Kalle Achté: Kun lääkäri sairastuu. WSOY 1993

Lääkäri Kalle Achté tunsi 21.3.91 outoa väsymystä, joka oli ensioire sydänlihastulehduksesta, joka vaikeine jälkiseurauksineen uhkasi vakavasti hänen henkeäänkin. Kirjansa saatesanojen kirjoittamishetkellä syyskuussa 1992 hän oli siitä vasta hädin tuskin toipunut.

Kollegat suostuttelivat hänet kirjoittamaan siitä kuinka parantaja kokee itseensä iskeneen sairauden. Se oli hänelle vastenmielinen ajatus: "...en ole läpi elämän halunnut paljastaa sisintäni toisille ihmisille enkä julkisuudelle .... ulospäin pidän fasadini vahvana, kuten olen tehnyt koko ajan kykyjeni mukaan". Kirjassaankin hän kertoo itsestään vain hyvin valikoivasti. Sen sävy on samanlainen kiittelevän ystävällinen kuin se ammattirooli, johon hän voimiensa vuosina turvautui. Kiitokset koko sairaalalaitokselle hän mainitseekin kirjansa yhdeksi päätarkoitukseksi. Kivun ja masennuksen kuvauksesta huolimatta tekstistä on poissa elämän pimeä puoli. Siitä on ilmeisesti jo kirjoittamisvaiheessa kuorittu muita ärsyttävä aines tarkkaan pois. Tämä siloittelevuus laimentaa sen tehoa. Kuinka paljon enemmän hän todellisuudessa näkee, jää arvoitukseksi.

Sairauspäiväkirjamaisesti etenevästä perusrungosta poukkoilevat hänen ajatuksensa moniin suuntiin pirstoutuvana massana, paljon toistoja sisältäen. Kerronta kohoaa vain sairasvuoteen pohjalta, ei yli neljännesvuosisadan pituisen uran näköalapaikalta Helsingin yliopistollisen keskussairaalan psykiatrian klinikan esimiehenä, yliopiston opettajana ja suomalaisen psykiatrian julkisen kuvan luojana eritoten kollegoidensa Yrjö Alasen ja Pekka Tienarin kanssa.

Hänen ajattelunsa kulkee yllätyksettömästi lääketieteen ja psykiatrian rajoja myötäillen, läheisimpänä käsitteenä psykosomatiikka, Freudin haamu taustalla. Selvänäkijän tieto hänen selkänsä murtumisesta puoli vuotta ennen kuin se todella tapahtui koettelee lujasti hänen maailmankuvansa äärimmäisiä rajoja, ja uskontoa hän tohtii kurkistaa vain avaimenreiästä. Hänen peruskäsitteensä ovat tunnettuja ja vaarattomia, yleisesti hyväksyttyjä, psykiatrisen ajattelun loimilangoilla lepääviä taiteenkaipuisia kudelmia, joiden läpi vilkahtelee ihanteellinen kaunosielu.

Hän toivoo kirjansa osoittavan elimelliseen sairastamiseen liittyvän psyykkisen kärsimyksen, masennuksen ja ahdistuksen. Tämä sanoma jää tekstin terävyyden puutteen ja rönsyilevyyden varjoon. Sen vuoksi hänen kirjaansa taitavat lukea eniten ne, joiden suurimpana motiivina on uteliaisuus saada kurkistaa ei niinkään sairauden tuskaan vaan psykiatrian professori Kalle Achtén ammattinaamion taakse. Näin hän saanee lukijoikseen lähinnä ne, joita hän ei kohderyhmäkseen halunnut.