Kaarina Kyyrönen, Outi Mäenpää, Anja Pohjanvirta: Kliininen psykologia. WSOY 1987

Psykologikolmikon Kyyrönen & Mäenpää & Pohjanvirta kirjan "Kliininen psykologia" kokonaisilme on oppikirjamaisen laimea. Vaan oppikirjahan se onkin, keskiasteen terveydenhuollon peruslinjan erikoistumisjaksoille tarkoitettu Sairaanhoitajien Koulutussäätiön julkaisu.

Kuten psykologia kokonaisuudessaan on rajoiltaan melko epämääräinen luonnon-, yhteiskunta- ja humanististen tieteiden välimailla liikuskeleva määrittelijästään riippuva käsitysten ja menetelmien joukko, niin on sen kliininen osakin epämääräinen. Kliininen viittaa teoreettisen vastakohtaan, nimenomaan käytännön hoitotyön sovellutuksiin, mutta ei tämä kirja paljoakaan traditionaalisesta psykologian teoreettisten pääsuuntien ja psykoterapian tavallisimpien muotojen esittelystä eroa. Kliiniseen käytännön työhön siinä on käytännönläheistä evästä niukasti.

Sanat "terapia" ja "hoito" saavat rauhassa sisältää yhteiskunnallisesti hyväksytyt positiiviset värityksensä, ja frustraatio, minäihanne, puolustuskeinot, transferenssi, torjunta ja monet muut tieteelliset tai jo puoliksi kansanomaistetut käsitteet voivat tavanomaisen hyvin nekin. Mukana on itsestäänselvän psykoanalyysin ohella transaktioanalyysia, ego- ja sosiaalipsykologiaa ja systeemistä persoonallisuusteoriaa. Monenlaisista psyykkisistä kriiseistä on Kyyrösen kirjoittama oma luku. Pohjanvirta kertoo psykoanalyysin ohella psykoanalyyttisesti suuntautuneista ja supportiivisista terapioista, psyko- ja sosiodraamasta, oppimisterapioista, perheterapiasta, kirjallisuus-, liikunta-, tanssija kuvataideterapioista ja terapeuttisesta yhteisöstä.

Traditionaalisuuden rajoja kirja ei uhkaa missään, vaikka Anja Pohjanvirta kuvaakin parilla sivulla Viktor E. Franklin logoterapian ja Frederick Perlsin hahmoterapian, ja Kaarina Kyyrönen kohottautuu hieman potilaan ja hänen perheensä tarkastelusta (josta mieliaiheestaan hän on kirjoittanut itsekin kirjan: Perhe kasvaa ja kehittyy kriisiensä kautta. WSOY 1983), ja kirjoittaa hoitohenkilökunnan osuudesta potilaan kriiseissä. Hänen näkökulmansa jää kuitenkin vielä melko tavanomaiseksi tyypillisiä käsitteitä ja lausemuodostusta käyttäväksi piensysteemiteoreettiseksi tarkasteluksi pystymättä sukeltamaan kovinkaan hyvälle hoitoyhteisöllisiin ja yhteiskunnallisiin hulluuden muotoihin.

Tämä kirja on ketään uhkaamaton kiltinsäyseä akateemisen aneeminen tarvetilaus, joka vastaa traditionaalisella tavalla länsimaisen koulutussysteemin teoriapainotteisiin vaatimuksiin.