Ritva Bergman: Hyvä olla. Otava 1989

Lastenkirjat ja seksioppaat ovat yhtä vaikeat kirjallisuuden lajit. Tätimäisyyden ja huolettomuutta teeskentelevän yliammutun maanisen "kylläkikkelijapimppikinsaasanoa"-tyylin välinen raja on seksologeille olemattoman kapea kannas käveltäväksi. Entä milloin muuttuu lapsi aikuiseksi niin mieleltään kuin kieleltään? Missä vaiheessa katoaa lapsen herttainen "äiti äiti, poppaa!" aikuisen tukkilaistyyliseen ilmaisuun "polttaa niin perkeleesti!"? Erittäin monet lastenvalistuskirjat eivät löydä muodollista ja tiedollista tasapainoa itsestäänselvyyksien ja käsittämättömyyksien välillä.

Vaikka tekstin muoto pysyisikin kurissa, on elämänkatsomuksellinen ongelma vielä jäljellä: mikä määrä totuutta lapselle sopii. Karkeammin ilmaistuna: kuinka paljon lapselle saa valehdella päin naamaa siten, että kaikki vielä taputtavat käsiään?

Kulttuurin tila on valehtelun määrää punnitessa otettava huomioon. Ennenvanhaan pystyttiin esimerkiksi haikaratarinoilla hämäämään maamme toivoja pitkäänkin, vaan sen valheet jäljet eivät nykyään pitkälle vie polvenkorkuisten napittaessa harva se ilta TV:stä sängyssä läähättämistä. Isi ja äiti siinä vaan harjoittelevat seuraavaa painimaaottelua varten? Seksiongelman ratkaisee Bergman sivuuttamalla sen muutamalla vaarattomalla lauseella, jotka toisaalta vaativat lapselta ilman eri selitystä tietämystä siitä, mikä on siemensyöksy, toisaalta on tavanomaisuudessaan ilmeisen selvää TV:n ja kavereiden kouluttamille nuorille.

Voiko pienempiä ja kaikkien hyväksymiä valkoisia valheita enää olla kuin Bergmanin väite yksinäisyyden tunteen menemisestä aina ohi? Härskimpi on väite, jonka mukaan ei lapsessa itsessään mitään vikaa ole, jos aikuinen on hänelle vihainen. Ovelana puolustuksena jatkaa Bergman, että "jos näytät tätä kohtaa kirjasta vihaiselle ihmiselle, saat nähdä, että hän haukkuu tämän kirjankin". Eikö vain olekin merkillistä tuo yksilöiden ja yhteiskuntien kyky saada valehtelu näyttämään hyveeltä?

Bergmanin tupakan ja alkoholin varovainen vastustaminen ovat tehottomassa kiltteydessään huvittavia. Hänen kehotuksensa ajatella, kuinka yksitoikkoiseksi liikuntakyvyttömän elämä muodostuisi ilman pyörätuolia, on ärsyttävän näennäistä vammaisempatiaa, normiterveyden automaattista ihannointia.

Bergmanin kirjan kokonaishenki on niin maailmaa kaunistelevaa aneemista jutustelua, että uskoisin vain todellisten kodin ansarikukkien; maailmalta lähinnä kaapissa piilossa pidettyjen lasten siitä jotain voivan oppia. Hän on ajatellut kirjan kohderyhmäksi 9-13-vuotiaita, mutta kyllä korkein sopiva ikäraja on tuo alempi. Muut menevät mieluummin videolta katsomaan Indiana Jonesin veren roisketta.

Bergmanin viaton pikkukirja kuuluu siihen täysin hyväksyttyyn vesitetyn aikuisvalehtelun ryhmään, joka koetaan traditioita kunnioittavaan lasten kasvatukseen kuuluvaksi. Eihän siitä olisi syytä nostaa tällaista meteliä. Ehkäpä minun olisi Pekka Saurin (Marja-Leena Parkkinen (toim.): Luottamus. WSOY 1989) lailla vain suostuttava "yhteisen edun nimissä pönkittämään tavanomaisuutta ja turvallisuudentunnetta silläkin uhalla, että tarpeettoman suuri osa todellisuudesta joudutaan määrittelemään tietynlaiseksi", katsoa vain päältä kun "maailma kiteytyy rakenteeksi, jossa kokemuksilla on oma nimensä, paikkansa ja merkityksensä".

Vaan silti, juuri pienuutensa ja huomaamattomuutensa vuoksi otin kirjan esiin yhtenä pisarana siitä hiljaisen ja laajan vaikuttamisen virrasta, joka laajuutensa vuoksi aina tehoaa, joko tarkoittamallaan tavalla tai saa nuoret kapinoimaan ja aikuiset ihmettelemään, mikä noihin nuoriin nyt meni, kun niin kauniit arvot lokaan tallaavat, sukupolvesta toiseen.