Viktor E. Frankl: Tarkoituksellinen elämä. Suom. Raija-Leena ja Matti Stén. Otava 1986

Logoterapian perustajan...

Viime heinäkuussa kirjoittelin Kalevassa logoterapian maallisen vaelluksen tunnusmerkeistä mm.:

...kolme maailmankongressiakin takana vuoteen 1983 mennessä, liekö nyt jo useampia. Liikkeen runnoutuessa eteenpäin jää kulttuuriin jätöksiä. Mitä syvemmälle kulttuuriin ideologia aurankärkensä upottaa, sitä enemmän vyöryttää se sivuillensa sanojen sarkaa. Alkaa innokkaiden oppilaiden aika ja kustantamot voivat hyvin.

Otavakin yrittää voida hyvin Kirjayhtymän vanavedessä maailmanuskonnoksi pullistautuvan logoterapian siivellä. Kirjayhtymä on ainakin viimeisten vuosien tuotteliain Frankl & Kumpp. - ideologian julkaisija.

Ja mikäpäs siinä. Logoterapialla aika mukavasti rahkeita eli vapausmomenttia sentään vielä onkin. Vaan jos sen alkaa käydä kuten johtajalleen, niin ensimmäisiä suuria ideologisia repeytymiä on lähiaikoina odotettavissa: elävämmät yksilöt jättävät vanhetessaan väistämättömästi hiljalleen kalkkeutuvan ideologian.

Tässä ei sinänsä ole mitään väärää eikä surkuteltavaa, sillä sehän on jokaisen ideologian kohtalo, mitattiinpa sen kestoaika vaikka useampana Roomanvaltakuntayksikkönä.

Rappeutumisen ensi oire on ideologian tuleminen suosituksi. Seuraava vaihe on sen kansainvälistyminen - kuten nyt logoterapia. Silloin ei paluuta elävään "alkuseurakuntaan" enää ole muutoin kuin liikkeen hajaantumisen kautta elävämpien sirpaleiden irrotessa siitä joko omaehtoisesti tai erottamisen kautta. Yhteiskuntaan niin syvästi juurtunut ideologia, että se hyväksytään kansainvälisesti, on vesittynyt jo niin paljon; imenyt itseensä siinä määrin yhteiskunnallista sokeutta, että se voidaan vaaratta nostaa jalustalle sen enää uhkaamatta suurimpia massasokeuksia.

Järkyttävänä esimerkkinä rappiosta on Viktor Franklin henkilökohtainen alamäki. Parin vuosikymmenen aikana olen seurannut hänen äänenpainojensa muuttumista yhä huolestuttavampaan suuntaan, mutta tämän kirjan teksti on hirveintä mitä olen lukenut.

Tosin vain kirjan kolmas eli viimeinen osa. Se jakautuu nimittäin kolmeen pääosaan: ensimmäinen koostuu Salzburgissa 1977 korkeakouluviikoilla pidetyistä kolmesta esitelmästä. Yleisö oli tuolloin akateemista, toisin kuin kirjan toisen pääosan muodostavassa kolmessa vuonna 1946 ei-akateemiselle väelle pidetyissä luennoissa.

Näihin kahteen ensimmäiseen osaan en nyt puutu. Ne ovat "tavallista" Franklia, joka alkaa olla tunnettua jo laajalti. Elämän tarkoituksen löytämisen tahto, noogeeninen neuroosi, arvomaailman tärkeys, psykoanalyysin ja käyttäytymisterapian potkiminen siinä sivussa.

Seuraava "vanhemmassa" Franklissa usein tapaamani kikka alentaa nämä asiat melkein tietokonetasolle osoittaa hänen kosiskelevan juuri sitä tiedesokeaa reduktionismia, jota hän väsymättä kaikkialla suomii. Hän käyttää reduktionismin kukkasia; testejä, ilmeisesti vastoin parempaa tietoaan arvatenkin aplodien kuurouttamana:

Useissa tutkimuslaitoksissa on nyttemmin kehitetty testejä, joilla voidaan diagnosoida noogeeninen neuroosi ja mitata eksistentiaalinen frustraation aste.

Tämä on suunnilleen yhtä mieletöntä kuin väittää vanginneensa Jumalan pussiin. Franklille rakkaat noogeeniset variaabelit ovat liian kokonaisvaltaisia mittauksen lihamyllyn läpi redusoitaviksi - tai sitten eivät... Testit voivat mitata vain pintajäätä, ei syviä vesiä. Moukkia voidaan tietysti aina test-ismillä höynäyttää. Vaan kun tuuli vihollisen puolelta puhaltaa omiin purjeisiin, on tämä kiusaus lähellä.

Puhun enemmän taustasta, laakereista, joilla Frankl lepää. Se on olennaisempaa kuin ottaa kantaa tyyliin hyväkirja / huonokirja. Puitteet ovat sisällyksen kauaskantoisin selittäjä. Se on olennaista myös logoterapian kansainvälisyyden tähden, koska se osoittaa logoterapian heijastavan jotain ajassa liikkuvaa.

Franklin "perustajansairaus", kuten siitä viimeksi nimitin, on nyt edennyt sangen pahaan vaiheeseen. Toisen kirjoittajan esipuheesta päätellen on Frankl kirjoittanut kirjan kolmannen osan; elämäkertaluonnoksensa, jo 70-luvun lopulla. Se on kirjoitettu kokoomateokseen "Psychoterapie in Selbstdarstellungen", jossa on myös yhdentoista muun psykoterapeutin vastaavat kirjoitukset.

Perustajansairaus on suomeksi sanottuna päähänmeno; tukkaankihahdus. Kansainvälisen epäitsenäisen auktoriteettitarpeen sokaisemana hän on menettänyt itsestään ja opistaan suhteellisuudentajun niin pitkälle, että hänen miltei uskomattoman minäkeskeistä itsekehuskeluaan ja logoterapian merkityksen ja levinneisyyden ylikorostamista on välistä suorastaan piinallista lukea. Niin pitkälle hän näyttää menettäneen maailman ja historian suuruuden tajunsa, että hänen kumistelunsa alkaa jo lähestyä telttakokoustasoa, valitettavasti.

Esitän useampia suoria lainauksia hänen elämäkertatekstistään, koska edellä mainittu tuntuisi muuten suorastaan herjalta.

Lainaukset ovat tarpeen pitkähkösti myös sen tähden, että Franklin kansainvälinen vaikutus todistaa ja kuvastaa myös yhteisöjemme epäitsenäisen riippuvuussokeuden sosiaalipatologiaa, joka Franklin niin hyvin kuvaaman merkityksettömyydentunteen tyhjyydessä kaipaa itselleen uusia globaalisia johtajia, kun uskonnon äidinsyli on häpäisty jo kauan sitten ja kuherruskuukausi länsimaisen tieteenkin kanssa alkaa hiljalleen olla ohi harmaan saasteaamun valaistessa happojärvien rannalla kuolleet puut otsonikerroksettoman atmosfäärin läpi. Eivätkö kansat jo silloin kaipaakin uutta taluttajaa; merkityksen osoittajaa tähän kivikovan individualismin jäähuurujen kylmän egoistiseen yksinäisyyteen, joka on riistänyt ulkoisen merkityksen elämältä, eikä sisäistä ole löytynyt?

Ensimmäistä lainausta astalona käyttäen voivatkin Frankliin rakastuneet tarvittaessa vapaasti nuijia minua.

Olen kokenut yhä uudelleen, että kunnioittamani todella suuret ihmiset olivat lempeitä, eivätkä korostaneet tutkielmieni puutteita .... näin ei ollut vain Martin Heideggerin, vaan myös Karl Jaspersin, Ludwig Binswangerin ja Gabriel Marcelin laita. (En halua toistaa, millaisina nämä suuret miehet pitivät tutkielmiani - kukaan ei kuitenkaan uskoisi minua.) Ne taas jotka luulevat itseään suuriksi, etsivät ja löytävät töistäni vain puutteita - huomaamatta, että minuunkin pätee Goethen sanonta: "Sen mistä te tyhmät piruparat minua moititte, tiedän paremmin kuin te".

Siinä loistava kiepautustekniikka, millä viimeisetkin oman itsen puutteet käännetään omaksi voitoksi. Huomatkaa myös sulkumerkkilauseen vaatimattomuus.

"...etteivät ne kolme kunniatohtorin arvoa, jotka minulle oli USA:ssa myönnetty, merkinneet minulle niin paljon kuin kaksi Frankl-kiipeilyreittiä Alpeilla."

Vaikka em. mieltä olikin toinen henkilö, ei se muuta perusasiaa.

"Tiedän trappistiluostarin, jonka ruokasalissa luettiin keskipäivän aterian aikaan kirjaani ääneen. Näin meneteltiin myös erään katolisen kirkon sunnuntaimessun yhteydessä. Muuan nunnajärjestö painatti collegessa opiskeleville jäsenilleen kirjanmerkkejä, joissa oli lainauksia tästä teoksestani. Eräs filosofian professori pani oppilaansa kirjoittamaan aiheesta: "Mistä Sokrates ja Frankl olisivat keskustelleet, jos olisivat olleet samassa vankikopissa".

Minä taas muistan pikkunuhrun turkulaisen mormonikirkon, jonka ilmoitustaululla oli (sillä kertaa) kahden viattoman näköisen nuoren käännynnäisen valokuvat, yläpuolella vakioteksti suunnilleen tyyliin: Taas uusia jäseniä todisteena mormonismin voittokulusta kohti maailmanuskontoa!

"Tuskin tunnen ketään muuta, joka minun laillani olisi painiskellut .... "

Missä, ei ole tässä olennaista. Ja harvennus ei ollut minun. Seuraavassa kahdessa sen sijaan on.

"... pidin kuudentoista ikäisenä esitelmän - en enemmästä enkä vähemmästä kuin elämän tarkoituksesta.

...logoterapia .... muodostaa psykoterapian historiassa viimeisen todellisen järjestelmän "

"...mikäli Torelloon on uskomista", heittää Frankl sumua perään, ja jatkaa (harvennukset edelleen minun):

"Olen todellakin pyrkinyt saamaan ilmaisuni niin selväksi kuin mahdollista. Olen viimeistellyt sitä, kunnes se on tullut kristallinkirkkaaksi, jotta sen taustalla oleva totuus, jonka valovoima sokaisi minut aiheuttaen aluksi tuskaa on tullut ilmiselväksi."

Muutamaa riviä myöhemmin hän kertoo, kuinka monet ovat olleet tietämättään logoterapeutteja, ja tähdentää logoterapiaa systemaattisena menetelmänä, ja katsoo, että "tässä suhteessa logoterapia voi vaatia prioriteettia.

...Huhhahhei ja hurlumhei.

Eikä logoterapiaa silti tule torjua, koska se kuitenkin kuuluu vapaamman pään oppeihin. Vaihtoehdot olisivat useimmiten vielä pahempia. "Maailma on suurempi kuin järkioppis selittää, Horatio", ja viidakoista löytyy vieläkin aikaa sitten kukoistaneiden kulttuurien raunioita.

(kts myös Frankl: Elämän tarkoitusta etsimässä ja Tiedostamaton jumala ja kritiikki Logoterapian ideologia)