Ihmiset, nuo elämästä ja toisistaan niin monin tavoin vieraantuneet, ovat aina yrittäneet etsiä niin sisäisiä kuin ulkoisia juuriaan monin tavoin. Joku ottaa LSD:tä tai rukoilee teltassa omaa pientä jumalaansa. Toinen tutkii itsensä tai koko ihmisen sukua kirkon- ja historiakirjoista tai hakee mikroskoopin alta alkusynnyn avaimia geenejä kaivellen.

Oma erikoinen lajinsa ovat jo manalle menneistä laaditut monografiat, joiden kirjoittajat yrittävät kohteensa olemuksen avaimenreiästä nähdä vilauksen enemmän taivaan todellisuudesta. Historiaa sinänsä ei ole olemassa, vain historijoitsijoiden tietoisuuden saunalyhtyjä loputtomuuden yössä, kuten sekä yksilöllisten että kansallisten historiantulkintojen suuri keskinäinen erilaisuus ja vahva riippuvuus ajasta ja poliittisista tekijöistä osoittaa. Onnistunut kohteenvalinta on tutkijalleen peili jossa heijastella omien kykyjen ja rajoitusten mutkittelevaa rajapintaa.
 
 

Liekö Lääkintöhallituksemme entisenä pääjohtajanakin toimimaan ennättäneen, jo 69 vuoden ikään ehtineen Erkki Kivalon veri vai ammatti häntä korvanleikkuustaan mutta myös tauluistaankin kuuluisan hollantilaisen taidemaalari Vincent van Goghin elämän äärelle enemmän vetänyt, onhan hän sekä hermo- että mielitautien erikoislääkäri. Lääketieteelliset mielipiteet van Goghin hatunalaisesta tilasta ovat aina tavanneet jakautua juuri näille kahdelle medisiinan alueelle.

Van Goghin saamia diagnooseja ovat mm. vaimentunut epilepsia, epileptoidinen psykoosi, skitsofrenia, neurastenia, aivokasvain, psykopatia, syfiliittinen (kuppataudin aiheuttama) skitsoidis-epileptinen tila, syfiliittinen aivokalvotulehdus, faasinen hallusinatorinen psykoosi, krooninen auringonpistos, depressio, mania, silmien viherkaihi, krooninen digitalismyrkytys sekä altistuminen maalausväreille - ovatpa pojat Gogh-raukan kimpussa varsin melskanneet!

Nämä diagnoosit keskittyvät eniten van Goghin kolmen viimeisen, sekä kipeimmän että samalla myös taiteellisesti parhaimman elinvuoden aikaan korvanleikkuuvuodesta 1888 itsemurhavuoteen 1890. Hän oli kuollessaan vasta 37-vuotias. Tietoa hänestä jäi näiltä vuosilta runsaasti, ovathan kuuluisan hullun tempaukset ja mielisairaalareissut toista kuin rahvaan mellastelut.

Kivalo tulee kuitenkin siihen tulokseen, että hullu ei van Gogh ollut. Kivalo rakentelee enimmäkseen neurologisia analyysejä joihin punoo hiukkasen sisätautioppia ja psykiatriaakin. Hänen mielestään on todennäköisintä, että van Gogh kärsi aivojen ohimolohkoepilepsiasta, koska hän kärsi kuulo- ja näköharhoista, omasi käyttätytymisautomatismeja, sekavuustiloja, kontrolloimatonta toimintaa ja liikkeitä ja kohtauksen jälkeen jopa viikkokausia kestäviä väsymys- ja uupumustiloja. Van Goghin kasvojen epämuotoisuus taas viittaa aivojen vähäiseen epämuodostumaan tai synnytyksessä vaurioituneeseen ohimolohkoon. Myös tuberkuloosin aiheuttama kudostuhopesäke aivoissa on voinut osasyyllisenä, samoin tippurin ohella melkoisella varmuudella ollut kuppatauti, joka on saattanut aiheuttaa tuberkulooman kaltaisen kasvaimen tavoin käyttäytyvän kudosvaurion aivojen pohjaosissa. Aivoverisuoniepämuodostumakin on epäiltyjen listalla. Näin Kivalo.

Alitajunnan viesteihin turvautuu Kivalo selittäessään miksi van Goghin itsemurha oli saattanut olla häntä vuotta aikaisemmin kuolleena syntyneen samannimisen esikoisen sijaisena olemisen päättymistä kun seuraava sukupolvi hänen veljensä lapsen muodossa oli syntynyt. Van Gogh oli em. syystä nähnyt kyläkirkon vierustalla hautakivessä oman nimensä, joka ei voinut olla vaikuttamatta häneen esikoisen kohdistettujen odotusten siirryttyä tuon kuoleman vuoksi häneen.

Neurologia vie Kivalon mielestä pisteet kotiin siksi, että van Goghin vuosia kestäneet uskonnolliset ja filosofiset pohdinnat, parasosiaalisuus, äkilliset mielenpurkaukset, välinpitämättömyys, loputon kirjeiden kirjoittamis- ja puhumistarve yhdessä viittaavat nimenomaan aivoperäiseen eikä persoonallisuuden häiriöön, koska oireisto oli niin laaja. - Tästä päätellen vaikuttaa kyllä siltä ettei Kivalo ole mitenkään hirvittävän pitkiä aikoja hullujen temppuja seuraillut, niitä riittää kyllä joka lähtöön aivan tavallisenkin tuotteliaasta seinäsellaisesta.
 
 

Kivalo pyrkii van Goghista luovuuden mysteerin korkeuksiin kertomalla muistakin kuuluisista ja kipeistä taiteilijoista, kuten F.M. Dostojevski (epilepsia), Francisco Goya (mahdollisen aivokupan aiheuttama kuurous), Dmitri Sostakovitsh (kranaatin sirpale päässä), George Gerschwin (aivokasvain). Hän ei kuitenkaan irtaudu lääketieteellisestä perusajattelustaan, joten luovuuden ja sairauden väliset suhteet jäävät lähinnä luokitteluiksi. Taiteilijoiden kokemat onnentunteet ja mahtavat visiot kääntää hän vain lääketieteen kielelle, mutta ei siitä huolimatta toki yhtään kiellä heidän taiteellisten tuotostensa arvoa. Sairautta hän ei näe luovuuden lähteenä, vaan arvelee sen osuuden olevan tietyissä tapauksissa katalysaattorin tapaisen: turhista sidonnaisuuksista ja estoista vapauttajan, joka itsessään ei omaa luovuutta, vaan vain avaa sairaudesta riippumattomalle luovuudelle portit ulkomaailmaan.

Mitä tästä kirjasta jää kysyvän käteen? Kivalo on yksi lapiomiesten pitkässä sarjassa lääketieteellisen arkeologian historiassa. Lääketieteen toisenlaisesta luonteesta johtuen en usko tällaisen muinaistutkimuksen antavan muille lähimainkaan niin paljon ajattelemisen aihetta kuin vanha kunnon ortodoksiarkeologia. Kirjoittajan omakohtaisena löytöretkeilynä - vaikka venhon köysi tiukasti kiinni kotisataman pollarissa pysyykin - on teksti tietysti ollut virkistävä kokemus. Van Goghin elämänvaiheista kiinnostuneille on Kivalon huolella kokoama kirja tietysti sangen sopiva.
 
 

Kivalolaisen ajattelun vastapainoksi, erittäin kiintoisaksi vertailukohdaksi ja ajattelun aiheen antajaksi laitan lääketieteen todellisuuden kiikkulaudan toiseen päähän katkelman psykiatri Carl Gustav Jungin kertomuksen omasta sairauskokemuksestaan.

Vuonna 1944 katkaisi Jung jalkansa, sai päälle sydänkohtauksen ja häälyi sekavana kuoleman rajalla. Tuona sairausaikana hän näki öisin kolmen viikon ajan vahvoja visioita tietämättä oliko unessa vai ekstaasissa. Kaiken muun ihmeellisen ohella hän muun muassa leijui noin 1500 kilometrin päässä maapallosta, näki maallisen elämänsä harhakuvaksi astuessaan avaruudessa leijuvan kivitemppelin sisälle, oli osallisena mystisssä vihkimysmenoissa amfiteatterissa, koki sairaalahuoneessaan niin voimakkaita pyhyyden tunteita, että pelkäsi sen vahingoittavan hoitajaansa.
 

"Kaikki nämä elämykset olivat suurenmoisia ... on mahdotonta edes kuvitella noiden näkyjen aikana kokemaani kauneutta ja intensiivisyyttä. ne olivat kaikkein valtavimmat mitä koskaan olen kokenut .... pohjimmiltani en ole enää tuon ajan jälkeen, vaikka uskoni maailmaan onkin palautunut, kokonaan päässyt irti tunteesta, että "elämä" on se pieni olemassaolon osa, joka näytellään erityisesti sitä varten laaditussa kolmiulotteisessa maailmanjärjestelmässä ... en olisi koskaan voinut kuvitella, että ihminen voisi kokea jotakin tällaista, että ikuinen autuus olisi mahdollinen. Näyt ja elämykset olivat täysin todellisia, niissä ei ollut mitään keinotekoista eikä pakotettua, vaan kaikki oli ehdottoman objektiivista."

(C.G. Jung: Unia, ajatuksia, muistikuvia. Sivu 317. WSOY 1985)