Beata Bishop: Paranemisen aika. Suom. Arto ja Kirsti Angervo. WSOY 1988.

Kansa tiesi homeen parantavasta vaikutuksesta ennen penisilliinin keksimistä. Kuka siis tohtii täydellä varmuudella mennä mistään vaihtoehtoisesta hoitomuodosta väittämään, että se on täyttä roskaa? Vaikka kyllä sentään aika monista, niin psykologisista kuin lääkehoitomuodoista, niin täyskaheleita tuntuvat monien ideoiden isät olevan - joka sekään ei tietysti kokonaan sulje pois mahdollisuutta itse menetelmän arvosta.

Mihin ihmeeseen sijoittaisi tohtori Max Gersonin syöpäterapian? Kirjan esipuheen kirjoittajalääkäri Mount on sitä mieltä, että Gersonin oma viisikymmentä potilastapausta esittelevä kirja A Cancer Therapy Results of Fifty Cases sekä sen jälkeen Gersonin Meksikossa Tijuanassa olevan klinikan kuukausiraportit vahvistavat, että terapia on "yksi menestyksekkäimmistä syövänhoidon kaikista luonnonterapioista".

Gerson kuoli 78-vuotiaana vuonna 1959, vain kaksi kuukautta ennen kuin New Yorkin tiedeakatemia pyysi häntä jäsenekseen! Yhtä hullusti kävi vuonna 1946, jolloin hän oli vähällä saada senaatin lakiesityksen kautta varoja tutkimutyöhönsä, mutta syövän tavanomaisia hoitomuotoja kannattava eturyhmittymä kumosi lakiesityksen. Epäonnea oli Gersonilla sitäkin ennen. Vuonna 1932 hänen Berliinin lääkäriseuralle pitkien ponnistelujen jälkeen pitämäksi tarkoitettu esityksensä jäi Hitlerin valtaannousun vuoksi pitämättä. Näin kertoo Beata Bishop, kirjan kirjoittaja.

Gersonin terapia ei ole helppo. Se perustuu ideaan ruumiin natrium-kaliumtasapainon muuttamisesta, johon tarvitaan peräruiskeita, tyroidia (?), maksamehuja, vitamiineja. Tarvittavien mehujen, biologisesti viljeltyjen vihanneksien ja hedelmien kokoaminen, kaliumliuosten tekeminen ja kahviperäruiskeiden ynnä muiden ihmeellisyyksien kanssa touhuaminen ottavat niin paljon kukkaron, ajan ja hermojen päälle, että monilla ole mahdollisuuksia edes aloittaa terapiaa ja toiset jättävät sen kesken ainakin silloin kun palaavat klinikalta takaisin kotiin. Jos ovat klinikalle sen kalleuden takia edes päässeetkään. Teollisuuden rasitteita ruumista kohtaan pyritään välttämään viimeiseen asti: ei ehostusta, ei hiusten värjäystä, ei hajuvesiä, deodorantteja, ei talouskemikaaleja, painekattilaa ja alumiinivälineitä, ei mitään keinotekoista, kemiallista, myrkyttävää. Ei edes televisiota, ei ainakaan klinikalla, koska siitä lähtevää säteilyä pidettiin epäterveellisenä.

Bishop, melanoomasta eli yhdestä kaikkein rajuimmin leviävistä syöpälajeista parantunut, väittää Gersonin syöpäterapialla olevan parantavaa vaikutusta myös sydän- ja munuaisvaivoihin sekä MS- eli multippeliskleroosi-tautiin ja Alzheimerin tautiin eli preseniiliin demenssiin. - Liioitteluja tai ei, klinikalla dokumentoituja nekin tapaukset kuulemma ovat, lienevätkö paremmilla vai pahemmilla kriteereillä kuin traditionaalisten sairaaloittemme rutiinissa. Voinko suoralta kädeltä kieltää sitä, että terapian aikana Bishopin oikean jalan suuren poistoleikkauksen ihonsiirrännäisalue vihdoin alkoi tuottaa elävää ja tuntevaa kudosta, vasemman silmän näkö, viisi vuotta vanha kylkiluuvamma ja nuoruudessa loukkaantunut oikea polvi paranivat, harmaantuneet kulmakarvat muuttuivat tummiksi jälleen ja leuan suuri ruskea ikäläikkä hävisi kokonaan? Ja että vuosien 1981 - 1984 välisen terapian aikana oli nivusessa oleva melanooman etäispesäkemöykky saanut ympärilleen lapsen nyrkin kokoisen puolentoista senttimetrin paksuisen lujan kapselin, jonka sisältä vielä tavattiin melanoomasoluja? Eikö oikeastaan ole luonnollisinta ja yksinkertaisinta, että täydellinen elintapamuutos, tempautuminen pois teollisuusruokien ääreltä, ruumiin ja mielen harmoninen yhteisponnistus, ne kaikki vaikuttavat kaikkiin oireisiin, kun oireparannuksen sijasta parannus kohdistuu syyhyn?

Pelkkään fyysiseen hoitoon ei Bishop tyytynyt, vaan käytti rentoutumista, aktiivimielikuvatekniikkaa ja raivokasta sisua syöpäänsä vastaan taistellessaan, näki unta milloin kallioon raivoisasti takertuneesta sisukkaasta, myrskylle peräänantamattomasta skorpionista, omasta tähtimerkistään, milloin näki sen taistelemassa ravun (syövän merkki) kanssa. Hän päästi ulos vuosien itseensä hautaamaa törkyä psyyken tasolla, mutta myös ruumiillisesti kahdenkymmenenkuuden "leimahduksen" eli yllättävien mutta asiaankuuluvien ruumiin myrkyistävapautumisjaksojen muodossa.

Koska jokaisella asenteella on vastineensa ruumiin reaktioissa, voisiko olla niin, että tuolla vastaantaistelemisen hengellä on jotain tekemistä fyysisen tason vastaantaistelulla; immuniteetilla? Siksikö Bishopin tahto oli luja, että hänen ruumiinsa solut, kaikki toiminnot toimivat niin immuunisen saumattomasti syöpää vastaan? Vai päinvastoin: tahto syy ja immuniteetti seuraus? Jumalan lahja vai geneettinen ominaisuus?

Hyvin ja elävästi, ja kaikesta edelläolevasta huolimatta silti niin selväjärkisen tuntuisesti vanha lehtinainen ja BBC:n toimittaja Bishop kirjoittaa, että olen taipuvainen uskomaan etteivät hänessä tapahtuneet muutokset mitään höpsön itsesuggestioita ole olleet. Kirjansa lopussa hän vielä antaa yleisen julistuksen ympäristömme ja sen osana oman ruokamme tuhoamista ja myrkylliseksi tekemistä vastaan. Olen tietänyt oman elämäntapani tuhoavuuden omaa ruumistani kohtaan, mutta harvoin terveysprofeetat hulluudellaan minuun mitenkään tehoavat. En usko Bishopinkaan kirjan jälkeen muuttuvani, mikä minua surettaa, mutta en voi kieltää, että hänen kuvauksena porautui minuun sen verran syvälle, etten tuntikausiin päässyt karkuun sitä tietoisuuden valokeilaa, jossa näin oman ruumiini tunkkaisuuden ja elintapani velttouden.

Aina voi tällaisen yhden tapauksen huitaista syrjään sattumaan vetoamalla. Syövätkään kun eivät aina etene tasaisesti. Melanoomakin voi pysyä poissa vaikka kymmenen vuotta ja sitten aivan äkkiä suhahtaakin viikate. Mutta jospa tästä kaikesta huolimatta sittenkin... jospa ne viisikymmentä muuta todistavat sittenkin jotain?