Aulis Rannikko: Ihmisen terapia. Omakustanne 1986
KIRKASTA VETTÄ SÄRÖILEVÄSSÄ RUUKUSSA
Millainen on mies, joka liittää omakustannekirjasensa mukaan yksitoista
sivua muuta juttua yhden esittelylehdykän lisäksi? -Sanomisen tarpeen suuruus
on kaikille omakustantajille yhteinen.
Grafologista analyysia voi harjoittaa myös konekirjoitustekstin perusteella.
Sekä esittelylehdykkä että oheisjuttu ovat kirjoitetut tiukkaan pakatusti
paperin rajoja hädin tuskin kunnioittaen. Tekstin vyöryvänsekava fyysinen
sijoittaminen vastaa kirjoittajan sieluntilan eriytymättömyyttä. Tehtävään
käytetty kirjoituskone on ollut suoraan sanoen paskaisessa kunnossa: kirjainlenkit
täynnä moskaa. Olisi sen sentään voinut puhdistaa, kun omaa tärkeätä asiaansa
ajaa. Kyllä henkisen tähdentämisen ohella materiaalisiakin asioita on huomioitava.
<>
Aulis Rannikon erään aikaisemman kirjan arvioin yhdeksän vuotta sitten.
En muistanut millainen tuo vanha kirja oli. Katsoin omaa vanhaa kritiikkiäni
siitä vasta sen jälkeen kun olin aimo pätkän tätä uutta kirjaa lukenut.
Aivan sama sanoma: kristinuskolla värjättyä antroposofiaa karttakeppi ojossa
kaikkea materialismia, traditionaalisia hoitoideologioita sekä ylipäänsä
valtaapitäviä piirejä kohtaan, ja henkisen heräämisen suosituksia kaiken
lajin sairaille.
Karttakeppi ei kuitenkaan sojota voiman vaan voimattomuuden tunnossa.
Rannikon vaisto hamuaa kyllä melkoisen pitkälle ihmisten ja organisaatioiden
naamareiden taa, mutta hänen loogisanalyyttinen puolensa ei pysty rakentamaan
siitä mitään selkeää kokonaisuutta, ei rakentavaa eikä riittävän terävää
pystyäkseen todelliseen vaikuttamiseen, vaan se vyöryy puuromaisena sinne
tänne.
Niin paljon kuin hän luulee olevansa totuuden asialla, ja toisaalta
jopa aika pitkälle onkin, ei hän kestä nähdä "syrjimisensä" syitä
yhtään itsessään, vaan vyöryttää ne muiden niskaan edellämainitussa "oheislukemistossaan",
joka kertoo myös hänen henkilökohtaisesta tragediastaan:
"Vaikka omin päin oppineella saattaisi olla yhteiskunnalle tärkeätä
tietoa moninkertaisesti johonkin viralliseen oppineeseen verrattuna, hänellä
ei ole vaikutuskanavia, joita myöten hän voisi esittää yhteiskunnan jäsenille
tärkeitä tietoja. Jos et kuulu johonkin tiedeyhteisöön, sanasi vaiennetaan
tehokkaasti. Kirjojasi ei arvostella lehdissä, et löydä kustantajia, et
saa apurahoja, kirjasi ja tutkimuksesi ovat jatkuvasti piilossa. .... Vähitellen
myös lehtien yleisönosastot sulkeutuvat sinulta. Sellaista on suomalainen
sananvapaus käytännössä."
En ihmettele sitä, että kustantajat ovat ilmeisesti kantaneet hänen
tekstinsä tikun nenässä ulos, sillä sen anti ei riitä kompensoimaan kirjoitusteknisiä
puutteita eikä kirjoittajan katkeruutta. Rannikko ei jaksa tajuta, että
olennaisinta tietoa ei voikaan levittää, ja niinpä hän on elämänviisauden
sijasta vaipunut elämänkatkeruuteen, saarnaavan nalkuttavaan vallan morkkaamiseen,
koska hänen tärkeitä ajatuksiaan ei kuulla. Näyttäkääpä yksikin omakustantaja,
joka ei tämänkaltaiseen itseensä yliuskoiseen itsepetokseen ole enemmän
tai vähemmän sortunut, vedän ristin seinään.
<>
En usko Rannikon muuttumiseen, joten hän tulee varmasti jatkamaan myös
omakustannustoimintaansa. Tämä kirja oli neljäs, viides tulossa tai jo
ilmestynytkin. Ja parempihan se on kuin hiljaa oleminen. Jokaisen yhteiskunnan
valtakäsitykset tunkevat syrjään vaihtoehtoiset tavat kokea elämä. Rannikon
kaltaiset huutavan äänet korvessa kertovat tästä hukkautuneisuudessaan
todellisesta puolesta, kuka enemmän, kuka vähemmän särkyneellä äänellä,
ja sekin on parempi kuin täydellinen hiljaisuus.
Rannikko on yksinäisen tähden ratsastaja, eräs elämän moninaisuuden
puolustajista. Kun hänen persoonallisen haaksirikkonsa suodattaa tekstistä
pois, jää kaikesta huolimatta jäljelle tavallisen kansalaisen arkiharmaata
näkemystä syvempiä oivalluksia kollektiivisen oikeassaolemisen vääristyneisyyteen.
Markku Siivola