Richard Bach: Ikuisuus. Suom. Sirkka ja Lippo Salonen. Gummerus 1989

Lokki Joonatanin traaginen ja kaunis tarina kuului oman sukupolveni kulttikirjoihin. Kukapa ei olisi kuullut, lukenut kirjaa, nähnyt elokuvaa tuosta sankarillisesta lokista, jonka tavoitteet lentää korkeammalle ja nopeammin kuin kukaan muu eivät sopineet yhteen lokkiyhteisön arvojen kanssa. Seurauksena oli traaginen ulosajo yhteiskunnasta, mutta se ei estänyt Joonatania, ja vihdoin tuo huimapää ylittää mahdollisen rajan, syöksyy nopeammin kuin kukaan toinen häntä aikaisemmin, murskautuu kallioihin, ja vasta sitten nousee todelliseen suuruuteensa, henkiseksi lokki Joonataniksi, joka ilmestyy henkisenä opettajana niille nuorille lokeille, jotka tuntevat sielussaan saman vapauden palon kuin lokki Joonatan.

Joonatanin teosofisväritteinen kaunis tarina sopi kuin nakutettu amerikkalaiseen uskonnollisuuteen ja self made-ihanteeseen. Sen kaikkea kaavoihin kangistuneisuutta vastustava sanoma sai laajan kaikupohjan omien siipien kantavuutta kokeilevien itsenäistyvien nuorten mielissä ympäri maailman. Nuorille se sopi senkin takia, että täyteen itsenäistymiseen ei lokki Joonatan vaatinut, sillä kuoltuaankin hän oli korkeamman turvassa, häntäkin pidemmälle henkistyneiden lokkien järjestön turvaama, ja sehän sopii isästään ja äidistään irrottautuville, jotka eivät kuitenkaan vielä aivan yksin jaksa.

Richard Bach, taitolentäjä ammatiltaan itsekin, kirjailijakin ja Johan Sebastian Bachin jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa, ei saanut enää yhtä valtavaa yli maiden humahtavaa vastaanottoa seuraavilla kirjoillaan (Illuusio, Lähellä jokainen sydän, Silta yli ikuisuuden). Hänen viimeisimmän teoksensa nimi on suomennettu sisältöä vastaamattomasti Ikuisuudeksi. Alkuperäisteoksen nimi on Yksi (One), joka vastaakin paremmin tätä mielikuvitustarinaa hänen ja hänen vaimonsa Leslien syvästä yhteenkietoutumisesta yhdeksi RiLeschardlieksi, heidän lentomatkastaan Los Angelesiin luovan ajattelun äärirajoja kartoittavien tutkijoiden kokoukseen.

Vaan kuinka ollakaan, heidän jo nähdessään Los Angelesin ääriviivat, katoaa se äkkiä näkyvistä kullanruskeaan valonvälähdykseen. Siitä alkaa seikkailu ajassa ja paikassa, rinnakkaisulottuvuuksissa, todellisuuksissa, jotka heijastavat heidän sielujensa tilaa. Heitä ohjaa Pye; heidän sielujensa yhteisyys. Väliin ohjaavat he itse konetta, milloin heidän toiset minänsä. Välillä Leslie ennättää kuollakin ja Richard itkeä hänen hautakivellään. He haastelevat menneisyydessä itsensä kanssa, käyvät tulevaisuudessa, tapaavat Bachin oman vihan edustajan Attilan, kulkeutuvat Ranskaan, jossa henkiopettaja saa Bachin olemaan perustamatta taas uutta uskontoa toisia vastaan sotimaan, laskeutuvat Punaiselle torille ja tulevat ymmärtämään Ivanin ja Tatjanan olevan ihmisiä kuten amerikkalaistenkin, tapaavat ihmistäkin inhimillisemmän suloisen ja rakastavan tietokoneen, käyvät entisen mekaanikkonsa ja Zen-opettajansa Atkinin ideavalimossa, josta lokki Joonataninkin idea oli Bachille annettu. Mielikuvituksen ja todellisuuden antaa Bach lopullisesti sulaa yhteen, kun koko tämän hurjan matkan jälkeen Los Angelesiin vihdoin saavuttuaan he tapaavat edellämainitussa tutkijakongressissa kenenpä muun kuin Atkinin, nyt luovan ajattelun kongressin koolle kutsujan roolissa.

Teos on satukirjan ja moraaliluentojen ristisiitos. Huimaa seikkailutarinaa sekoittavat sormi hiukan liian pystyssä pidetyt rakkauden tärkeyden ylevän moraaliset luennot. Toisaalta hukkuu Bachin elämänfilosofia kovin kiemuralle kääntyilevän juonen sekaan. Teos on sekava tavalla, joka on tyypillinen sellaisille henkisesti herkille ihmisille, jotka saavat runsaasti voimakkaita sisäisiä vaikutelmia, joita lähtevät niin innolla seurailemaan, että hukkuvat niiden loputtoman vaihtelevaan lehvästöön. Tunnetuin tällainen henkinen rakennelma länsimaissa on teosofia, sinänsä kyllä korkeatasoinen ihmisen sisäisen elämän kuvaus, mutta joka (tai jonka seuraaja) hukkuu loputtomiin henkitasojen ja olentojen luokitteluihin.

Niinpä lokki Joonatanin vapauden, rakkauden ja ihmisten pohjimmaisen samankaltaisuuden sanoma ei tällä kertaa nouse huimaaviin korkeuksiin, vaan laahaa toinen siipi roikottaen mystiikan virvatulten mailla korkeiden sananjalkojen seassa.