Irma Kerppola: Kirjeitä R:lle. 224 sivua. WSOY 1981

Kerppolan isän, "vanhan professorin kuolema" kosketti monia suomalaisia hänen tyttärensä kertomana. Kerppola on sittemmin kirjoitellut lääkärinammatistaan, värssykirjaa pojalleen, teerunoja, Ihmisen Ääntä ja tullut entistä tunnetummaksi.

Nyt on kirjeiden vuoro R:lle, hänen entiselle tuttavalleen ja potilaalleen. Pienet tyylisekoitteiset luvut ovatkin kovin kirjemäisiä, päiväkirjanomaisia. Hän vaeltelee niin ajassa kuin paikassakin vapain miellejohtumin tekstiään teemoittelematta. Rinta rinnan saavat käydä niin menneen muistot kuin tulevaisuuden aavistelut, kirjallisuus ja lääkärinammatti, reseptiohjeet ja Amnesty International, politiikka ja haaveksunta.

Ajan kulku värjää hänen tekstiään entistä vahvemmin. Lapsuuden ja nuoruuden muistot kuplivat himmeinä, hiljaisina, usein alakuloisina. Hän on syrjästäseuraaja; kuin kuvaamansa varjomaiset naiset kahviloiden nurkkapöydissä tilaamassa haikean haaleaa teetä ja kuivettuneita omenaleivoksia. Hän keräilee elämän palasia tietämättä mitä niillä tekisi. Taidekaan ei siinä auta. Hänet on sivullisuuden sirpaleista tehty. - Perhekin on muukalaistumassa, mies omissa riennoissaan, lapset kodista kadonneena ja hän kotinsa tyhjentyneellä pihamaalla kyselemässä, "mikä kauhea, heltymätön luonnonlaki paneekaan ihmisen aina eniten loukkaamaan ja rasittamaan läheisimpiänsä, puolin jos toisin".

Tunsin Hiilelläpiirtäjän; erään hänen ihmisistään. Rakkaan Hiilelläpiirtäjäni sielu heijastuu hänen tajuntansa peilistä vain osittain minulle tuttuna. Niin olemme me ihmiset yksin, tunnemme toisemme, mutta emme sittenkään. Tuttuina muukalaisina kohtaamme ja eroamme.

...R:kin alkaa unohtua. Fyysinen etäisyys kasvaa myös henkiseksi: "En enää tiedä, mikä paidoistanne on päällänne tänään, oletteko hiukan käheä, mihin kohtaan kasvojanne ilmestyy uusia hienoja vakoja, missä järjestyksessä ohimohiuksenne menettävät värinsä. - Ja näiden pikkuseikkojen puuttuessa unohdan ehkä kaiken."