Leila Simonen (toim.): Elämä ja kuolema - suomalaisten kirjoituksia kuoleman kohtaamisesta. Kirjayhtymä 1994

Kirjoitan tätä muutama tunti sen jälkeen kun Estonia tänään tappoi Turun saaristossa satoja ihmisiä, ja edelleen, tunti toisensa perään jatkuu massamedian makustelu joka tuutista, Suomessa ja Ruotsissa, kauhistelevanorgastismoralistiseen sävyyn toimittajien jatkaessa tohkeissaan mikrofonimasturbointiaan surevien sielunelämällä vaikka puoliyö alkaa jo lähetä.

Stakes (Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus) iski jälleen - vaikka psykiatrian, sosiaaliväen ja poliisien yhteisissä juopottelujuhlissa olin näkevinäni yhden Stakeslaisen tutkijan kammottavan pystyynkuolleen tyhjän sieluntilan läpi itse Stakesinkin rakenteita (hän luuli itse tekevänsä jotain järkevää). Mutta se oli näköharha.

Niin, tukihan Stakes juuri mm. kartoitusta kansamme suhteista demenssiin; esikuolemaan, jossa potilas on jo peruuttamattomasti poistunut ihmissuhteistaan. Viisisataa omaista sai siinä äänensä kuuluviin (Antti Hervonen, Outi Arponen, Marja Jylhä: Kun ei muista mitä lusikalla tehdään. - Dementiapotilaiden omaiset kertovat. Kirjayhtymä 1994). - Tämä teos on kartoitus kuolemasta, josta kirjaksi päästettiin viisikymmentäyksi tekstiä, ne parhaimmat yli viidestäsadasta. Dementiapuheenvuorot olivat saman häpeän ja raivon toisintoja, kuolemakirja on monivivahteisempi ja tyyliltään kauttaaltaan korkeatasoisempi, olihan nyt kyseessä kilpailu, tämän vuoden alkupuolella vasta loppunut, laajalti julkisuuteen päässyt. Suurin osa kirjoittajista on keski-ikäisiä naisia. Kolmisen lääkäriä, pappi, pari sosiaalityöntekijää tunnistaa kertomuksista, joista yli puolet on kuitenkin hoitajia sairaaloista, vanhain- ja saattokodeista. Varsinainen hoitoalan pahanolon purkauskanava! Kuolevat ovat näin enimmäkseen potilaita, mutta omaistarinoitakin mahtuu toki mukaan montakin. Vain yksi kirjoittaja rikkoo pyhän tunnelman syyttäen rajusti hoitajakollegoitaan välinpitämättömästä epäinhimillisyydestä.

Ei haittaa, vaikka Stakesin projektin nimi oli yhtä koomisen valheellisesti Hyvä Kuolema, kuin sairauskeskuksen nimi on terveyskeskus, näinhän se yhteiskunnallinen kauhuntorjunta pelaa. Ei haittaa vaikka kuolemakilpakirjoittelu innostaa jotkut soittelemaan kuolemisen sellolla hiukan suuremmalla jousella mihin rahkeissa olisi riittoa. Eivät pienet nyyhkyströsselit kirjan perusmakua peitä, sen verran vahvasti se nostaa katoavaisuuden kuvattoman peilin turvallisuutta hakevan ihmisen kauhistukseksi täyttäen samalla tehtävänsä suomalaisten tuntojen tallettajana.

Tämä kirja sopii kokemusten jakajaksi kuolemaa kohtaaville ammattitaustasta riippumatta. Se jakaa ne yhteiset näyt ja harhanäyt, joiden lastenlauluilla yritämme nukuttaa kuolemaa mannerlaattain munankuorten natistessa kiehuvan kiven ja jalkojemme välissä, yllämme kylmä taivas ja sokeina viuhuvat komeetat, ja haudat täynnä korvaamattomia ihmisiä.