Aate- ja tutkimusjärjestelmiä voidaan tarkastella joko järjestelmään itseensä sisältymättömillä perusolettamuksilla uusia hedelmällisiä antiteesejä luoden tai sitten tyytyä nielaisemaan ne perusolettamusten ongenkoukut, joissa ko. järjestelmä pyristelee. Tällöin jää kritiikki haaleaksi johdannaisten vaan ei perusarvojen kritiikiksi. Järjestelmä on hedelmistään riippumatta aina sidonnainen yhteiskuntaan, protestiliikkeenäkin yhteisöhistoriallisessa ansassaan potkien. Niin on psykiatrian ja psykologian ja muiden sosiaali- ja yksilöpsykologisten tieteiden laita mitä suurimmassa määrin.

Vaikka tunkeutuisimme bakteeri- ja atomitasolle saakka, voimme nähdä ajattelun punaisen ansalangan läpi ajan ja paikan. Muistamme esimerkiksi Pasteuriin ja Kochiin suuntautuneen kiivaan tieteellisen ajojahdin. Sitten bakteerit selittivätkin kaikki, mutta skitsokokki on edelleenkin löytämättä. Galilei jupisi partaansa jotakin pyörimisestä ja kreationistit kaheloivat suurkahelin johdolla darwinismin kimpussa vieläkin. Ydinfysiikkakin tavoittelee vielä mielivirvatultaan, alkuhiukkastaan, kiinteätä pistettään, johon voisi ristiinnaulita kollektiivisen pelkomme kaiken muuttuvuudesta.

Ikuinen murkkuikä

"Psykologiaa voi väittää kaikkein tärkeimmäksi tieteeksi", väittää Eysenck. Niin, voihan sitä väittää. "Toistaiseksi psykologia on vasta reipas taapertaja", jatkaa Eysenck, mutta "eräänä päivänä siitä vielä kasvaa aikuinen", uskoo hän. Aikuiseksi voi psykologia kyllä päästä yhteiskuntahistoriallisen kehityksen kautta, saavuttamalla selkeämmän laillistamisjärjestelmän, sisäisen kollegiaalisuuden, ammatillisen ja eettisen ohjeiston, tekemällä itsensä tarpeellisemmaksi yhteisön yleisesti arvostamilla alueilla, määrittelemällä selkeämmin alaansa kuuluvat tiedot ja taidot. Sitten se voi olla yhtä aikuinen kuin lääketiedekin, saavuttaa saman autorisaation tason, joka yhtä paljon oman persoonattoman ja ansiottoman arvovaltansa kuin todellisten saavutustensakin liikemomentilla jyrää alleen sukupolvesta toiseen rakkeina räksyttävät ja kintuille pissivät yhtä liikuttavat ja usein vieläkin liikuttavammat vaihtoehtoliikkeet. Aikansa lapset eivät ole aikansa aikuisia. Tulevaisuuden aikuisuus on lapsen loputon haave, tieteiden harhakuva.

Muuta aikuiseksi kasvamista ei ole.

Eysenck (jätän Michael Eysenckin mahdollisen vaikutuksen H.J.:n tekstiin häikäilemättömästi huomioonottamatta) heijastelee tätä psykologian teini-ikäistä uskoa omaan kuviteltuun tärkeyteensä. Psykologia on kuin murkkuikäinen finnejään niin biologian, yhteiskuntatieteiden kuin humanististenkin tieteiden peileissä puristelemassa pikkupuutteistaan huolehtien, suurista haaveillen, näkemättä oman nuoruutensa totisuuden hymyilyttävyyttä.

Eysenck mankuu isä yhteiskunnalta lisää taskurahoja: "...moderni psykologia lupaa kehittää tehokkaat keinot... olemme varmoja, että jos yhteiskunta sijoittaa tutkimukseen varoja ehdottamallamme tavalla, sijoitukset maksavat itsensä runsain mitoin takaisin".

Antaako isukki?!- Nuoruutensa vuoksi joutuu psykologia orjailemaan yhteiskuntaa, olemaan tyrkyllä, seisomaan tieteiden tanssiaisissa huulet maalattuina eturivissä, jotta saisi itsensä professionalisoitua, itsenäistettyä, vakaannutettua. Silloin se pystyisi myös entistä paremmin kritisoimaan omaa toisinaan melko häkellyttävää tutkimusetiikkaansa ja moraaliaan - ja toisaalta olemaan autorisoidummin häikäilemätön kuten lääketiede.

Koska psykologia on niin monisärmäinen, muotoutumaton, yhteyksiä moneen suuntaan omaava, ovat psykologiaa kuvaavat teoksetkin kovin erilaisia, eri keskusrungolle rakennettuja. Psykologiaan kuuluvat niin humanistiset esseet kuin aivofysiologiset tutkielmat ja loputtomat tilastolliset numeronpyörittelytkin. Se tunkee jalkansa joka oven väliin: eläintutkimukseen, mielisairaaloihin, vankiloihin, syntyvyyssääntelyyn, lastenkasvatukseen, kouluihin, työelämään, politiikkaan, puolustusvoimiin, talouselämään ja mainontaan, liikenteeseen, arkkitehtuuriin. Se kauhoo tiedonmurusia eritoten behaviorismista, psykoanalyysista ja havaintotutkimuksen alueilta. Sen keskeisiä sanoja ovat käyttäytyminen, ehdollistaminen, kognitio, frustraatio, projektio, muisti, oppiminen, motivaatio, kieli, viestintä, ergonomia, vuorovaikutus, persoonallisuus. Viekääpä nuo sanat pois psykologeilta, niin hiljaisuus laskeutuu psykologian ylle.

Eysenck keskittyy mieliaiheisiinsa älykkyyden ja persoonallisuuden todistamiseen pitkälti perinnölliseksi sekä sen aivosähkökäyrävastineen (mutkikkaampi käyrä = älykkäämpi ihminen) tulevaisuuden merkityksen liioitteluun. "Vajaata kymmenettä osaakaan" ei hän sanomansa mukaan psykologiasta käsittele. Jäljelle jää turinatyylisiä juttuja eläinkokeista, aivotutkimuksesta fysiologian ja genetiikan linjoilta, havainnointi-, ajattelu- ja muistitutkimuksista, tiukan lastenkasvatuksen eduista ja rikollisuuden parantamisen toiveikkaista tulevaisuuskuvitelmista, kunhan vain rahaa saisi.

Psykologian tyyppisekoiluna mainittakoon Eysenckin ihastus kognitiivisen dissonanssin "uraauurtavaan" käsitteeseen, joka monimutkaistaa yhdessä yksilössä vallitsevien toisilleen ristiriitaisten näkemysten syitä ja seurauksia. Juuri tällä tavoin luodaan loputtomasti keinotekoista tutkimisen aihetta: luodaan aneemisia yläkäsitteitä, mankeloidaan ihmisen jokainen kokemus tutkimusjärjestelmän käsitetelojen läpi, puetaan intuition haalea kuolema objektiivisen tieteen kaapuun. Abstraktioiden loputtomalla suolla tuikkii eksyneen soihdun pieni valopiiri.

Hänen kirjassaan on myös psykologiakirjojen tyyppihuvittavuus: ihminen eestä, ihminen takaa, ihminen istuu, ihminen makaa - kuvia ylipsykologoisoivien leperrystekstien kera. Tämän kirjan täysosuma on kuva, jossa luurit korvilla olevalla tyypillä on älytön ilme naamallaan, ja teksti kertoo kyseessä olevan kuulokkeiden kautta aiheutetun auditiivisen aivojen ärsytyksen.

Multimäki-Vennan kirjan kuvitus on aivan samanhenkistä, mutta se onkin tarkoitettu keskiasteen oppilaitoksiin - mutta myös aikuisopiskeluun. Lähteitään tekstissä mainitsematta ja kantaaottamattomasti toisaalta/toisaalta-tyyliin kuten oppikirjan ehkä kuuluukin, etteivät pikku kullanmurujen mamit ja papit pääse lentämään silmille. Se esittelee käyttäytymisen, havainnon, oppimisen, kielen, ajattelun, viestinnän, motivaation, persoonallisuuden ja kehityspsykologian yleishyväksyttyjä psykologisia piirteitä yksilö- ja sosiaalipsykologian näkökulmista.

On muuten veikeätä, kuinka psykologia-sana kirjoitetaan usein vahingossa pyskologiaksi. Niin tekevät muut ja minä. M&V käyttävätkin sitä esimerkkinä havainnosta ja tarkkaavuudesta puhuessaan.

Käytös ja filosofia

Selvästi tiiveintä tekstiä on tanskalaisen K.B. Madsenin Yleinen psykologia, joka on hänen mukaansa psykologian tärkein teoreettinen tutkimusalue. Se sisältää oppimisen, muistin, kognition, motivaation ja persoonallisuuden tutkimuskohteina. Toiseksi tärkeimmäksi hän nimeää kehityspsykologian. Teoreettinen psykologia on puolestaan yksi kolmesta pääalueesta. Kaksi muuta ovat psykologian lähialueet ja soveltava psykologia. Psykologian itsensä hän määrittelee käyttäytymistä (mukaanluettuna myös kielelliset ilmaisut) ja sitä määrääviä sentraalisia (keskushermoston) prosesseja tutkivaksi tieteeksi.

Kirja rakentuu alemmasta ylempään, oppimisprosessien kuvauksesta persoonallisuuteen, Maslowin tarvehierarkiapyramidille analogisena nousuna pohjasta huipulle. Signaali- väline- ja kognitiivinen oppiminen haukkaa kirjasta kolmanneksen. Clark L. Hull on hänen mielestään merkittävin oppimisteoreetikko, ja merkittävin amerikkalainen psykologi, jonka maineen psykologian historiassa ylittävät vain Freud motivaation ja persoonallisuuden psykologian selvittäjänä ja Pavlov oppimisen psykologian alkuunpanijana. Hullin järjestelmä on rakennettu 17 postulaatista ja niistä matemaattisesti johdetuista 150 teoreemasta. Tässä näkyy ihmisen kuvaamisen mahdottomuus: Mitä tarkempi kuvaus, sen mahdottomampi vyyhti, kokonaishahmon hukkuminen osiinsa, puun peittyminen lehtiensä alle.

Sen jälkeen Madsen esittelee muistia ja kognitiivisia prosesseja ja informaation luonnetta. Sitten käydään motivaatioon käsiksi. Se haukkaa toisen kolmanneksen. Hän jakaa motivaation motivaatioprosesseihin, joilla on anatominen vastineensa aivorungon retikulaarijärjestelmässä, motivaatiotekijöihin, jotka voivat olla sisäisiä ja ulkoisia, sekä motivoiviin rakenteisiin, joista hän löytää emotionaaliset, sosiaaliset, kognitiiviset ja toimintamotiivit, jotka vuorostaan saavat omia alalajejaan ja keskushermostovastaavuuksiaan.

Rinnastus Maslowin motivaatioteorian tarvehierarkiapyramidiin on kiinteä. Sen fysiologisten tarpeiden pohjakerros on Madsenin orgaaniset motiivit, turvallisuustarvekerros on emotionaaliset motiivit, sosiaalisten tarpeiden kerros taas vastaa sosiaalisia motiiveja ja pyramidin huippukerros; itsensä toteuttamisen tarpeet vastaavat kognitiivisia motiiveja, erityisesti toimintamotiiveja.

Persoonallisuutta kuvaamaan yrittävistä psykologioista hän esittelee kolme ryhmää: sentimentti- eli motivaatiojärjestelmäteoriat (McDougall, Cattell, Murray), psykoanalyyttiset teoriat ja humanistinen psykologia. Viimeksi mainitusta hän ei käytä teoria-sanaa, vaikka esittääkin A.H. Maslowin teorian sen parhaimpana mallina.

Hänen rakkautensa humanistiseen psykologiaan on ilmeinen, mutta se ei hänen käsittämällään tavalla pääse kapeuttamaan häntä "meidän mallilla taivaaseen"-torvensoittajaksi. Jopa buddhismi ja taolaisuus käyvät eksistentiaalifilosofian kautta lyömässä kättä luonnontieteelliselle tiedeideaalille. Hänen pyrkimystään kokonaisnäkemykseen yksityiskohtia silti uhraamatta kuvaa hänen toiveensa empiirisen aineiston hypoteesien ja filosofisten edellytyksien vuorovaikutuksesta, jolla voisimme välttää toisaalta filosofisen dogmatiikan, toisaalta naivin empirismin. Psykologiassa saattaisi hänen mielestään olla käyttöä niin humanistiselle kuin luonnontieteellisellekin tiedeideaalille, koska se sijoittuu näiden tieteiden välille toimien kuin atomifysiikan kaksi toisiaan täydentävää kuvaustapaa: hiukkas- ja aaltokuvaus.

In memoriam

Identiteettikriisissään painiskeleva murkkumme kuuluu tiedeperintömme nuorempaan polveen. Kuten murrosikäiset ainakin se haastaa vanhoja kalkkiksia keskusteluun, intoilee aikansa ennen vanhaksi ja väsyneeksi (mutta ei aikuiseksi) tulemistaan ja vaipuu lopulta historian hautaan kuten jokainen sitä ennen ja sen jälkeen tuleva suuntaus. Ihmiskunnan ajattelutapojen puusta varisevat lehdet aikanaan, ravitsevat juuria, ja seuraavan kevään lehdet kasvavat vanhojen työstä.