Timo
Peltovuori (toim.): Auttaminen ja vastuu. Omaiset mielenterveystyön tukena,
Pohjois-Suomen yhdistys ry 1999
POHJOISEN
PSYYKEN PUOLUSTAJIA
Tämä Hyvä
Mieli-projektista syntynyt kirja on tulosta pohjoissuomalaisten
mielenterveysyhdistysten yhteistyöstä, jonka vuoksi se ei sorru niin pahoin
vain yhden organisaation projekteista syntyneiden teosten helmasyntiin eli
oman organisaation ikiaikaisen ihanuuden brezhneviläiseen ylistyslauluun, vaan
tarjoaa kovinkin erilaisia näkökulmia.
Suomessa on
neljä valtakunnallista vapaaehtoisen mielenterveystyön keskusjärjestöä. Tämän
teoksen oululaisen julkaisijan lisäksi on
Suomen Mielenterveysseura,
Mielenterveyden keskusliitto ja
Finlands Svenska Psykosociala
Centralförbund . Näitä esittelee Mielenterveyden keskusliitosta
aluesihteeri Timo Peltovuori murehtien sitä helppoutta millä keskusjärjestöt
alkavat elää omaa elämäänsä irti kentän realiteeteista.
Mielenterveyden keskusliiton lakimies, varatuomari Jaana Manninen pitää
tarkkaa huolta neutraliteetistaan asianajajan roolia varoen koska
mielenterveysasioissa jos missään tulevat esiin ”muutkin kuin tosiasiat”.
Huolellisin sanavalinnoin hän antaa ymmärtää ettei asiakas ole aina oikeassa,
hieman suoremmin sanoin ettei hoitopuolikaan.
Helena
Siira, sosiaalialan osaston yliopettaja Oulun seudun ammattikorkeakoulusta,
vierailee moraalifilosofiankin puolella kertoessaan siirtymästä modernista
postmoderniin aikakauteen, joka muutti auktoriteettiuskon yksilön omiin
valintoihin, hierarkiat ennakoimattomiin ja itseohjautuviin verkostoihin,
kollektiivit yksilöpainotteisiksi, tasa-arvon samanlaisuudesta
moniarvoisuudeksi, emansipatorisuuden (perinteistä irtautuminen, vallan
uusjako) elämänpolitiikaksi (valinnan mahdollisuuksien tuottaminen,
subjektiivisen hyvinvoinnin arvostaminen objektiivisen sijaan).
Vuoden 1984
sosiaalihuoltolain (www.finlex.fi:stä
löytyvät muutkin lait) sisältöselvityksen jälkeen hän toteaa vuoden 1993
jälkeen tulleen valtionapulainsäädännön muutoksen siirtäneen painopisteen
valtiolta kuntatasolle, joka on pakottanut kunnat niukkuuden jakamiseen
tavalla, joka on tehnyt autettavan paradoksisesti alisteisemmaksi juuri
silloin kun hän tarvitsisi sitä valtaa joka hänellä saman kunnan kansalaisena
vielä oli ennen autettavaksi joutumistaan. Lopuksi Siira kääntää kysymyksen
meidän, kansalaisten, arvoihin ja moraaliin, jotka lukemattomien poliittisten
kanavien kautta siten heijastuvat asiakkaan todelliseen tilanteeseen.
Lapin yliopiston tutkija Petri Kinnunen
puhuu postmodernin sijasta jälkiteollisesta yhteiskunnasta ja jakaa asiakkaat
avuntarpeensa (eli ”sosiaalisen tukensa tuottamisen” – voiko sen enää
konstikkaammin sanoa?) mukaan viiteen ryhmään ja vertailee ammatti- ja
maallikkoavun suhteita nelikentässä jossa samankaltaisuus (vertaisryhmät ym.)
kontra erilaisuus (yksilöiden filantropia ym.) muodostavat toisen akselin.
Sosiaalityöntekijä Jukka Vinnurva
näkee vanhojen rakenteiden läpi kasvavan verkostotyön tärkeyden puhuen
lämpimästi yhdyskuntatyön, “kolmannen sektorin” (julkisen ja yksityisen
sektorin lisäksi) ja siihen kuuluvien
sosiaalisten yritysten puolesta.
STTK-J:n hallituksen puheenjohtajana etsii
Mikko Mäenpää odotetusti roolinsa mukaisesti ratkaisuja työpaikan
pahoinvointiin ensin työstä, työoloista ja organisaation rakenteesta ennen
kuin siirtyy yksilöpsyyken puolelle.
Itsekin
riippuvuudesta kärsineen riippuvuusterapeutti Teemu Kassilan ja omaishoitajana
toimineen Veikko Tarvaisen tekstit ovat aidossa äänensävyssään Vinnurvan
tapaan sympaattisia.
Pohjanoteeraukseen ei julkkispappi Mitro Repo yllä vaikka kärsii
liturgiavaivasta eikä taaskaan malta
olla tölväisemättä kollegojaan väärällä foorumilla, sillä teoksen huonoimman
artikkelin titteli kuuluu näytelmäkirjailija Eira Mollbergin omasta
herkkyydestään ihastuneen haaveksinnan saattelemalle vähäosaisten
teatraaliselle puolustuspuheelle.
Markku
Siivola