Paul Sayer: Vieraat kasvot. Suom. Eva Siikarla. Otava 1990

Autistisen vai minkä lie syy takia jo ainakin kymmenvuotiaasta täydellisen puhumattoman Peterin ovat "hoitajat ja lääkärit päättäneet luoda uudelleen, kaltaisekseen". - Huomattavan viileä tämä edellämainittu takakannen ilmaisu lääkärisioista ja muustakin typerästä sairaanhoitohenkilöstöstä ja sairaanhoitoideologiasta, kuten Sayer asian näkee. Takakansi onkin nyt taiteellisessa sopusoinnussa sisällön kanssa, koska taiteesta tässä on enemmän kysymys kuin tavallisissa tendenssijulistuksissa. Sayer soittelee sordiinolla kritiikkiään systeemiä vastaan, lurauttelee suoria aggressioita vain vilaukselta.

Teos on voittanut Constable-kirjallisuuspalkinnon ja Whitbread Book of The Year-palkinnon. Ehkäpä ovatkin merkittäviä palkintoja, koska takakansi niin väittää. Onhan kaunokirjallisuudellakin karttakeppioikeutensa, niinpä olkoon Peter, kirjan alusta loppuun puhumaton ja liikkumaton potilas, kirjailijan sanoman sorkkarauta, jolla lääketieteen tyhmyys vivutaan taustaansa vasten selkeämmin nähtäväksi. Sen hintana on Peterin uskottavuuden väheneminen, sillä Sayer on tunkenut Peteriin aivan liikaa omaa tajuntaansa. Sayer on esitteen mukaan "ollut työssä sairaalassa" ennen kirjailijaksi ryhtymistään. Sayerin näkökulmasta päätellen hän on saattanut olla hoitajana demenssiosastolla vanhoja mummuja vartaassa grillaamassa. Sen verran hyvin hän näyttää potilaiden käyttäytymisen tuntevan. Hoitajanäkökulma ei kuitenkaan ole riittänyt monipuolisempaan ja rikkaampaan kuvaukseen, vaan kirjasta jää kokonaisvaikutelmaksi kovankajahtelevan ruumiinpesuhuoneen kaakeliseinien kylmä hehku.

Alun ja lopun ankeaa sairaalanykyisyyttä tasapainottaa kirjan keskiosan sukellus Peterin menneisyyteen hänen harhaillessaan lapsuutensa muistoissa, silloinkin jo puhumattomana, avuttoman isän suuruusunelmaisessa alkoholihuurujen maailmassa, hulluksi tulevan äidin hoivissa, sitten sairaaloissa, aina yksin. Peter on tämän "Yksi lensi yli käenpesän" pienoismuunnelman puhumaton ja kaikkea seuraava intiaani, Majuri taas systeemiä vastaan turhaan kapinoiva potilastoveri.

Oltuaan tahdoton hoitokokeilujen kohde niin sairaalassa kuin Intensiivikuntoutuskeskuksen patologisen johtajan eläimellisessä käsittelyssä muun muassa jaloista säkki päässä katosta roikotettavana hän kirjan loppusivuilla - juuri ennenkuin hänet ruiskeella armeliaasti tapetaan - odottaa tietoa taas uudesta paikasta, jossa taas joku "mainetta halajava" uskoo voivansa korjata hänen rappeutumisensa.

"...he itse asiassa yrittivät rekonstruoida itseään, pakottaa minut sellaiseen malliin jota he uskoivat edustavansa, tai katsoivat että heidän pitäisi edustaa"

Vain 30-vuotiaalle kirjailijalle tämä esikoisteos on aivan hyvä saavutus. Viidentoista vuoden kuluttua hän saattaa kirjoittaa jotain todella muhevaa. Tämä nykyinen teos sopii parhaiten lievänkultivoituneita lääkäriaggressioita poteville.