Paul Sayer: Vieraat kasvot. Suom. Eva Siikarla. Otava 1990
YKSI PIKKUKÄKI LENSI YLI KUNTOUTUSKODIN
Autistisen vai minkä lie syy takia jo ainakin kymmenvuotiaasta täydellisen
puhumattoman Peterin ovat "hoitajat ja lääkärit päättäneet luoda uudelleen,
kaltaisekseen". - Huomattavan viileä tämä edellämainittu takakannen
ilmaisu lääkärisioista ja muustakin typerästä sairaanhoitohenkilöstöstä
ja sairaanhoitoideologiasta, kuten Sayer asian näkee. Takakansi onkin nyt
taiteellisessa sopusoinnussa sisällön kanssa, koska taiteesta tässä on
enemmän kysymys kuin tavallisissa tendenssijulistuksissa. Sayer soittelee
sordiinolla kritiikkiään systeemiä vastaan, lurauttelee suoria aggressioita
vain vilaukselta.
Teos on voittanut Constable-kirjallisuuspalkinnon ja Whitbread Book
of The Year-palkinnon. Ehkäpä ovatkin merkittäviä palkintoja, koska takakansi
niin väittää. Onhan kaunokirjallisuudellakin karttakeppioikeutensa, niinpä
olkoon Peter, kirjan alusta loppuun puhumaton ja liikkumaton potilas, kirjailijan
sanoman sorkkarauta, jolla lääketieteen tyhmyys vivutaan taustaansa vasten
selkeämmin nähtäväksi. Sen hintana on Peterin uskottavuuden väheneminen,
sillä Sayer on tunkenut Peteriin aivan liikaa omaa tajuntaansa. Sayer on
esitteen mukaan "ollut työssä sairaalassa" ennen kirjailijaksi
ryhtymistään. Sayerin näkökulmasta päätellen hän on saattanut olla hoitajana
demenssiosastolla vanhoja mummuja vartaassa grillaamassa. Sen verran hyvin
hän näyttää potilaiden käyttäytymisen tuntevan. Hoitajanäkökulma ei kuitenkaan
ole riittänyt monipuolisempaan ja rikkaampaan kuvaukseen, vaan kirjasta
jää kokonaisvaikutelmaksi kovankajahtelevan ruumiinpesuhuoneen kaakeliseinien
kylmä hehku.
Alun ja lopun ankeaa sairaalanykyisyyttä tasapainottaa kirjan keskiosan
sukellus Peterin menneisyyteen hänen harhaillessaan lapsuutensa muistoissa,
silloinkin jo puhumattomana, avuttoman isän suuruusunelmaisessa alkoholihuurujen
maailmassa, hulluksi tulevan äidin hoivissa, sitten sairaaloissa, aina
yksin. Peter on tämän "Yksi lensi yli käenpesän" pienoismuunnelman
puhumaton ja kaikkea seuraava intiaani, Majuri taas systeemiä vastaan turhaan
kapinoiva potilastoveri.
Oltuaan tahdoton hoitokokeilujen kohde niin sairaalassa kuin Intensiivikuntoutuskeskuksen
patologisen johtajan eläimellisessä käsittelyssä muun muassa jaloista säkki
päässä katosta roikotettavana hän kirjan loppusivuilla - juuri ennenkuin
hänet ruiskeella armeliaasti tapetaan - odottaa tietoa taas uudesta paikasta,
jossa taas joku "mainetta halajava" uskoo voivansa korjata hänen
rappeutumisensa.
"...he itse asiassa yrittivät rekonstruoida itseään, pakottaa minut
sellaiseen malliin jota he uskoivat edustavansa, tai katsoivat että heidän
pitäisi edustaa"
Vain 30-vuotiaalle kirjailijalle tämä esikoisteos on aivan hyvä saavutus.
Viidentoista vuoden kuluttua hän saattaa kirjoittaa jotain todella muhevaa.
Tämä nykyinen teos sopii parhaiten lievänkultivoituneita lääkäriaggressioita
poteville.
Markku Siivola