Lauri Kantele: Lääkärin palapeli. - Sommitelma ihmisen kuvaksi. WSOY 1989

Vuonna 1980 irtosi Lauri Kanteleen oikeasta polvitaipeesta verihyytymä. Se matkasi kaikkien lääkäreiden tuntemaa tavallista reittiään sydämen läpi ja jysähti keuhkovaltimoihin. Tosi läheltä suhahti viikate, vaan aivan ei maaliinsa osunut. Kantele jäi henkiin. Se oli viimeinen sysäys hänelle kirjoittaa aatoksistaan ihmisen paikasta maailmassa.

"Lääkärin palapeli" jää nimensä mukaiseksi lääkärin palapeliksi. Yleislääkäri Kantele on lääketieteen häkkilintu, vapautta ja ymmärrystä kaipaava, mutta kolmikymmenvuotisen yleislääkäritaipaleen muovaaman kokemushäkin suomaa turvapaikkaa niin paljon arvostava, ettei tohdi muuta kuin hiukan kurkistella ulos sen avoimesta ovesta uskonnon suuntaan.

Monien lääkäreiden tarve soveltaa ammattiaan sielläkin, jonne se ei enää kuulu, on heikon ihmisen vallan ja tietämisen tarvetta, samaistumista suurempaan, joka antaa merkitystä merkityksettömälle. Mutta Kantele ei kuulu heihin. Hän on aidompi ja rehellisempi itselleen. Lääketieteen soluttautuminen hänen maailmankuvansa kaikkiin kolkkiin on sen vuoksi erityisen murheellista. Niinpä hän liikuttavan lääkärimäisesti metsästää sielua aivokeskuksista, selittää kuoleman rajan toisella puolen käyneiden omalaatuisia kokemuksia aivojen hapenpuutteella ja veren lisääntyneellä hiilidioksidipitoisuudella, käyttää lääketieteen traditionaalisia käsitteitä paradigmoinaan; aksioomeinaan ollen kykenemätön hiertämään niitä rikki älynsä huhmareessa. Liian pienten ja kovin traditionaalisten lähinnä neurologian ja sisätautiopin mikromuuttujien soveltaminen makrotilanteisiin leimaa hänen kaikkia pohdintojaan älystä, tunteista, aggressiosta, huumorista, perinnöllisyydestä, kivuista, peloista, mielisairauksista, vanhenemisesta, kuolemasta ja yliluonnollisista asioista.

Ihmisen sidonnaisuus näkyy traagisimmin juuri Kanteleen tapaisten aitouteen pyrkivien tiedonhaluisten ihmisten kautta. Juuri totuudenhalun ja sen toteutumattomuuden välisessä jännitteessä näkyvät ihmiskunnan rajalliset resurssit kaikkein herkimmässä ja riipaisevimmassa valossa. Roistojen, typerysten, ilmiselvien sielunvammaisten tekstien jälkeen tuntuu vielä olevan toivoa jäljellä, mutta kun kiltit, järkevät, ystävälliset, uhrautuvaiset, totuudenhaluiset ihmiset näyttävät omat kahleensa; omalla olemuksellaan todistavat, kuinka kulloinenkin yhteiskunta eli me kaikki yhdessä pystymme estämään ja riistämään toisiltamme tien omaan ainutkertaiseen itseemme, syöttämään massakäsityksemme toisillemme, hautaamaan vaistomme äänen ulkopuolelta tulleisiin oppeihin, joita edes kuoleman kolkuttelu ovellemme ei horjuta, ei toivolle ole paljon sijaa jäljellä.

Evoluutiolla riittää vielä pitkään töitä meidän kanssamme.