Anna-Greta Lindehag: Ikä ja terveys. Suom Sinikka Kajava ja Otava (?!). Otava 1993.

Yhdistetään sekavasti Ruotsin hoivayhteiskunnan sosiaalitanttailua, vanhuuden myyttiä ja hoitotieteen ratsastamista lääketieteen maineen harjalla. Saadaan joko hoitotieteilijä tai lääkäri (ruotsalaisen demokratian 'hejsan svejsan Olle bara ja tittelit pois'-ilmiö) Anna-Greta Lindehagin "meidän vireitä vanhuksiamme" puolustava kirja, joka ei esipuheen jälkeen puolusta tai vastusta mitään, kunhan vain lapsellisen itsekeskeisesti vaatii kaikkia yhteiskuntasektoreita terveysriskien jäljitykseen. Se sekoittelee haja-aineksia yksiin kansiin kenellekään sopimattomaksi keitokseksi. Sitten se käännetään ruotsista huonosti suomeksi, lisätään huonotasoisia kuvia, osa niistä pystyynkuolleita haarautumia kaikkien hoitokuvien äidistä joka koostuu hymyilevästä potilaasta, hymyilevästä hoitajasta/lääkäristä, verenpainemittarista ja hoitolintukoto-onnea vakuuttavasta sokerisiloisesta kuvanalustekstistä.

Informaatiotaso on valittu sekavan hajanaisesti. Teoksesta löytyy toisaalta viisauksia tyyliin kukaan ei voi välttää vanhenemista, tai amputaation yhteydessä tietyt lihakset on katkaistu, toisaalta ilman mitään lisäselvityksiä äkkiä tokaistaan insuliinia muodostuvan Langerhansin saarekkeiden betasoluissa. Vaikka luumurtumakohdalla puhutaan ennaltaehkäisyn tärkeydestä, niin ei mainita mitään vanhusten liukastumista estävistä välineistä mutta todetaan kyllä että 'teknisistä välineistä´voi liikunnassa olla suurta apua, puhutaan luun kalkkiutumisesta kun tarkoitetaan kalkkikatoa, puhutaan nesteen imeytymisestä suolen sisältöön kun tarkoitetaan imeytymistä siitä pois, alaviitteessä toistetaan sama joka jo tekstissä kävi ilmi, ei vaivauduta ilmoittamaan tekstissä mainittujen potilasjärjestöjen yhteystietoja, käytetään kummallisia ja hullunkurisia sanamuotoja kuten acetylsalicyylihappo, glaukoma, rheumatoid artritis, ja otsikoissa milloin suomalaisen, milloin ulkolaisen väännöksen käyttö. Suomentajallakin siis sattumansa sopassa, joka viittaa Otavan kasvottomiin virkailijoihin jotka yhdessä Kajavan kanssa ovat käännöksen tehneet. Lisämausteina hyihyi viina, hyihyi tupakka ja hyihyi väärät ruokailuajat eikä edes yhtään kasviksia mukana niin terveyskasvatusta on taas jaettu ymmärtämättömille.

Omahoidosta ja käytännön ohjeista kiinnostuneille ei Lindehagin kirja anna mitään. Lääketieteelliset tiedot taas löytyvät paremmin selvitettyinä Kauneuden ja Terveyden sivuilta ja kirjastojen lääkärikirjoista ilmaiseksi. Mitä 'vireiden vanhusten' puolustukseen tulee, on asiallisen hymistelemätön teos vanhusten eristetyn aseman ja kulttuuriarvojen suhteesta Henri J.M. Nouwen ja Walter J Gaffneyn kirja Elämän pyörä, kustantaja Kirjapaja (1989), ja raamattuviitteitä vain haittaamattomat kymmenen. Heiko Ernstin mainio "Elämänilosta terveyttä" (Kirjayhtymä 1993) puolestaan erittelee herkullisella tavalla lindehagilaisen terveyskasvatustyylin tyhjyyden.

Lääketieteen kanssa on niinkuin uskonnon: kunhan liturgia on kohdistettu oikealle jumalalle, ei ole niin väliä saarnan tasosta. Elämää ja kuolemaa käsittelevät tekstit myyvät pelkän aiheensa painolla. Kun takakannen suosituslause "Teos soveltuu kaikille terveyttään vaaliville ja terveydenhoidon ja sosiaalialan opiskelijoille" käännetään joka kohdaltaan kielteiseen muotoon, vasta silloin se tarkoittaa tämän hätäillen hutaistun kirjan varsinaista kohderyhmää.