Lääketiede hoitotiede / nollatiede rottatiede / häntätiede viiksitiede / titraus ja analyysi / ihmisparka missä syysi / että jouduit tähän asti / tuskan tunnet katkerasti

Näin Oulun yliopiston monin tavoin ansioitunut entinen radiologian professori Yrjö Pekka Vuoria, 71, vuonna 1989 kirjassaan 'Sairaala Suomessa', jonka hän aloittaa: "Kirja jonka nyt aloitat, ei ole väitöskirja .... vaan pikemminkin tunteellinen esitys Suomen sairaaloista". Ja niin tottavie tunteellinen olikin, sellaista pärinää Suomen sairaalabyrokratiaa vastaan josta tieteellinen ote oli todella kaukana.

Väitöskirja tuosta tekstistä kuitenkin tuli. Vuorian vuosia uhmaava ehtymätön aktiviteetti on jälleen antanut uuden likimain uskomattoman todisteen voimastaan.

On riemastuttavaa verrata hänen tuoretta teoreettisen filosofian väitöskirjaansa vuoden 1989 tulitukseen. Samaa tekstiähän se, toisella tavalla vain tarjottuna. Kuinka arkkipoleemikko on pystynytkään sitaisemaan rehevän kielensä länsimaisen filosofian kureliiveihin! Mutta vain vaivoin, vaikka hänen filosofian opintojensa juuret ulottuvat aina omaan syntymävuoteeni 1945 saakka. Filosofian ajatussaumojen välistä pursuaa edelleen väkevä sanomisen halu.

Vuoria on salakuljettanut itsensä filosofian vankkureissa Lääketieteen Establishmentin Suureen Sairaalaan repäisemään Pelon Rautaesiripun auki narsististen lääkäreiden kollegiaalisen salaliiton vehkeilevän hiljaisuuden edestä, paljastamaan sairaanhoitoa haittaavat parasiittitoiminnot ja toimintahäiriöt, julistamaan markkinavoimien taikasanalla vapaan kilpailun ja yksityissektorin kunniaan, perustamaan ohjailusta vapaita pieniä kokeiluklinikoita, vaatimaan potilasparoille hoitopaikan valinnanvapautta, poistamaan lääkärin ja potilaan kohtaamisen halvaannuttavan ylhäältäpäin sanelemisen autuuden virhepäätelmän, ja toivottamaan hoitotieteen helkkarin tuuttiin.

Autoritaarisuus, vastuuttomuus, hoitoketjujen katkeamiset, pitkät hoitojonot, hukkuneet potilaskertomukset, keinotekoiset terveys- ja sairausluokitukset ja muut Vuorian tykityksen kohteet, kaikki ne löytyvät kaikkialta julkisen terveydenhuollon organisaatioista.

Tohtorin miekalle olisi töitä.

Potilaan ja häntä hoitavan henkilön kohtaaminen ilman sääntöjä ja määräyksiä, siinä Vuorian tärkein lääke. Hän kuvaa kyllä hyvin tuota kohtaamista haittaavan Suuren Sairaalan vääntyneisyyden, mutta jättää sen sijoittamatta inhimillisiin kulttuuri- ja yksilöpsykologian kehyksiin, jonka vuoksi se jää kaukaiseksi mustaksi möykyksi, liian helposti vihattavaksi. Yksikkö- ja osastotason ratkaisuehdotuksia; sulakkeen vaihtoja ylijännitteisessä verkossa hän ei esitä, vaan laittaisi koko verkon uusiksi tasolla, johon tarvittaisiin harvinaista poliittisen päätäntävallan ja yksilöllisen taitavuuden yhdistelmää, eivätkä poliitikot hänen väitöskirjaansa taitane lukea. Byrokraatin pää ei Pyhän Yrjön sanan säilästä putoa, eikä sitä Vuoria itsekään usko.

Vuorian väitöskirjatyön ohjaaja, dosentti Esa Saarinen toivoo teoreettisen filosofian hedelmöittävän lääketiedettä, mutta siihen se on liiaksi oman perintönsä sitoma, valitettavasti, rationalismin kukkanen itsekin. Sairaanhoitoa sääteleviä kulttuuri- ja yksilötason syitä ei paljoa valaista muutaman sisäisesti loogisen ajatusketjun avulla. Rationalistisen virhepäätelmän käsite, sairaanhoidon toimintojen jako kahtia todellisen ja abstraktin kanssaihmisen ideaan, ja muutaman muun operaatiovälineen käyttö käy kyllä loogisen kurinalaisuuden näytteeksi, mutta ne ovat elävään jatkokeskusteluun liian tiivistettyjä, kansankieleen laveuttamista vailla.

Paljon virtaa vielä vettä Oulujoessa ennenkuin vuorialaisuus ei ole vastakulttuuria. Sitä odotellessani totean vain jotta olipa piristävä väitös kuitenkin, vaikka englanniksi onkin ja filosofian suitset suussa. Vasta terveydenhoidon erikoistumisopintojen filosofisiin seminaareihin se saattaisi sopia, silloin on tekstin ymmärtämiseen tarvittavaa käytännön kokemusta jo kertynyt.

Toivon Vuorian jaksavan kirjoittaa vielä kolmannenkin teoksen; yhdistelmän näistä kahdesta, sellaisen joka ei antaudu länsimaisen filosofian Skyllan syötäväksi, ja joka ei toisaalta ajaudu liian syvälle Kharybdiksen vinhasti virtaavaan poleemiseen nieluun.

Liiteartikkeli edelliseen:
Potilaan Valinta

Autokorjaamon saa valita, mutta ihmiskorjaamoa ei. Suomalaiset ovat todella pienellä murinalla tyytyneet kohtaloonsa vaeltaessaan sairaina oman, ja vain oman alueensa kunnallisiin parannuspilttuisiin. Oulusta on kuitenkin juuri nyt karjahtanut lääketieteen ja filosofian tohtori Pekka Vuoria vaatiessaan potilaille valinnan vapautta julkista terveydenhuoltoa kritisoivassa väitöskirjassaan Philosophical Aspects of Public Medical Care.

Maallikoiden käsityksiä hoitopaikoista ohjailevat enimmäkseen kuvitelmat, tavallisimpana keskussairaaloiden paremmuus terveyskeskuksiin nähden. Hoitopaikka sinänsä ei ole hyvä tai huono vaan tietyt henkilöt siellä. Hoitoammattilaisten käyttäytyminen, ei heidän todellinen taitonsa, muovaa eniten potilaan käsityksiä heistä. Todellinen tieto asiansa osaavista on sisäpiiritietoa kuten kaikkialla muuallakin yhteiskunnan loputtomissa lokeroissa. Mainoksissa kehuvat hyvät ja huonot yhtä suureen ääneen omaa erinomaisuuttaan, vaan tuttavat, ystävät ja virkaveljet supsuttavat toisilleen sen todella parhaan autokorjaamon ja kuutamourakoitsijan.

Hirvittävän harvinaista ei ole, että pieneen terveyskeskukseen, mielenterveystoimistoon tai aluesairaalaan on sattunut työntekijäksi muutama tosi tonttu, jolloin aluerajoitus on todellinen ongelma. Huonosta hoidosta vapautuu silloin vain yksityissektorille kannetulla kalliilla rahalla.

Toisin on Länsi-Ruotsissa. Holhousyhteiskunta numero ykkösen seitsemältätoista korkealta terveydenhuoltopoliitikolta (Planeringsnämnden för landstingskommunala angelägenheter i de västsvenska länen) kävi käsky, että koko Länsi-Ruotsin sairas kansa oli vapaaksi pantava, ja niin 1.1.1991 alkaen saivat Göteborgin ja sitä ympäröivän neljän läänin (Halland, Skaraborg, Älvsborg ja Bohuslän) potilaat äänestää jaloillaan sekä yleissairaanhoidossa että lähetteen saatuaan myös erikoissairaanhoidon 21 sairaalan välillä. Viisikymmentä pikkualuetta yhtyi yhdeksi ainoaksi. Neljän vuoden jälkeen paikallinen väestö on uudistukseen edelleen erittäin tyytyväinen.

Valinnanvapaus maksimoitiin niin, että jopa tahdosta riippumattomaan eli pakkohoitoon vietäväkin potilas saa pitkälti vapauden valita pakkohoitopaikkansa! - Miltähän se meillä tuntuisi, Muurolasta ja Länsi-Pohjasta OYKSiin...

Moinen vapaus vinoutti vanhaa järjestelmää. Vallankin Göteborgin sairaanhoitoon hakeutumisen kokonaismäärä kasvoi, seurauksena ristiriidat eri alueiden välillä vallankin Hallandin ja Älvsborgin sairaanhoidon ekonomian kärsiessä rakennemuutosten ehtimättä mukaan vauhtiin. Suosituimmat klinikat tukkeutuivat pakottaen niitä karsimaan muuta toimintaansa, koska vieraspaikkakuntalaisista ei enää voinut kieltäytyä eivätkä rahavirrat kulkeneet potilasvirtojen mukana.

Ratkaisua haetaan nyt vuoden 1996 alussa käynnistettävästä entistä vahvemmasta katto-organisaatiosta (Landstingskommunala förbundet), paikallistasolla kun oma napa näet pyrkii näkymään selvimmin.

Potilaan valinnanvapaus ja sairaanhoidon yksiköiden kilpailuttaminen kasvattaa näin menoja ja byrokratiaa. Suunta on päinvastainen Vuorian hahmottelemille pienille byrokratiavapaille kokeiluklinikoille. Viimeisetkin paikalliset erot potilaan suorittamista maksuista aiotaan tasa-arvoisuuden nimissä poistaa ehkä jo ensi vuoden alusta. Sama väkinäinen hinta saadun palvelun laadusta riippumatta on vapaiden markkinoiden negaatio, romahdusaltis pidemmällä tähtäimellä.

Potilaan sijasta kärsii nyt suojatyöpaikkansa menettänyt lintukotoonsa tottunut sairaanhoitoväki, joka ei saa enää ohjailla potilasvirtoja omaan todellisuuteensa sopivaksi. Näin ovat ruotsalaiset vapaaehtoisesti luoneet mielenkiintoisen pakkokoneiston länsimaisen oikeusvaltion arvolle sopivalla tavalla heikoimman vapautta pakolla puolustaessaan. Siinä myös todella onnistuneet, ainakin potilaan näkökulmasta.