni itse, vaan ytimestään irti leikkautunut päiväihminen, unestaan kertoja, uninäytelmänsä katsomossa istuva elämästä säikähtänyt. Unesta kirjoittava joutuu kahden tulen väliin. Toisaalta hänen käytössään on mitä herkullisin materiaali; taiteen peruselementtien kiehuva hornankattila, josta voi liehauttaa ilmoille mitä tahansa. Toisaalta hänen täytyy valehdella, sillä jos hän ei unen sisältämällä alueella itselleen valehtelisi, ei hän olisi kyseistä unta nähnytkään. Niinpä uni houkuttelee helposti taiteellisiin ylilyönteihin, unikuvien värikkäiden konfettien ilmaan heittelyihin, joista toinen ei näe muuta kuin sekavaa pölinää. Kertomuksen teho ei riipu väkevien symbolien esiinheitetystä määrästä, vaan yön ja päivän niveltävästä ymmärryksestä, yleisen elämänviisauden yhdestä variaatiosta.

Mikäli uni on todella onnistunut puhkaisemaan mätäpaiseen; kirjoittaja nähnyt oman elämänsä varjoihin unikuvan liekkien leimussa, ja todella vakavasti ja rehellisesti pyrkii kokemansa toisille välittämään, on se kuitenkin niin henkilökohtaista, että pelkän unen kuvaus ei riitä. Sen yhteydet päiväelämään on kuvattava myös. Se on sidottava kunkin aikakauden ja kulttuurin tunnistamiin yleisiin symboleihin, maalailtava paperille päivätajunnan välinein, irtauduttava unen runosta arkiseen proosaan. Yleensä vasta silloin voi uni käydä ymmärrettäväksi ja eläväksi muillekin.
 

Unien avaus ei omin neuvoin tahdo onnistua, vaan se tarvitsee muita ihmisiä tuekseen. Vaikka uni on persoonallisinta, intiimeintä kaikista tuotoksistamme, sen tarvitsee tulla jaetuksi, sen täytyy tulla nostetuksi esiin useamman ihmisen voimin, useamman tajunnan valokeilojen yhteisvalaistuksessa auetakseen todella väkevästi. "Unityön" kirjoittajista vain harva tuntuu saaneen syvempää otetta unistaan.

Unen preesensiin ulkomaailmalta piiloon sulkeutuvia kuvakollaaseja maalailevat etupäässä Leena Laulajainen, Bo Carpelan, Maikki Harjanne, M.A. Numminen, Raija Siekkinen, Hannu Mäkelä, Kyllikki Villa, Esa Sariola ja Juhani Syrjä.

Em. ylitaiteellisuus, symbolien ylivatkaus maistuu joissain preesenskuvissa, eniten Helakisan uniluvussa. Sirkka Laine yrittänee ympätä valvefiktioitaan unen alkuperäiseen materiaaliin, joka vie sen aitouden terän eikä nivellä sitä päiväelämään. Jarkko Laineen kirjoitus maistuu avoimen pohtivalta, miellyttävän luonnolliselta ilman jälkikiillotusyrityksiä. Samoin on Eira Stenbergin filosofinen unipohdinta avoin, tehokeinoja käyttämätön, vakava, lukemisen arvoinen. Pidän sitä kirjan oivaltavimpana lukuna. Laila Hietamiehen uni isästään on liikuttavan herkkä. Myös Oiva Arvolan kertomus unen osuudesta kirjailijakehitykseensä on miellyttävää luettavaa. Raimo Kinnusen jutulla on vain vähän tekemistä unen kanssa, mutta sutjakkaasti se kulkee ja avautuu helposti. Kaari Utrion "unien vastustamisyhdistyksen perustava asiakirja" on aivan hauska sivun pituinen julistus. Alpo Ruuthin kyyninen piruilu myös. Ilpo Tiihosen hillitön runopätkä on tajuttomuudessaan riemastuttava. Muut tästä 38 kirjoittajan joukosta sijoittuvat puhtaan unikuvauksen ja unesta selkeän objektiivista välimatkaa ottavien välimaille.
 

Unista opimme - jos opimme - että emme mitään opi, ja sehän on kaikkien suurten uskontojen julistama oppi: ken näkee oman muuttumattomuutensa, että hän on se mikä on, teräsmieheksi muuttumatta, on muuttunut kaikkien eniten: muuttunut omaksi itsekseen haavoineen kaikkineen. Idän Maahan matkaajat huomaavat profeettansa olleenkin oman seurueensa palvelijan, ja Jumala löytyy kun kumartuu tarpeeksi alas katsomaan. - Se on tämänkin kirjan anti. Kirjailijammekin matkustavat kanssamme Idän maahan, kuka itään, kuka palvelijaansa katsoen.