S Sundeen, G Stuart, E Rankin, S Cohen: Vuorovaikutus - avain hoitotyöhön. Suom. Kristiina Toivanen. Sairaanhoitajien Koulutussäätiön julkaisu. WSOY 1987

Florence Nightingale on kuollut ja vanhan suomalaistangon keinuvapeppuinen sisar hento valkoinen on pannaanpantu, mitä nyt normiriemu saa kahvitauoilla oven läpi kuulua. Synkäntotisin värein on sairaanhoitajien järjestökilpi maalattu. Olen erottavinani siitä Kippari-Kallen Olkaa, Pulterin läskitiinunaista ja muita viehätysasteeltaan samantasoisia olentoja. Vuosikausiin ei mielikuvani ole muuttunut kun hoitotieteen eri variaatiot ovat virranneet silmieni ohi.

Reaktioni on tietysti miessikailusta noussut tosiasioille perustumaton roolisortoa harjoittava mielikuva, eihän sairaanhoitajaa ole viehättämään palkattu vaan parantamaan. Toisaalta - tekemistähän näilläkin kyllä toistensa kanssa on.

Sairaanhoitajilla ei ole valinnanvaraa. On painettava päälle vaan. Ken aikoo lääkäreiden, tuomareiden ja pappien ammattikuntien lailla profession statuksen saavuttaa, täytyy tehdä tieteellistä tutkimusta, jota kautta täytyy löytyä oma paradigma, ettei tarvitse koreilla lainahöyhenissä. Täytyy luoda ammattimonopoli, päästä hallitsemaan omia koulutus- ja sisäänpääsykriteereitä, kasvattaa kollegiaalisuuden henkeä ja luoda omat eettiset normistot (Suomen sairaanhoitajaliitto on hyväksynyt Mexico Cityssä vuonna 1973 tarkistetut sellaiset).

Sairaanhoitajat tarvitsisivat keskuudessaan vielä jonkin Freudin kaltaisen yhteiskuntaharhoja omalla rakennelmallaan sen verran myötäilevän nerokkaan ideologin, että ensin tiedeyhteisö ja sitten suuri yleisö suostuisi ottamaan hänet suosioonsa. Tällaisen "uutta" luovan ihmisen ammattitaustan kautta saisi koko ammattikunta enemmän arvovaltaa. Psykiatrithan ovat roikkuneet isä Freudissa jo muutaman vuosikymmenen, kun seuraavaa Jeesusta ei ole vielä kuulunut. Biologiset psykiatrit nakertelevat kuitenkin ikävästi freudilaisuuden varpaita mikrofysiologiallaan.

Hoitotiede on psykologian kanssa huulet maalattuina tyrkyllä ihmistieteiden tanssiaisissa kun tulisi vain isä yhteiskunta kukkaronsa kanssa vielä oikein saatille. Viimeisen vuosikymmenen ajan ovat sairaanhoitajat käännelleet monet kivet etsiskellessään omaa naapuritieteistä erottuvaa paradigmaansa. Etsiskely tuottaa paljon kokeilevaa ainesta, keinotekoisia jaotteluja, teoreettisia konstruktioita, joiden pitävyyttä koetellaan.

Keppihevoseksi tuntuu löytyneen prosessiajattelu. Hoitoprosessi, viisivaiheinen takaisinkytkennän kautta itseään ohjaava prosessi, jonka Yhdysvaltain sairaanhoitajayhdistys määrittelee sairaanhoitonormistossaan. Sen osat ovat tiedonkeräys (potilaalla paha olla), diagnoosi ("Mikäs teitä vaivaa?" "Liian vähän tyynyjä"), hoitotyön suunnittelu ("Lähdenpä tästä tyynyjä noutamaan"), toteuttaminen (kipaistaan hakemaan tyynyt) ja arviointi (potilas näyttää onnelliselta tyynyjensä keskellä, ehkäpä verbalisoikin sen, siis hoito on onnistunut, ei jatkotoimenpiteitä).

Muillakin rintamilla edetään. Nurseeraus on jo yliopistollinen tiede, WHO on ollut mukana hoitotyön kehittämisohjelmallaan, TEHYn voittoisa lakko takana naispopulismin vuosikymmenellä, ja sinnikäs asemien vyörytys jatkuu edelleen ympäri Suomen kun Lääkäriliitto tuskin ehtii edellisen hakusaarron lopettaa niin eikö jo taas seuraavassa kunnassa puuhata johtavalle hoitajalle esittelyoikeutta. Mieslääkärit alkavat nähdä painajaisunta saksista.

"Vuorovaikutus - avain hoitotyöhön", on pakollisen itsekeskeisen juhlallinen esipuheessaan. "Hoitajien työ on kuitenkin ainutlaatuista: he hoitavat ihmistä sellaisena kuin tämä todellisuudessa on..." heiluttaa kirjoittaja korviaan ja jatkaa: "Hoitajat ottavat työssään huomioon, että ihminen on osa ekosysteemiä". Oikein näen silmissäni keskivertohoitajan toteavan tästä lausahduksesta jotta HÄH?

Hoitoprosessi on taustarunkona kirjan vuorovaikutusteorioille, kun se lainailee rinnakkaistieteiden käsitteitä esitellessään Freudin, Harry Stack Sullivanin ja Erik H Eriksonin persoonallisuuskehitysnäkemyksiä, Hans Selyen stressi- ja adaptaatiokäsitteitä, empatiaa, psykologian ja psykiatrian minäkuva- ja kommunikaatiomalleja. Kirjan loppuneljännes on näiden teoretisointien esittämistä opillisessa mekaanisuudessaan puistattavan esimerkkitapauksen valossa, jonka "hoitaja-asiakassuhteen kontekstia" analysoidaan kolmen keinon avulla: prosessin tallentaminen muistiin, hoitotyön suunnitelma ja työnohjaus. Se on hyvä esimerkkikuvaus siitä, kuinka opiskelijauhria hitaasti aivopestään kommunikaatioteoreettisilla käsitteillä muuttumaan empatiakonemaiseksi ammattirakastajaksi.

Hirmuisen kuivaa on ihmistiede useimmiten, eivätkä sitä voi sairaanhoitajat ammattijärjestönä välttää pyrkiessään suurten seuraan vaikuttimenaan arvonanto ja raha kuten kaikilla muillakin. Hoitoprosessikäsite on niin tietokonemaisen selkeä ja kommunikaatioprosesseille perustuva, ihmisen irrationaalisuutta aliarvioiva, että se houkuttelee luokseen erityisesti hallintoa rakastavia lohikäärmeitä. Käytännön elävälle työntekijälle se pysynee melko vieraana. Esipuheessa tähdennettiin erityisesti holistisen; kokonaisvaltaisen hoitotieteen tärkeyttä. Ja sitten pilkottiin elämä ja ihminen teorioiksi. Samassa skitsofreenisessa liemessä uivat muutkin länsimaiset ihmistieteet.

Huomaan juuri tätä kirjoittaessani kämmeneni epämiellyttävän kuiviksi. Täällä Göteborgissa ei nyt helmikuun 6. päivänä ole tippaakaan lunta ja ulkona sataa roikaa vettä. Ei kirja voi tartuttaa.

(kts myös: Jaqueline Fawcett: Hoitotyön käsitteellisten mallien analyysi ja arviointi)