Marianne Williamson: Palatkaamme rakkauteen. Suom. Pirkko Huhtanen. WSOY 1993

Monet sinkoutuvat kahlilgibranilaisittain äitinsä sinkoamina nuolina passiiviselle, täysin ennakoitavalle radalleen, kuolevat jo lakipisteessä, putoavat lopuksi elävinä ruumiina fyysisen kuoleman multiin. Tavallinen ihminen yrittää ottaa laiskahkosti suuntaa parinkympin iässä kun väkevimpien seksihuurujen haihduttua näkee taas maailmankin toisen sukupuolen seasta joutuen kuitenkin heti jonkin poliittisen tai uskonnollisen viidenpenninfilosofian loukkuun. Uskonkiihkoilijoiden elämä kivettyy kolmikymppiseen mennessä, ja sitä edeltävät elämäntutkimukselta näyttäneet tempoilut ovat olleet vain saman sitoutumatarpeen vaihtamista kahleesta toiseen.

Kuitenkin vain tempoilijat; rajojensa hakijat voivat irtautua yleisten uskomusten lieasta normikäsityksiä märehtimästä. Marianne Williamson sekoili läpi itä- ja länsifilosofioiden ottaen vauhtia huumeista ja vasemmistolaisuudesta, pirstoi ihmissuhteensa ja syytti muita, kunnes hänen johtopäätöksensä elämäntapansa seurauksista yhdistyneenä hänen totuudenhaluunsa saivat riittävästi lisätukea hänen persoonalleen sopivasta tekstistä. Vuonna 1977 se käänsi hänen nuolensa lentoradan. Sen nimi on Ihmeiden oppikurssi (A Course in Miracles, ei suom.), kristillissävytteinen henkisen psykoterapian itseopiskeluohjelma. Se sisältää kolme kirjaa; tekstiosan, työkirjan opiskelijoille ja käsikirjan opettajille. Se syntyi amerikkalaisen psykologin Helen Schumanin "sisäisen äänen" sanelemana. Hermoromahduksen ja Jumalan apuun pyytämisen jälkeen alkoi Williamson luennoida siitä itse. 'Palatkaamme rakkauteen' on tavallaan sen selitysteos. Se on ollut Williamsonille kaikki kaikessa, mutta hän ymmärtää ettei se ole sitä kaikille: Ihmeiden oppikurssi on yksi tapa monien joukossa. Tunnet kyllä, jos se on sinun tapasi.

Williamsonin kirjan kristillisen sanaston läpi kuultaa Raamatussa roikkujien sitoutuneisuutta selvästi vapaampi henki. Melko tasapaksua kristillisesoteerisen filosofian vuotamista teksti on, mutta siinä on koko ajan kirjoittajan oman vajavaisuuden tunnustava lämmin ja henkilökohtainen sävy ja pyrkimys rehellisyyteen. Se jättää miellyttävän jälkimaun. Sen verran hyvin Williamson näkee kaiken yläpuolelle kohottamansa rakkauden nimissä kylvettävän vihan ovelat naamioitumiset, että hänen sitoutumansa rakkauteen ei maistu patologiselta, eikä hänen pyrkimyksensä löytää pahan hyvä puoli maistu Pollyannismilta.

Jumalan Sotureille ei kirja sovi, sillä Williams ei suosi säkkiin ja tuhkaan pukeutuvaa MinäSuuriSyntinen-metelöintiä; tuota itsensä tarkoituksellista alentamista taivastikkarin toivossa. Raamattutautiset eivät tule sietämään Williamsonin näkemystä siitä että yksikään uskonto ei omaa yksinoikeutta totuuteen, tai että muutkin kuin Jeesus voivat ilmentää Pyhää Henkeä yhtä puhtaasti. Williamson sopii parhaiten kristillisyyden reunamailla vaeltaville, joita Raamattu yksin ei jaksa ravita, mutta joiden peruskäsityksiä traditionaalisista moraalisista arvoista ei saa kuitenkaan liikaa uhata. Kristillistä sanastoa inhoaville se on sopiva harjoitus yrittää löytää sanoman todellinen luonne hengiltä kaluttujen jumalaserakastaapyhähenkipelastaa-kliseiden alta.