Neil Hardwick: Hullun
lailla. Suom. Juhani Lindholm. Otava 1999
RAKKAAN
VÄVYPOJAN MASENNUS
Hardwick se kuitenkin oli .... muovikassinsa kanssa
melkein minuun törmäten .... Heijastin hänen vanhentuneisiin kasvoihinsa,
väsyneeseen kävelyynsä, loittonevaan kaljuunsa omaa yksinäisyyttäni, näin hänen
haastatteluissaan omaa vierauttani voimatta sitä hänestä erottaa.
Tuo on omaa tekstiäni,
kirjoitettu 16. päivänä elokuuta 1998. Silloin näin Neil Hardwickin ensi
kertaa, kaupungin ihmisvilinässä muutaman sekunnin ajan. Näky sai minut heti
kotiin tultuani kirjoittamaan myös oman elämäni tuntoja käsittelevän
kertomuksen josta nuo rivit ovat.
Vasta nyt hänen
kertomuksensa masennuksestaan sai tuon aikaisempaan Hardwick-mielikuvaani
sopimattoman näyn loksahtamaan yhteyksiinsä.
Vasta nyt kuulin hänen kesän 1997 romahtamisestaan masennukseen ja sitä
edeltäneestä kuuden vuoden esijaksosta vastoinkäymisineen niin työn kuin
rakkauden alalla. Huomaan myös noille riveille vanginneeni jotain yhteistä
meille kaikille, oman yksinäisyytemme ydintä, jonka toiset peittävät
itseltäänkin paremmin kuin toiset. Ei sairas terveiden keskellä vaan yksi
meistä, itsekukin omaa taakkaansa kantamassa.
Masennus
on sairaus
Hardwick sanoo
masentuneisuutta sairaudeksi. Niin tietysti minäkin. Määrään myös siihen mitä
innokkaimmin masennuslääkkeitä, joista yksi saattoi aiheuttaa Hardwickille
hengenvaarallisen maksatulehduksen, mutta joista hän silti lopuksi toteaa
miltei samoin sanoin kuin minä potilailleni: ”Siksi pyydänkin, ettei kukaan tule meille sanomaan että meidän pitäisi
lakata syömästä vaarallisia, riippuvuutta aiheuttavia lääkkeitä .... Ei kukaan
mene sokeritautia sairastavallekaan sanomaan, että tänä pitäisi lakata
ottamasta insuliinia. Sitäpaitsi eivät riippuvuutta aiheuta depressiolääkkeet
vaan rauhoittavat [lääkkeet].
En ole tavannut yhtäkään potilasta jolla ei aluksi olisi ollut
huomattavan väärät käsitykset masennuslääkkeistä. Siksi painotan tätä käytännössä, ei teoriassa, niin
elintärkeää (aina itsemurhavaaran väistymiseen asti) seikkaa näinkin pitkään,
koska niin valtavat joukot hyväätarkoittavia katsovat olevansa oikeutettuja
tietämään siitä mistä eivät tiedä, ja korvaamaan lääkeavun valheellisen toivon visioiden
maalailulla ja olallepaukuttelevalla, masentunutta vain entisestään
masentavalla ”rohkaisulla” ja
depression läpikäymisen tarpeellisuushaihatteluilla.
Masennus
ei ole sairaus
Silti en sano masentuneisuutta sairaudeksi vaikka
sanonkin. Masentunut ihminen ei ole sairas ihminen terveiden keskellä vaan
pieni ihminen suuressa maailmassa. Kuten Hardwick ja minä muutaman sekunnin
kohtaamattomuudessamme keskellä kesäistä kaupunkia. Kuten me muutkin vaikka
emme sitä halua tietää. Joidenkin onnellisten - vai onnettomien? - antaa elämä
elää omien terveyskuvitelmiensa tiukassa kapselissa kuolemaansa saakka. Jälleen
kerran muistan Astrid Flemberg-Alcaláa (Yöhoitaja,
Tammi 1981): “Ihmiset sanoivat että olin
parantunut. Itse minä ajattelin, että minua oli petetty .... tämä terveenä
oleminen oli kuin joku suojaava kalvo silmien päällä .... ettei nähnyt oikein
tarkkaan. Ja minua kalvoi se hirvittävä epäilys, että silloin kun olin sairas -
kuten sitä nimitettiin - näin ympäröivän maailman sellaisena kuin se oikeastaan
on.”
Masennus,
depressio, suru
Hardwickin kirja on
luettavan arvoinen niin omilla ansioillaan että hänen julkisuutensa takia
- joka tietysti on hänen omaa ansiotaan
sekin.
Hänen julkisuutensa on
vieläpä vallan erikoista lajia. Merkillisellä tavalla hänestä on tullut meidän
suomalaisten rakas vävypoika, hämmästyttävän läheinen, paljon läheisempi kuin
monet kymmenet suomalaiset julkkikset, jotka ovat läpimautonta muovia verrattuna
Hardwickin aitouden ja terävyyden yhdistelmään joka hänen ulkopuolisuutensa
näköalapaikan kanssa ovat antaneet loistavan katsauksen omaan suomalaisuuteemme.
Saamme olla kiitollisia siitä peilistä jota hän on pitänyt edessämme.
Tuo ”hardwicklaisuus” auttaa
hänen kertomuksensa leviämistä huomattavan laajalle. Vaikka kymmenettuhannet
suomalaiset ovat käyneet läpi samoja asioita hyväksynnän ja hylkäämisen
välisellä rajalla keikkumisesta, itseinhosta, huonosta olosta, muistin pettämisestä,
vierauden tunteista, minän jakautumisesta,
harvat siitä ovat kirjan kirjoittaneet ja vielä harvemmat siinä
onnistuneet hänen tavallaan.
Sana ”depressio” kuulostaa
vaikeammalta kuin sana ”masennus” vaikka niiden pitäisi tarkoittaa samaa.
Tuossa vivahteessa näkyy medikalisaation
negatiivinen puoli (Medikalisaatio
– Aikamme sairaus. Vastapaino 1999) sen muuttaessa samasta suuresta
maailmasta kärsivän kanssaihmisemme depressiiviseksi, psyykkisesti sairaaksi
henkilöksi. Vaikka depressio-sanan käyttö on myös aina yhteisöllistä ja
yksilöllistä torjuntaamme jolla eristämme ihmisen itsestämme, niin harvassapa
ovat ne ihmiset jotka silti jaksavat pysyä syvästi masentuneen lähellä, vaikka
kuinka ymmärtäisivät omankin osuutensa yhteisen syyllisyyden taakkaan.
Käytännön selkeimpänä
osoittimena pidän surun ja vaikean masennuksen välillä jälkimmäiseen kuuluvaa itsehalveksuntaa, ja siitä kertoo
Hardwick selkein sanoin. Syvässäkään surussa ei sitä tarvitse yhtään olla.
Hardwick kuvaa monien tuttaviensa vetäytyneen hänestä yllättävän kauas, joka ei
hänen muun tilityksensä huomioonottaen ihme olekaan. Kaikkein vaikeimmat masennustilat pystyvät nostattamaan lähiympäristössä hyvinkin vaikeita
raivontunteita ja siitä seuraavaa syyllisyyttä masentunutta kohtaan, sillä
vaikeasti masentunut puree jokaista auttavaa kättä samalla huutaen miksei
kukaan häntä auta.
*
Hardwick ei ole tehnyt
kirjastaan masennuksen oppikirjaa tai kansoja ja maailmaa syleilevää
masennuksen antropologista filosofiaa, vaan yhden ihmisen näkökulman ja oman
sairaskertomuksen, jolle antaa erityisvärin vain hänen kertojanlahjansa, joka
huumorin avulla nousee yli jäyhänvakavien tai muutoin vain puuduttavien
potilaskirjojen yläpuolelle. Masennuksen kuilustaan hän lähettää todella
hauskat terveiset. Virnistelin ja hihittelin tuon tuostakin tämän alunperin
hänen terapeutilleen kirjoitetun itsetutkistelutekstin stilisoidun version
parissa.
Kirjasta nauttii vielä
enemmän jos sattuu vihaamaan koko 90-luvun television aivotonta kotimaista
tuotantoa, josta hän ei jätä kiveä kiven päälle. Teksti on myös hauska pieni
vilkaisu verhojen takaiseen maailmaan, jossa elämisen myrkky voidaan taiteen taikasauvan
hunajaisella heilautuksella muutettuna tarjoilla yleisölle naurun kyynelten
lävitse.
Julkisuuden pimeä puoli
tulee harvoin niin herkullisen kaameasti kuvattua kuin mitä Hardwickilla on
hihassaan roikkuvista idiooteista sanottavana. Eikä siitä kuvauksesta
itseironiaakaan puutu, siksikin se maistuu todelliselta. Se täytyisi luetuttaa
kaikille parrasvaloihin pyrkiville. Vaikka ei se tietysti mitään auttaisi.
Markku Siivola