Olavi Moilanen: Elämän puhuteltavana. Julkaisija Therapeia-säätiön koulutusseminaari. Paltamon kirjapaino 1987.

Tekstin ulkoisesta muodosta en ole tavannut huomautella, vaan nyt on aika todeta pohjanoteeraus. Kirjapainoksi itseään kutsuvan Paltamon monistamon jälki on pientä, tiuhaan ahdettua huonolla matriisikirjoittimella sutaistua, kirjoitusvirheitä vilisevää. Tottakai ovat taloudelliset seikat tässä olleet määräävinä, vaan moiselle silti peukalot alaspäin ja roviolle!

"Tutkimus ahdistuksen käsittelystä herännäisyyden alkuvaiheissa ja tämän vuosisadan Kainuussa", niin kuuluu nyt helmikuun lopussa Jyväskylässä väitöstilaisuutensa pitävän, vaan tätänykyä Inarissa asuvan Olavi Moilasen kirjan alaotsikko. Tämä tutkimusalue ei kerro hänen tutkimusotteestaan , joka vanhoja partoja on ennalta kuulemani mukaan jo tutisuttanut.

"Tutkimukseen on tietoisesti jätetty henkilökohtaisten intressieni ilmeneminen. Tutkijan minä on aina keskeinen osa tutkimusta. Sen peittely-yritykset teennäisen objektiivisuuden avulla eivät lisää tieteellisyyttä."

Tämähän on ennenkuulumatonta: paljastaa nyt suoraan väitöskirjatöiden olevan oman subjektiivisuuden peittely-yrityksiä! - Vaan Moilanen osuu herkullisesti väitöskirjatöiden erääseen perusmekanismiin. Eivätkö monen väitöskirjan raapustajat naura partaansa osallistuessaan tiedemaailman kvasiobjektiivisuuden autorisoituun yhteisvalheeseen? Tosissaan he ovat, sen olen oppinut, mitä enemmän olen tullut heitä tuntemaan.

"Tietoisesti valitsin tutkimuskohteen omien ongelmieni perusteella."

Koska sairaskirjoja on ruvettu väitöskirjoiksi hyväksymään?, saattaisi häijympi kysyä. Ihmistieteiden menneiden vuosikymmenien kouristus matkia tehokkaaksi osoittautuneen subjektin ja objektin tarkasti toisistaan erottavaa klassisten luonnontieteiden metodiikkaa onkin laantumassa, muutoin olisi moinen lause jo melkein yksinään riittänyt hylkäykseen. Mutta juuri tämä on Moilasen voitto inhimillisessä ulottuvuudessa. Tieteen kirjoitettuihin ja kirjoittamattomiin lakeihin kuuluu totuudenmukaisuus, ja tälle totuusulottuvuudelle on harva väittelijä uskaltautunut.

Olisiko parempi vetää väitöskirjatyön kriteerit tiukemmaksi, mutta luoda sen rinnalle aivan yhtä pätevänä opinnäytteenä hyväksyttävä ei-analyyttisin metodein luotu opinnäyte? Uusia paradigmoja, menetelmiä tarvitsisi jokainen tiedeyhteisö paljon enemmän kuin uusia tutkimuskohteita joista vanhat paradigmat eivät paljasta mitään muuta kuin vanhan teeman muunnelmat. Miltei mahdotonta tämä on, sillä kriteerit (jos niitä halutaan) voidaan luoda julkisen kritiikin kestäviksi vain puhtaiden (oman itsensä määrittelevien) analyyttisten järjestelmien ja materiaalisesti todennettavien tutkimuskohteiden piiriin.

Miksi ylipäänsä hännystellä luonnontieteitä; pyrkiä keisarin hoviväkeen? Väitöskirja on väittelykirja, vääriä vastaväitteitä karsivaa kinaamista, jolla ei ole mitään tekemistä subjektin ja objektin toisiinsa sulauttavan intuitiivisen kokonaishavainnoinnin kanssa. Ihmisen maailmankuvaa ja yleensä tajuntatason ilmiöitä tutkivat väitöskirjat ovat rajojensa laajenemisesta huolimatta tuomitut jäämään paljolti objektinsa analyysillaan tappavan teurastajan asteelle. Eikö ihmisen todellisuus välittyisi paremmin romaanissa, esseessä, polemiikissa? Klassisissa luonnontieteissä tullaan kuitenkin aina tarvitsemaan tutkimuksen kannalta epäolennaiset muuttujat tutkimuskohteestaan pois karsivia tiukan analyyttisia menetelmiä.

Ei Moilanen toki aivan runoilija työssään ole, vaan pyrkii nuorallataiteilemaan ylianalyysin ja kaipaamiensa pehmeiden käsitteiden välillä. Oppi-isikseen hän tunnustaa eritoten Heideggerin, Medard Bossin, Jean Paul Sartren, R.D. Laingin, Sigmund Freudin, suomalaisista varsinkin Martti Siiralan ja hänen Suomessa edistämänsä antropologisen lääketieteen. Itse hän määrittelee työnsä "terapiatieteiden" käsitteistöä käytteleväksi sosiologiseksi eksistentiaalifenomenologiseksi analyysiksi.

Tutkimuskohteena on Kainuun väestö, eritoten kainuulainen pikkukylä ja sen terveyskeskuksen 2800 käyntimerkintää, mutta myös sairaus- ja kuolinsyytilastoista yrittää hän vetää johtopäätöksiä Kainuun sosiaalipsykologisista ja sairastavuusmuutoksista Paavo Ruotsalaisen ajoista nykypäiviin saakka. Paavon ja hänen aikalaistensa uskonnollisten käsitysten ja sisällön esittelyyn käytetään paljon sivuja.

Ylipäänsä käytetään paljon sivuja. Miltei kolmensadan tiheätekstisen sivun asian olisi voinut ilmaista ainakin neljä kertaa vähemmässä tilassa. Vaikka Moilanen on tahtonut valita työnsä käsitteet niiden ilmaisukyvyn eikä niiden eksaktiuden perusteella, on kyllä käynyt niin, että sekä eksaktius että ilmaisukyky on kärsinyt.

Moilanen on merkillinen sekoitus keskipisteen näkevää, mutta ympyränkehää kiertävää ihmistä. "Tavallinen" ihmispsyyken väitöskirjatyö ei näe palastakaan Jumalasta keisarin selän takaa. Tässä suhteessa Moilanen on mitä piristävimmin lähtenyt aidompaan suuntaan; omaa itseään eikä auktoriteettien hännyksiä kohti.

Kehää hän kuitenkin kiertää, mutta se ei johdu niinkään tiedemaailman arvovallan edessä nöyristelemisestä kuin hänen persoonansa ominaisuuksista. Hän kaipaa keskihakuisesti elämän ytimeen; egon olemattomuuteen, mutta hänen egonsa raskaus sitoo hänet vielä keskipakoisesti sitä kiertävälle radalle. Hän analysoi ihmisen, hänen sairautensa ja yhteiskunnan välisiä suhteita liian heppoisesti.

Psykoanalyyttisen ajattelun menneisyysulottuvuudella höystämän yksilö/yhteisöruumiin rinnastusten hakeminen on vallannut hänen mielensä liikaa; siitä on tullut keppihevonen, jolta olisi kyllä varsi katkaistava ennenkuin hän pystyy jatkossa syventämään aihettaan siihen suuntaan mihin hän jo tähyilee, mutta johon hän ei vielä ulotu päivätajunnan häälyvien verhojen varjoleikin lävitse. Vaikka psyyken ja ruumiin sairastamisen ja sosiaalisten muutosten välillä varmasti on syviäkin yhteyksiä, syntyy niiden elävä ymmärrys syvän inhimillisistä kohtaamisista, ei Moilasen harrastamien spekulaatioiden kautta.

Sukuelinten vaivojen rinnastus seksuaalivaikeuksiin on helpoimmin laukeava ansalanka yhteyksien hakijan kurkun ympärille, mutta Moilanen menee pitemmälle. Syöpä on solujen narsismia, tupakoija ja keuhkosyöpäihminen ovat lämpöä vaille jääneitä, rintasyöpäinen on pakotettu äitiyteen, kohtusyöpä on esim. nunnien sairaus, sydäntautiset ovat sydämistyneitä, vatsasyöpä heijastaa kylän muutospaineita, joita ei jakseta "sulattaa", tuberkuloosi on valistuneiden, itsetietoisten ihmisten tauti, ihotaudit liittyvät häpeään ja tulehtuneisiin ihmissuhteisiin, nenä voi influenssaepidemioissa toimia kanssakäymisen ahdistavuuden peilaajana jne jne. Erikoisen selvästi lausuu hän tämän nivelvaivojen yhteyttä pidätettyyn vihaan pohtiessaan: "....ne (tällaisia yhteyksiä valottavat tutkimukset) voidaan yleistää nähdäkseni hyvin koskemaan jonkinlaisena viitekehyksenä kaikkia nivelongelmaisia. (Harvennus minun.) Hänen muu tekstinsä ei anna aihetta uskoa, että hänen yleistämispyrkimyksensä olisi muissa yhteyksissä sen vähäisempi. Kun kvasipsykiatrisoijat tämän kirjan löytävät, ei täällä voi enää edes aivastaa ilman hulluksi leimautumista.

Kiinnostavaa on, että Therapeia-säätiö on tämän kirjan julkaisijana. Ideologisesti on Moilanen tietysti samoilla linjoilla kuin Säätiö. Martti Siiralan äänen kirjasta miltei kuulee. Esityksen tyyliä, rakennetta ja tuloksia en kuitenkaan katso niinkään julkaisun arvoisiksi kuin hänen poikkitieteellistä tutkimusotettaan ja pyrkimistään sen tyyppiseen ihmisen rehellisyyteen omaa tietään kohtaan, jota tieteellisessä työssä harvoin näkee. Sen uskon Säätiönkin panneen merkille.