Eniten inflaation kärsineenä sanana tulee mieleen ensinnä rakkaus. Tämän sanan kanssa ollaan upoksissa ryhmässä jos toisessakin. Vallankin monet uskonnolliset ryhmittymät ovat tästä aivan pääsemättömissä. Raiskaajavuorossa seuraavina ovat lukuisat filosofiset ja psykologiset suunnat.

"Eikö rakkaus ole sielun korkeinta elämää? Ja eikö korkein kaikessa ole ikuinen salaisuus?" aloittaa ruotsalainen psykologi Barbro Lennér-Axelsson siteeraten rakkauskirjaansa. Tähän olisikin ollut sopiva lopettaa. Olematta tiedettä enempää kuin taidettakaan rönsyilee kirja ihmisten välisen kiintymyksen eri muodoissa psykologista käsitteistösilppua ryöpytellen löytämättä mitään selkeyttä edes tyylissä. Lähdeluettelossa on kyllä 130 viitettä, mutta hakusanasto puuttuu, jolla ei toisaalta paljoa kyllä tekisikään aiheen käsittelyn pätkiintyneisyyden vuoksi.

Aineisto muodostuu Göteborgissa tehdystä noin viidensadan 8-60-vuotiaan henkilön haastattelun systematisoimattomista pitkin kirjaa sirotelluista vastauksista sekä etupäässä psykologisen kirjallisuuden lainauksista. Takakannen mainostama psykologinen analyysi jää sisällössä todella hataraksi. Tekijän motiiveista ei niistäkään saa oikein selvää. Mieskirjailijoiden sovinismi ja iskelmä- ja popmusiikki saavat alkukappaleessa sivalluksen, mutta ei tämäkään päämotiivilta tunnu. Jonkinlainen yhteiskunnan muuttamisen tarve kirjoittajalla kuitenkin on, koska kirjan lopusta löytyy yleistä julistusta "hyvin suunnitellusta yhteiskunnallisesta järjestelmästä, joka tukee psyykkistä terveyttä sekä työ- että kotielämässä" sekä kaipausta jonkinlaisesta rakkauskoulutuksesta seksikoulutuksen ohelle peruskoulun kaikille luokille.

Lenneer-Axelsonin kapean yleistävä sillisalaattityyli ei innostane muita kuin muutamia irrallisia korulauseita rakkaudesta heiteltäväksi kaipaavia. Silloin on hyvä esimerkiksi väittää, että koska romanttinen rakkaus on yleisesti hyväksyttyjen käytössääntöjen ulkopuolella, siitä seuraa, että intohimot liekehtivät kuumimpana avioliiton ulkopuolisissa suhteissa, että ei ihme että "monet vastustavat työmaakuljetusta" kun työmatka on ainoa yksinäinen hetki monelle nyky-yhteiskunnassa, että Kiinassa puoli vuosituhatta ennen Kristusta alkoivat runoilijat sepittää romanttisen rakkauden kuvauksilleen surullisia loppuja, jotta ihmiset ymmärtäisivät, kuinka tuhoisiin seurauksiin voi tuon kaltainen rakkaus johtaa, ja koska se on yhteiskunnalle vaarallista yksilön loitontuessa siitä rakkautensa vuoksi .

Siedettävämpää tekstiä on saksalaisen perheterapeutin Günter Hoppen kirjoittama "Tunnesuhde avioliitossa". Vaikka hän pysytteleekin melko traditionaalisissa transaktioanalyysiä muistuttavissa kommunikaatioteoreettisissa viitekehyksissään, kirjoittaa hän kuvitellun tarinansa sentään sujuvalla tyylillä kertoessaan avioparin rakkauden kuolemasta, kuristumista seksivaikeuksiin ja uudelleen heräämisestä perheterapian avulla. Rakkaus saa hänen tekstissään jo sangen selvää todellisuuden tuntua. Tästä kirjasta saattavat sellaiset maallikot hyötyä, jotka painiskelevat omissa avioliittokriiseissään, mutta eivät ole uskaltautuneet vielä apua hakemaan, jolloin kirja saattaa tällaisen sysäyksen antaa. Pelkän kirjan avulla ei kukaan aviopari pysty kuitenkaan suhdettaan terapoimaan.

Tällaista kyllä luulee Thomas A Harris lapsellisessa transaktioanalyysia eli TA:ta esittelevässä kirjassaan "Minulla menee hyvin, entä Sinulla?". Muutaman vuoden sisällä on kirjasta otettu Suomessa jo seitsemän painosta. TA on kyllä mukiinmenevä käsitejärjestelmä havainnollistamaan terapeuttisten ja ei-terapeuttisten pikkuryhmien sisäistä kommunikaatiota ja siinä esiintyviä kitkatekijöitä tarjoamalla nopeasti opittavan yhteisen viitekehyksen, jossa intrapsyykkinen eli yksilönsisäinen maailma on jaettu vain kolmeen osaan (Vanhempi, Aikuinen, Lapsi). Yksilöiden välinen kommunikointi esitetään sitten näiden kolmen yksilönsisäisen tekijän erillisinä kommunikointeina keskustelukumppanin vastaavien osien kanssa. Psykoanalyyttinen viitekehys sisältää puolestaan paljon enemmän yksilön sisäisiä tekijöitä, ja se on aivan liian raskassoutuinen, suorastaan mahdoton muutamia kertojan kokoontuvan pienryhmän kommunikaation viitekehykseksi. TA:kin on kyllä vanhetessaan alkanut jakaa aikuisosaansa kolmeksi: eetokseksi, paatokseksi ja objektiivisen tietojen käsittelyn kerrokseksi (James & Jongewaard: Syntynyt elämään, sivu 282. Otava 1980). Näinhän se aatehistoriassa käy: oppi muuttuu innokkaiden seuraajien muokkaamana yhä enemmän, kunnes jonain kauniina päivänä TA:nkin piirissä tulee tapahtumaan jako esimerkiksi traditionalisteihin kontra opin uudistajiin, jollei koko oppi jo ole kuollut sitä ennen.

Opin perustaja Eric Berne pysyi hieman kyynisenä paremmin nahoissaan, mutta Harrisilla on maailmanparantajan klassiset oireet: hän luulee ja uskoo kirjansa ja uskonsuuntansa merkitsevän suuriakin maailmassa: "Uskomme, että tämä kirja voi antaa ihmisille toivoa ja olla eräänä merkittävänä lukuna käsikirjassa, jonka aiheena on ihmissuvun eloonjääminen." Hän yrittää myös pingottaa pienokaista teoriaansa koko suuren maailman ylle myös nykyhetkessä kuvitellessaan, että" ...jos kaikki kansainvälisiin keskusteluihin osallistuvat osaisivat TA:n kielen... silloin alkaisimme nähdä ratkaisun mahdollisuuksia... saatamme olla tulossa vaiheeseen, missä voimme luopua arkaistisista peloistamme..." Kun hän lisäksi on tunkemassa TA:ta kirkkoihinkin (koska hän näkee TA:n osana ihmiset vapaiksi tekevästä totuudesta) ja näkee uskonnollisen mystisen kokemuksen olevan Lapsen ja Aikuisen yhdistelmän, jossa Vanhempi on poissuljettu, voin vain todeta kuten vuosia sitten tämän saman kirjan ensipainoksen kritiikissäni:

Voi pyhä yksinkertaisuus!