Wybe Zijlstra: Kohti kokonaista ihmistä. Pastoraalipsykologian käsikirja. Suom. Mikko Kuusniemi. Kirjapaja 1995

Miksi selittää maailmaa lainkaan? Vain maailma sellaisenaan, selittämättömänä, on se todellisuus, jota selventämään tarkoitetut selitykset kuristavat sen suotimiinsa, ja niin syntyvät uskonnot, filosofiat, psykologiat, ja kuolevat taas. Vain parhain kaunokirjallisuus ja runous pystyy ilmaisemaan olennaisen selittämättä sitä. Tiede ei selityksittä toimi ollen jo peruslähtökohdiltaan vammautunut tavoittaen vain tiedon, ei ymmärrystä. Selitykset ovat varjoja tajunnan seinämillä, varjoja valosta, jota etsijä ei ole vielä löytänyt. Mutta jos ei olisi edes varjoja, vaeltaisi yksinkertainen aisteihinsa uskova vielä pidempään oman rajoitetun tajuntansa sokeudessa. Niinpä selittäjiä silti tarvitaan.

Selittäjien kovaksikeitetyin ääripää ovat junailijat. He ajavat selkeitä raiteitaan päästä päähän, rakentavat teorian, ja kehittävät sen järkähtämättömällä logiikalla kuolleenkirkkaaseen kaikkiselittävyyteensä. Puhtaimmillaan tämä itsensäkantava umpiorakenne on matematiikassa. Astetta lievempi muoto ovat palapelaajat. He harrastavat muilta lainattujen ajatusten helmien pujottelemista oman ymmärryksensä lankaan. Heidän teoriansa ovat yhteenharsittuja hapsureunaisia tilkkutäkkejä, saumakohdat hädin tuskin oman ajattelun langoilla kiinni.

Palapelaajien arvokas alalaji ovat liimaajat, kristikansassa ekumenisoijat. He eivät pysty tai halua muuntaa muilta omaamiaan ajatuksia omaksi järjestelmäksi, vaan tyytyvät yhdistelemään muiden teorioita tunkemalla niiden yhteensopimattomuuksiin omaa ajatustilkettään. He kaipaavat kokonaiskuvaa uskoen sellaisen syntyvän palasista. Vaikka niin ei kokonaiskuva synny, heidän työnsä on kuitenkin pahimpia eristyneisyyksiä lievittävää. Pyrkimyskin jää usein vain puolitiehen: Kyllä vielä katolinen, mutta tuo buddhisti...

Pastoraalipsykologian Eurooppaan Yhdysvalloista 1960-luvun alussa tuonut hollantilainen teologian tohtori Wybe Zijlstra, silloittaa sielunhoidon psykologiallaan teologiaa ja psykologiaa keskittyen jumalasuhteen ihmisenpuoleiseen päähän. Niinkuin Zijlstra vihaakin teologian fundamentalismia ja kirkkokuntia; noita samanmielisten uskonnollisia klubeja, jotka luulevat omistavansa totuuden, ei hän aio myydä teologista esikoisoikeuttaan lautasellisesta psykologista hernekeittoa. Jeesus on rautaa edelleenkin.

Zijlstra on puhdasverinen liimaaja. Ensin hän keräilee nipun psykologisia teorioita, eniten C.G.Jungilta ja Karen Horneylta tarkastellen niitä äärimmäisyyspareina: itsen subjektiivinen eksistenssi kontra ryhmän objektivistinen maailmankatsomus, perustarpeiden nostattama halu kontra omantunnon asettama päämäärä ja velvollisuus, miehisyys kontra naisellisuus. Liitoskohtiin hän tukkii alempihierarkisia käsitteitä, paljolti suorina lainauksina muilta. Sitten on neuroosien uskonnollisten muotojen ja aidon uskonnollisen kokemuksen ainesten vuoro. Abraham Maslowin, William Jamesin, Fritjof Capran, David Bohmin, Tillichin ja Jaspersin ajatukset sukeltautuvat odotetusti esiin.

Lopuksi Zijlstra sovittelee ne yhteen neuroottisen ja todellisen uskonnollisuuden merkit löytääkseen, ja esittelee oman koosteensa; funktionaalisen asenteen. Se on ulkopuolisille valloille antautuvan maagisen ajattelun riippuvaisuuden ja ylvästelevän omavaraisuuden ääripäitä varova muoto. Se on ajattelua, joka todentuu vain maailmaan avautuvan toiminnan ja toisiin suhteissa olemisen kautta. Se on jatkuvasti uusiutuvaa matkalla oloa.

Zijlstran käsitekimara on enemmän filosofinen kuin psykologinen. Yhteiskunnan rahoittamien psykiatristen hoitomuotojen piiriin ei hänen ajatuksillaan ole asiaa. Hän on matkallaan keräillyt kuitenkin niin monien vaikuttajien ajatuksia ihmisen ja jumalan rajapinnalta, että tekstin poikkitieteellisyys (lue: pyrkimys kokonaiskuvaan) sopisi hyvin eri psykoterapiasuuntienkin, ei vain teologisten opintojen alkuvaiheeseen, ennenkuin opiskelijan nuori mieli on vajonnut liian syvälle ammatillisuuden samankaltaistavaan suohon.

Vaan verratkaapa kuinka kauaksi hän sillanrakennuspyrkimyksissään teorioineen elämyksistä silti jää vaikkapa katoliselle veljelleen Henri J.M. Nouwenille, joka lähestyy maallisuuden ja uskovaisuuden rajapintaa elämysteitse (Rakkauden katse. Kirjapaja 1994). Kaunis pyrkimys riippumattomaan henkiseen vapauteen jää saavuttamatta hänen sotkeutuessaan omiin käsiteverkkoihinsa, joita hän salaisuuden kalastajana tuntemattoman todellisuuden mereen kasapäin heittelee. Niin eurooppalaisen sielunhoitopsykologian pääideologeja kuin onkin.

Näkisinpä mielelläni myös, että mielenterveystyöntekijät ja sairaalapastori rohkaistuisivat - vaikkapa juuri hänen kirjaansa vedoten - yhdessä tarkkailemaan elämän veteen piirrettyjä oikean ja väärän (mitä ne ovat?) henkisyyden näkymättömiä rajaviivoja. --- Tai ei kai siitä mitään tulisi, joten unohdetaan koko juttu.