Arno Gruen: Itseään pettävä ihminen - autonomian pelko miehissä ja naisissa. Suom. Mirja Rutanen. Otava 1988

Arno Gruen, berliiniläissyntyinen 65-vuotias psykoterapeutti on puristanut 35-vuotisen terapeuttitaipaleensa kokemukset ja johtopäätökset tähän kirjaansa. Esipuheen siihen on kirjoittanut itse Gaetano Benedetti, suomalaisen virallisen mekanopsykiatrian tieltään tunkeman psykiatri Martti Siiralan ja Therapeia-Säätiön edustaman koulukunnan ideologisia kärkihahmoja.

Gruenin keskeisimpään sanastoon kuuluvat abstrahointi, valta ja autonomia, viimeksimainittu Erik H Eriksonin tapaan perusluottamukselle perustuvan psyykkisen kasvun ulottuvuutena, sopusointuna tunteiden ja tarpeiden kanssa, eikä suinkaan riippumattomuuden ja oman tärkeyden korostamisena. Kognitiivisia ja älyllisiä suorituksia painottava yhteiskuntamme suosii abstraktioiden hallintakykyä, jonka kautta saavuttaa ihminen kyllä ulkoista autonomiaa, ts. valtaa klassisessa mielessä. Kognitiivinen menestyminen (esim. matemaattisten tekniikoiden hallitseminen) samastetaan kovin yksiulotteisesti persoonallisuuden kehityksen edistymiseen. Tieteissä oli juuri abstrahointiprosessi osoittanut voimansa, ja ulkoisten todisteidensa kautta päässyt vaikuttamaan koko yhteiskuntamme arvostuksiin. Ihmispsyyken alueella johtaa moinen kehitys integraatioon vain ulkoisen yhteisesti hyväksyttyyn ja legalisoidun pseudotodellisuuden kanssa, massatodellisuuden, jonka sisäistä validiteettia ei yksilö useimmiten uskalla asettaa kyseenalaiseksi itselleen, vielä vähemmin muille. Tällä tavoin saavutetun ulkoisen autonomian hintana on yksilön emotionaalisen ja rationaalisen puolen yhteiskukinnan murskautuminen, huumorin katoaminen, sisäisen virikevaraston köyhtyminen, integraation toteutumatta jääminen elämän loputtomuuteen.

Koska yhteisöllistä pseudotodellisuutta ei yhteisö itse voi tietystikään asettaa kyseenalaiseksi, perustuu vallitsevin mielisairauskäsityksemme edelleen näkemykseen yhteisöstä erillisenä yksilön sairautena, jonka maanalaisia kollektiivirönsyjä eivät terveyteensä sokeutuneet erilaisia menetelmiä rakastavat terapeutitkaan jaksa tunnistaa; nähdä hulluuden vaikutusta itsensä sisällä.

Melkoisen pitkän luvun omistaa Gruen miehen sankarimyytin ja vallankaipuun tarkastelulle. Oidipuskompleksin käsitteen hän näkee täysin sivuuttavan isän hallintapyrkimykset äitiin ja lapseen, jossa isä jatkaa sukupolvien läpi ketjuuntunutta vallaksi kääntynyttä rakkautta. Hän ei näe rakkautta eikä seksuaalisuuttakaan pääsyynä pienen pojan oidipaaliseen äidin omistamisen haluun, vaan äidin tiedostamatonta pojan autenttisuuden torjuntaa. Syntyvän ahdistuksensa välittää poika myöhemmin aviomiehenä vaimolleen ja isänä lapsilleen. Alistettu äiti haluaa saada korvausta omille pettymyksilleen sitoen lapsensa itseensä, käyttää lastaan oman valtansa välikappaleena hallitsemisen kautta. Äidit puolestaan ovat kytkyksissä miehen ylivoimaisuuden myyttiin ja omaan arvottomuuskäsitykseensä toimien yhdyssiteenä valtaan perustuvaan itsetuntoon, joka on ainoa sosiaalisesti palkitseva realiteetti. Peniskateuden näkee Gruen suurimmalta osin miehisenä keksintönä, jolla torjutaan miehen oma kateus naisen elinvoimaisuutta ja luovuutta vastaan.

Gruenin tavassa nähdä mielisairaat vääntyneen yhteiskuntamme merkkivaloina, hulluuden halkeamina sosiaalisen näennäisterveytemme ja epäaidon yhdenmukaistavan paineen umpiomaisen sellin seinissä, on myös paljon R.D.Laingilaista henkeä. He kumpikaan eivät näe mielisairasta yksioikoisesti terveempänä kuin normitetulla terveydellä tartutettua (mistä heitä sosiaalisokeitten taholta usein aiheetta syytetään), vaan särkyneenä profeettana, oman aitoutensa paremmin suojanneina kuin yhteiskunnallisten refleksien läpeensä myrkyttämä ihminen, mutta sen niin syvälle itseensä hukanneena, ettei itsekään osaa sitä käyttää. Kaipaamme vapautta, mutta olemme lukuisin tavoin sidottuja huolehtimiselta näyttävään valtaan, jolta kaipaamme tunnustusta ja kiitosta, ja joita oman vanhemmuutemme oikeassaolemisen harhasta sitten vuorostamme jakelemme lapsillemme tässä hienosyisessä vallan ketjukahleessa sukupolvien läpi.

Gruenissa on determinististen filosofioiden umpiomaiset rajat rikkovaa voimaa. Hänessä on painoa, auktoriteettia, pondusta. Hänessä on myös jotain staattisen järkälemäistä, lauriviitamaista hikoilevaa graniittia. Hän on saksalaiselle eksistenssifilosofialle tyypillinen keveyden ja raskauden sekoitus; hengen visertelevä pikkulintu analyyttisiä yläkäsitteitä raskain askelin etsivän filosofoinnin häkissä.