Pekka Hiltunen: Henkimaailman juttuja. Suomen Lähetysseura 1995.

Kuusi lähetysvuotta Thaimaassa näytti lähetystyöntekijä Pekka Hiltuselle, 46, länsimaisen jeesuksenkuvan kovin pieneksi ja kovin tuntemattomaksi planeetallamme. Hiltusen jeesuspanssari kuitenkin kesti koettelemuksen. Vieraan kulttuurin uhkaa vastaan hän käytti maanisuuden vastavoimaa. Niinpä hänen matkakirjansa tekstiä siivittää hänen väsymystään ja epäuskoaan naamioiva läähättävän maaninen ja kyyninen komiikka, joka nostaakin tehokkaasti esiin todellisten tapahtumien pohjalta tarinoiksi muokatut ihmisen ahtauden ja säälittävyyden liikuttavuudet. Komiikka toimii kuin pyykkipoika nenässä: vain sen avulla voi hajuun tukahtumatta kuvata kaiken koetun, ihmisen pienuuden, typeryyden ja julmuuden uskonnosta, syntyperästä ja maasta riippumatta.

Hiltunen on kovat koulut läpikäynyt, miltei yhteiskunnan nurjalle puolelle horjahtanut, kuitenkin jeesuksen helmaan päätynyt, muttei tunne sielläkään oloaan täysin mukavaksi. Ehkäpä muisto maan ja taivaan yhtymisestä Vuosaaren sillalla vuonna 1968 sekin vielä nostaa päätään kysellen todellisuuspitoisuutensa perään näin jeesusvaiheen jälkeenkin.

Suomen Lähetysseura näkee kirjassa ilmeisesti kuitenkin sen verran kristinuskon rippeitä, että on ruvennut julkaisijaksi. No sanoohan Hiltunen että entistä luterilaisemmaksi se Thaimaa hänet teki, ja julistaa ulkoisen sanan sisäistä varmemmaksi, joka lienee rauhoittanut kustantajaa.

Silti jää mukavasti kutkuttamaan se piilovapaa Hiltunen, joka viimeisellä sivulla toteaa, että "lähetystyö ei ole vielä alkuunkaan kohdannut eikä ymmärtänyt tätä [buddhalaista] maailmankuvaa ja ajattelua, ja minunko nyt pitäisi?". Hän kuvaa hyvin ja vakavasti oman psyykensä astian pienuuden ymmärtäen omien mieltymystensä suhteellisuuden, ja varoittaa vähän väliä sekoittamasta astiaa sen sisältöön. Vesi ei astiansa muotoa katso.

Hieman liian iso mies tuo Hiltunen minkään kristillisyyden haaran housuihin. Tiedähäntä vaikka vielä lisääkin kulttuuripesuissa kutistuisivat.