Lueskelin rinnakkain psykoanalyytikko Veikko Tähkää ja intialaista gurua Ramana Maharshia (Arthur Osborne: Ramana Maharshin opetuksia. Tammi 1980). Toisen ihanteena subjektin ja objektin äärimmäinen eriytyminen, toisella niiden täydellinen sulautuminen. Kaksi ihmistä, maapallo välissään, maailmankaikkeus opetustensa välillä.

Tähkä on kansainvälisen maineensa ohella maamme tunnetuin psykoanalyyttisen suuntauksen edustaja, Suomen psykoanalyyttisen yhdistyksen sekä myös Suomen psykiatriyhdistyksen kunniajäsen. Psykoterapiaa opiskelevat ovat jo vuodesta 1970 yrittäneet käsittää hänen mielensä kulkua hänen ensimmäisestä kirjastaan Psykoterapian perusteet. Tämä viimeisin kirja on hänen elämäntyönsä kruunu. 

Filosofioiden yhteisyyksiä etsivä silloittajahenki Tähkä ei ole, vaan kapean syvyyden sukeltaja. Hän on rakentanut länsimaisen psykoterapian lähiympäristön aineksista oman linnakkeensa tähtäillen sieltä toisinajattelevia naapurikollegoitaan tieteellisen keskustelun parhaan tradition hengessä. Hän on kuin Hermann Hessen loisteliaan pääteoksen Lasihelmipelin (Kirjayhtymä, 1978) armoitettu pelimestari psykoanalyysin kiehtovassa Kastaliassa, joka on turvallinen, korkea-asteinen, aukottoman teoreettisen ajattelun pohjalle rakennettu järjestelmä, joka myös pystyy käännyttämään epäilijät takaisin veljeskunnan hoiviin ja torjumaan ulkopuolisen kritiikin (Kai Laitinen Lasihelmipelin esipuheessa). Hessen erittäin suositeltava kirja avaa maallikolle psykoanalyysin ja ympäröivän todellisuuden suhteet paremmin kuin mikään analyysiopas.

Alkujaan englanninkielisen teoksen on suomentanut Tähkä itse, väittää kirja. Suomennosta se kyllä jonkin verran muistuttaa. Yli viisisataa sivua läkähdyttävän tiiviinä kiemuroivaa fingelskaa tyyliin yksilöllisen objektin representaatio syntyy funktionaalisesti valikoivien samaistusten prosessien luomien objektin informatiivisten abstraktien osarepresentaatioiden integraationa saa taiteilijahenget juoksemaan kirkuen karkuun ennenkuin ennättävät havaita järjestelmän sisäisen loogisuuden taiteellisuutta.

Mitä loogisempi systeemi, sitä elottomammat perusolettamukset. Entä mistä nämä perusolettamukset sitten tulevat, vaikkapa Tähkän viettikäsite puhtaana objektittomana ja laaduttomana energiana? "Yritykset vastata (siihen) johtaa väistämättä joko mystiikkaan tai kvasiselityksiin". Ja piste. "Mystiikka" jää hänen rationaaliselle loogisuudelleen vain kirosanaksi. 

Tähkä laajentaa psykoanalyysin käsitteen kattamaan myös rajatilojen ja psykoosien kanssa askartelevat psykoanalyyttisesti orientoidut psykoterapiat ehdolla, että ne pohjaavat Tähkän vahvasti alleviivaamaan psykoanalyyttiseen kehityspsykologiaan. Vanhan tunnetun jaon neuroosi / rajatila / psykoosi Tähkä näkee edelleen parhaimpana, koska niitä rajoittavat selkeästi keskeiset kehitykselliset virstanpylväät. Psykoottinen ei ole oppinut erottamaan itseään muista, rajatilan yksilöllistyminen on jäänyt kesken ja ihmissuhteet epämääräisiksi ja mustavalkoisiksi, ja neurootikko painii noiden kuuluisien oidipaalisten vaikeuksiensa kanssa eikä oikein tajua normien ja ihanteiden päälle.

Tähkä sitoo hoitomuotonsa näihin kehitysvaiheisiin. Klassisen psykoanalyysin rajoittuessa vain neuroottisten kanssa työskentelyyn pääasiallisimpana aseenaan potilaan autonomian kasvuun tähtäävä tulkinta, on rajatilapotilaiden yksilöitymisen edistämiseen tähtäävä empaattinen kuvaus olennaista, psykoottiset tarvitsevat huolta ja symbolista tarpeentyydytystä. 

Tähkän huikea rakennelma on paalutettu tukevasti Sigmund Freudin haudan syvyyksiin, vaikka jokunen ajatusmurikka onkin eksynyt ei-kantavien rakenteiden koristeeksi. Hän on laajentanut korkeampia kerroksia, vallankin rajatila- ja psykoosihoidon tasoja, sen verran varovasti kuitenkin, etteivät ne keikauta koko komeutta perustuksiltaan.

Psykoanalyysin tieteellisen aseman parantamiseksi hän haluaa sen pysyvän uskollisena omille juurilleen varoittaen käyttämästä sen arviointiin minkään muun tieteenalan objektiivisuuskriteereitä, joiden hän näkee johtavan suoran kokemuksellisen todistearvon sijasta älyllisten selitysten suolle, jossa vastustajat pääsevät helposti - ja oikeutetusti - sen kimppuun.

Psykoanalyysi määrittelee täydellisesti näin oman sisäsiittoisen totuutensa sulkien itsensä omien ihanteidensa mukaiseen käsiteumpioon, jossa se saa ideologista ravintoa vain omista lähteistään, joten sen rikkaus on sangen rajattua, kuin laskemista, kuinka monta enkeliä mahtuu nuppineulan päähän. Elämä ei mahdu Tähkänkään nerokkaan rakennelman Prokrusteen vuoteeseen ilman amputaatiota. Muut kansat, kulttuurit ja terapiat, kotoisetkin - kuin niitä ei olisi olemassa. Peilisali heijastelee vain itsensä sisältöä.

Tämä Tähkän kliinisen kokemuksen ja korkeaeettisen pyrkimyksen tuotos on toki lukemisen arvoinen, eritoten kulttuurihistorioitsijoille ja psykoanalyyttiseen malliin tukeutuville rajatiloja ja psykooseja hoitaville yksityispsykoterapeuteille. Erittäin tiedonjanoiset maallikot voivat sen kautta tutustua psykoanalyysin keskeisimpiin käsitteisiin ja analyytikoiden väittelyyn niiden ympärillä. Muille on kirja aivan liian raskas, vallankin kun hakemisto ja ammattisanastokin puuttuvat. Ilman omaa kokemusta terapiasta, joko antajana tai saajana, jää kirja pääosin suljetuksi. 

Missäpä paratiisissa ei olisi myös käärmettä? Tähkä surkuttelee käytöstavoistakin piittaamattomia kivikasvoisia analyytikkorobotteja, jotka ovat ottaneet liian sanatarkasti Freudin kirurgivertauksen, jonka mukaan analyytikolla ei objektiivisuuden nimissä pitäisi olla mitään tunteita potilastaan kohtaan. Riesaa on myös "projektiivinen identifikaatio"-mantraansa jauhavista Kleinilaisista, omaan ihmistuntemukseensa kaikkivoipaisesti uskovista, analyysisohvaansa patologisesti rakastavista, rajatilapotilaille aggressioitaan näyttelevistä, ihastuttavan ammattinsa nautinnot itseltään kieltävistä, analyytikkoyhdistysten kokouksia kaikkitietävyydellään häiritsevistä narsistisesti vaurioituneista kollegoista ja kaikkia tunneliikahduksiaan vastatransferenssin synniksi kauhistelevista uusmoralistisista askeetikkoveljistä. --- Suku on pahin, sanotaan, ja kaukaisemmat sukulaiset jos eivät aivan potilaita niin mystisismien edustajia, amatööriterapeutteja ja pseudoajattelijoita. 

Tämä kirja ei toivottavasti kanonisoidu niinkuin em. Psykoterapian perusteet, jottei se omalta osaltaan jatkaisi samaa liturgiaa, jolla kunnallisen psykiatrian henkilökuntaa on stressattu jo lähivuosikymmenet tarjoamalla sille sellaista, jota se julkisten palvelujen raa'an todellisuuden keskellä ei voi käyttää. Psykiatrisen hoitohenkilökunnan ahdistustasoa kohotetaan ja itsenäistä toimintaa vaikeutetaan tälläkin hetkellä ympäri Suomea kouluttamalla ajatustapaan, joka voi hyödyntyä vasta erittäin monin kerroin pidemmällä ajanjaksolla ja aivan toisenlaisissa puitteissa kuin mihin julkisen hoidon piirissä nykyresursseilla on mahdollisuus.

Se ei ole Tähkän syy eikä muidenkaan, vaan tyypillinen kulttuurihistoriallinen ajatussuunnan puolisokea ylivuoto sellaisiinkin yhteiskuntalokeroihin, jonne se ei sovi eikä edes alunperin suunniteltukaan. Tähkä lausuu psykoanalyysin tunnetun tavoitteen: "Psykoanalyyttisen hoidon tavoitteena ei ensisijaisesti ole aiemman, vähemmän kivuliaan ja oireilevan tilan palauttaminen, vaan sen sijaan tiettyjen uusien kehitysten käynnistäminen ja edistäminen". Psykoanalyysin tärkein päämäärä ei ole terveyden palauttaminen ja kärsimyksistä mahdollisimman vapaa tila, vaan ne ovat sivupäämääriä, tietysti tärkeitä nekin. Jos potilaan sielun talossa on ovi särkynyt, pyrkivät erilaiset lyhytpsykoterapiat juuri oven korjaamiseen, joka useimmiten on realistisin ratkaisu. Psykoanalyysi ryhtyisi peruskorjaamaan koko taloa - joka toisinaan, taloudelliset ja aikaresurssit sen sallien, olisikin se oikein ratkaisu. 

Tähkä ei katso kuuluvansa mihinkään psykoanalyyttiseen koulukuntaan ollen kuitenkin mitä ortodoksein psykoanalyyttisen tradition kantaja, joka periaatteensa mukaisesti pyrkii toimimaan vain oman mielensä täydellisen subjektiivisuuden varassa, mutta palaa silti aina samaan tulkintajärjestelmään takaisin niin tiukasti, ettei edes rivien välistä näy ihmiskunnan ajattelutapojen puusta kuin muutama kovin lähellä toisiaan oleva lehti, kaikki Freudin oksasta kasvavia.

Mutta komeata kirkasotsaisuutta Tähkässä on, graniittimaista jykevyyttä, omin käsin rakentamansa mahtavan laivan uljasta kapteenia, joka kunniaa tehden on valmis mieluummin hukkumaan aluksensa mukana ajan virtaan, kuin antamaan tuumaakaan maailman loputtomalle moninaisuudelle periksi. Hän on Aaro Hellaakosken Viimeinen Dinosauri, jonka pesämunasta kasvaa vielä monta uutta psykosaurusta analyysin monisukupolvisella matkalla tuhansien muiden oppisuuntien ja uskontojen tavoin kohti unohduksen loputonta valtamerta.