Pois

Irma Kiikkala, Juha Ahonen, Britta Sohlman (toim.): Miten selviytyisin iltaan – välähdyksiä masennuksen maailmasta. Stakes/Kirjayhtymä 1999

MASENNUKSEN VIRKAMIESVERSIO

Miljardit vaikuttavat psyykestäkin puhumiseen, ja nyt on Suuren Masennuksen aikakausi kautta jokaisen mediamuodon. Entinen suosikkioire paniikkihäiriökin on jäänyt vallan sen jalkoihin. Uudet masennuslääkkeet ovat nykyisen mediamasennushälyn suurimpia syitä. Vuonna 1996 oli masennuslääke Prozac maailman neljänneksi myydyin lääke (13 miljardia mk). Suomen myydyin lääke vuonna 1997 Buranan (86 milj. mk) lisäksi oli masennuslääke Cipramil (81 milj. mk).

Mitä suurempi projekti, sitä varmemmin siitä versoo tekstiä myös kirjakauppamyyntiin. Kasvualustastaan johtuen sellaisia teoksia rasittaa usein tietty juhla­puhemaisuus oman organisaation erinomaisuudesta. Tämän ansan vältti kohtalaisesti oululainen Omaiset mielenterveystyön tukena-yhdistys Hyvä Mieli-projektista poikineessa kirjassa ”Auttaminen ja vastuu”.  Stakesin (Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus) valtakunnallisesta 1994-1998 Mieli Maasta! -depressioprojektista  syntyi samoihin aikoihin tämä depression virkamieskuvaus.

Tässä kirjassa ei alkuperäismasennusta näy, sillä se on kahteen kertaan jalostettu, ensin kahdeksanhenkisen kirjoittajaryhmän, sitten Stakeslaisen ”palvelut ja laatu”-yksikön mielenterveysryhmän kolmen jäsenen toimesta masentuneiden minämuotoisiksi kertomuksiksi oman elämänsä vaiheista.

Kun esipuheen päätössanoissa työryhmän empatiaa tiukkuva katse kohtaa kajastavan toivon taivaanrannan, niin hartauden hälvennyttyä kirja osoittautuu kuitenkin melko hyvin puhdistetuksi toivoa hymisevistä myönteisyysvalheista.

Se kuitenkin kompastelee omassa ohuudessaan. Depression ainekset ovat kyllä mukana kuten sikanaudassa kumpikin eläin, mutta yksilöerot haihtuneina, se on jalostuksen hinta. Kuin lukisi iltalamppunsa ääressä mietiskeleviä filosofeja eikä niinkään tavallisia ihmisiä. Kun tyyli ei vastaa sanoja, jää kirjan sanoma heikonlaiseksi lukijan kohtaamatta masennuksen ja surun eri asteisia elämyksellisiä tasoja. Tavanomaisen kielenkäyttöön pyrkimisen seassa maistuu hiukan myös virkamiesryyti viittailuina auktoriteetteihin ja ammattiväritteisiin termeihin kuten yliminä, situaatio, narsismi, trauma, itsetunto ja sosiaalinen vuorovaikutus, mutta onneksi termit jäävät enimmäkseen tällaisiin jo osin maallikoidenkin käytössä oleviin sanoihin. - Lähempänä surun lähdettä kirjoitetuista teksteistä tulevat mieleeni Jukka Kemppinen: Elämän varjo - muuan yökirja (Kirjapaja 1996) sekä Astrid Flemberg-Alcalá: Yöhoitaja (Tammi 1981).

Tekijät toivovat kirjasta evästä ammattilaisillekin, ja saattaahan olla että joku medikalisaation (Vastapaino 1999) karvoineen kyselemättä niellyt, olipa ammattilainen tai maallikko, aavistelee tällaisen liudennetunkin tekstin tukemana missä kohdassa matkaa ihminen pääsi hukkumaan roolinsa taakse.

Ja silti – niin kauniilla tarkoituksella kuin tämäkin kirja masentunutta ystävällisin sanoin lähestyy, niin juuri siinä se myös – niin psykiatrian kuin meidän muiden tavoin – vieraannuttaa, eikä masentunut silloin enää ole yksi meistä vaan – ”masentunut”, joka sana kaikesta maallikkomaisuudestaan huolimatta heijastaa sitä luokittelevaa pakenemista jota meidän keskenämme pitää harjoittaa suojellaksemme itseämme kanssaihmisiltämme. Tämä ei kuitenkaan ole kirjan, psykiatrian eikä kenenkään syy, vaan sen juuret ovat niin syvällä, ettei niiden pohdinta tämänkaltaiseen teokseen edes kuulu.

Markku Siivola