Jorma Palo: Saanko elää, saanko kuolla - hoidon rajat. WSOY 1992

Vuodesta 1988 on lääketieteen ja kirurgian tohtori, Helsingin yliopiston neurologian professori ja Helsingin yliopistollisen keskussairaalan johtajaylilääkäri Jorma Palo (56) kirjoittanut hoidon rajoista takakansitekstin mukaan. Otavan kustansi kuitenkin jo vuonna 1986 kirjan Aivojen salaisuudet, jossa hänen ammattiseulansa anemisoi hänen kulttuuri-ilmiöiden puolelle yrittelevää tekstiään turhan paljon.

Vuoden 1990 lopussa häneen iski syöpä, jonka uusiutumisen pelon varjossa hän nyt elää. Ehkäpä sen ja kuluneiden vuosien yhteisvaikutus on saanut hänen tekstiinsä aikaisempaa lauhkeamman, nöyremmän sävyn ilman entisen kaltaisia letkautuksia. Kirjan perusrakenne on kuitenkin sama kuin kuusi vuotta sitten: osittain vanhoista Helsingin Sanomien kuukausiliitteissä ilmestyneistä lehtiartikkeleista koostettuja pakinanomaisia terveysvalistuspalasia, joista hän on tänä vuonna (1992) saanut J.V.Snellman-palkinnon ja Valtion tiedonjulkistamispalkinnon.

"Minua on moitittu setämäiseksi (kansanvalistuksen, terveyskasvatuksen ja terveystiedon jakamisessa) .... olen idealistisesti luullut kaikkien pyrkivän yhteisvoimin tautien ja kuoleman estämiseen ... valitettavasti olen erehtynyt" kuvaa hän itseään. Hänen tekstiään leimaakin hänen ammattisitoutumaansa heijastava tietty lääkäriopettajamainen idealismi. Erittäin useiden lääkäreiden tekstejä leimaa sama piirre: teksti on enemmän lääkärin kuin ihmisen silloinkin kun kirjoittaja yrittää hetkeksi irtautua ammattiotteestaan. Lääkärin ammatti raskaudessaan ja dramaattisuudessaan näyttää vuosikymmenten saatossa syöpyvän ihmisen ytimiin asti.

Miltei täysin samantyyppinen kirja on lääkäri Lauri Kanteleen kirjoittama Lääkärin palapeli (WSOY 1989). Kantele ei saanut syöpää vaan keuhkoveritulpan. Hän on Palon tapaan vapautta kaipaava uskonnonkin suuntaan ulos kurkisteleva lääketieteen häkkilintu. Palon jumalatarkastelussa on jotain melkeinpä liikuttavaa: "Minulla on jumalattomat aivot ... sairastuttuani haravoin niitä vielä kerran, mutta turhaan, sillä vähäisintäkään merkkiä jumalasta en ole niistä löytänyt". Hän ei lähde lentoon uskontoa tavoittamaan vaan Kanteleen tavoin yrittää tehdä sen vaarattomaksi pyydystämällä sen lääketieteelliseen käsitehäkkiinsä epänormaaliksi tajunnantilaksi, epilepsiaksi, huumevaikutukseksi, sensoriseksi deprivaatioksi, harhoiksi ja mielenhäiriöksi. Vastenmielisyys vaihtoehtolääkintää ja vallankin kaikkea mystiikalta haiskahtavaa kohtaan kuuluu klassiseen lääkärikuvaan sekin.

Kirjan mielenkiintoisimmat luvut osoittavat lääketieteellisten käsitysten vaihtelevan ajan ja paikan mukaan yhtä rajusti kuin kansanlääkintä- ja terveysvalistuskäsitystenkin. Muut luvut käsittelevät aktiivia eutanasiaa, elinlahjoituksia ja eettisesti ratkaistaviksi mahdottomia yhtälöitä päätettäessä kuka saa hoitoresurssien rajallisuuden vuoksi elää, kenen täytyy kuolla.

Terveyskasvatusinformaatio on sulatettu kaikkialle tekstiin valumaan lääketieteellisen faktan helpon pikaisesti nautittavien haarukkapalojen päälle. Terveyskasvatusallergikot voivat saada tästä ajoittain vihertävästäkin tekstistä hiukan punoitusta, mutta muuten teksti on eritoten lääketieteen ja sosiaaliekonomisten realiteettien keskinäisten suhteiden kuvaajana tiedonjulkistamispalkintonsa arvoinen.

katso myös:
Mies, joka ei ollut mistään kotoisin
Sängyssä vai kylppärissä